Miksi etuoikeutettu enemmistö on saanut kaiken tilan?

”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?”, kysyttiin Helsingin Sanomissa. Toivoin, että otsikko olisi harhaanjohtava, mutta ei se ollut.

”Eteen on noussut kysymys: pitäisikö niin kutsutun enemmistön vaieta silloin, kun kyse ei ole heitä itseään koskevista asioista?”, Sonja Saarikoski kirjoittaa. Ongelman ei kuitenkaan pitäisi olla se, että enemmistö voi olla joskus hiljaa, vaan se, että miksi enemmistö on saanut (ja saa kyllä edelleen, vaikka jutun perusteella voisi muuta ajatella) aina sanoa viimeisen sanan kaikesta, puhua päälle ja puolesta.

Muuttaisin siis kysymyksenasettelua: ”Voisiko tehdä tilaa muille kuin enemmistön edustajille, etenkin silloin, kun kyseessä ovat asiat jotka eivät heitä koske?” Jutussa olisi voinut vaikka käydä läpi niitä mekanismeja, jotka pitävät keskustelusta pois muut kuin valtaapitävän enemmistön äänet ja miettiä sitä, miten tilannetta voisi muuttaa. Aloittaa voi vaikka vuonna 1988 julkaistun Gayatri Chakravorty Spivakin ”Can the Subaltern Speak?” -esseen lukemalla. (Voi toki olla, että Saarikoski viittaa häneenkin mainitessaan ”feministiteoreetikot”, ensin Habermasia nimen kera siteerattuaan.)

Voisi olla kiinnostavaa pohtia myös sitä, miten ensinnäkin on rakentunut tilanne, jossa etuoikeutet (valkoiset mies)henkilöt vaikuttavat neutraaleilta puhujilta. Juuri se on mahdollistanut tilanteen, jossa heidän on koettu pystyvän määrittelemään, mikä lopulta on rasismia tai syrjitäänkö naisia vai ei. Ehkä kyseessä ei olekaan heidän sysääminen syrjään, vaan pitkään kestäneen vahingon korjaaminen.

On myös tärkeää muistaa se, että tilannetta ovat ylläpitäneet rakenteet, joiden ansiosta valtaapitävät eivät ole joutuneet vastaamaan suoraan heille, joista he kirjoittavat tai joista he puhuvat. Se, että tekemisistään joutuu vastaamaan ei ole vaientamista. Lähinnä se on tilaisuus laajentaa tai korjata omaa näkökulmaansa ja ottaa opiksi.

Artikkelissa nostetaan myös esiin kommentti siitä, miten etuoikeutettujen on nyt vaikeampia puhua kuin aiemmin, kun aggressiiviset huomautukset termistöstä pelottavat. Mitä jos tässä olisikin huomioitu se, miten kauan sortavaa kieltä on meilläkin yliopistoissa jouduttu kuuntelemaan ilman, että sille on tehty mitään? Ja miten maailma on rakennettu niin, että se suojelee pääosin etuoikeutettua väkeä?

Termistön kyllä oppii, jos haluaa. Vielä parempi, jos oppii havaitsemaan ajatusmallit, jotka saavat meidät möläyttelemään loukkaavia ilmaisuja. Ajatusmallien hahmottaminen myös auttaa näkemään liittoutumisen ja turvalliset tilat mahdollisuutena purkaa hierarkioita sekä keskustella tasa-arvoisesti ilman altavastaajan asemaa, eikä uhkana. Niin kauan kun marginalisoivat mekanismit ja asenteet ovat olemassa, liittoutuminen ja turvallisten tilojen luominen on paitsi luonnollista, myös tarpeellista. Ja harvat meistä identifioituvat vain yhteen ryhmään, joten dialogiakaan liittoutuminen ei tukahduta.

Jutussa tehtiin myös näennäinen etuoikeuksien avaaminen: ”Olen valkoinen etuoikeutettu ihminen, joka kirjoittaa Suomen suurimpaan päivittäin ilmestyvään sanomalehteen. Minun pitää siis tunnistaa positioni eli asemani ja omat privilegioni eli etuoikeuteni”. Siinä myös viitataan toisen kollegan vastaavaan huomioon – ”meidän valkoisten täytyy ravistella ja kyseenalaistaa omaa ajatteluamme.”

Bloggasin tästä Oneiron-keskustelun aikaan: ”Mikä se valkoisen kirjailijan vastuu sitten on? No ihan sama, kuin vaikka valkoisen toimittajan, tutkijan tai poliitikon. Tiedostaa oma asemansa ja pyrkiä aktiivisesti purkamaan rakenteita, jotka sitä ylläpitävät – jos siis tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kiinnostavat. ’Vaikka olen valkoinen ja cis-sukupuolinen’ -avaus ei sitä vielä ole, jos siihen ei sisälly aseman kerimistä auki.” Jos jutun lähtökohta on kauan odotettu, aluillaan oleva keskustelun monipuolistuminen enemmistön vaientamisen näkökulmasta, ei position tunnistamisesta ainakaan ole seurannut kovin pontevaa pyrkimystä sen purkamiseen.

Etuoikeuksien tiedostaminen ei ole mikään ”vähemmistöille” tehty myönnytys tai jalomielisyyden osoitus. Ainakaan minä en halua olla sellaisen median kuluttaja, jossa ääni on lähes poikkeuksetta etuoikeutetuilla. En halua olla sellaisen median kuluttaja, jossa muu kuin enemmistö esitetään useimmiten itseensä kohdistuvan syrjinnän asiantuntijoina, ripauksena ”erilaisuutta” tai näennäisen inklusiivisuuden edustajina. Se ei ravistele, se ei pura valtarakenteita eikä se auta mitenkään samastumaan ihmisiin, joilla on erilainen tausta kuin minulla. Oikeasti etuoikeutuksien havainnointi ja mielen dekolonisointi ovat tarpeen myös meille etuoikeutetuille itsellemme. Prosessi on jatkuva ja mokilta on vaikea välttyä. Mutta siitä ei tule mitään, jos siihen ei edes ryhdytä.

Laajemmalla tasolla muutos toki vaatii paljon muutakin kuin henkilökohtaista oman aseman tarkastelua. Se vaatii esimerkiksi sitä, että meillä olisi paljon enemmän rodullistettuja professoreita, toimittajia ja opettajia. Silloin totutaan siihen, että vakavasti otettava sana ja sille suotu tila eivät ole ainoastaan etuoikeutettujen auktoriteettien hallussa. Se puolestaan vaatii sitä, että puretaan rakenteita, jotka pitävät nämä asemat etuoikeutettujen hallussa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s