Katoava kaupunki/uusi Berliini

Lissabon oli ihanin kaupunki jossa olin koskaan käynyt: täällä oli värikästä, rosoista, jännittävää, kaunista. Muutin tänne 24-vuotiaana, se selittää tunnelmia. Mutta kaupunki on myös muuttunut, en ainoastaan minä. (Ja tietysti olen ollut osa muutosta, muun muassa siksi, että olen kirjoittanut matkailujuttuja täältä.)

Nyt monet niistä paikoista, jotka ovat rakkaita ja joissa on tapahtunut kaikenlaisia tärkeitä ja ihania asioita, ovat kadonneet tai muuttuneet tunnistamattomaksi. Se yksi näköalapaikka, jossa saattoi kaikessa rauhassa juoda viiniä ja katsella maisemia, sinne virtaa nyt turisteja tuktukeilla. Toinen näköalapaikka, jossa olen kotien lisäksi varmaankin viettänyt eniten aikaa tässä kaupungissa, se on väliaikaisesti suljettu ja siitä tulee jatkossa aidattu ja se suljetaan illaksi ja öiksi.

Kaupunkia “siistitään” ja “modernisoidaan”, muutoksia perustellaan turvallisuuden lisäämisellä, huumekaupan vähentämisellä, metelin vähentämisellä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Lissabonista tulee entistä valkoisempi ja keskiluokkaisempi, turistiystävällisempi, expat-ystävällisempi, diginomadiystävällisempi. Kohtaamispaikat katoavat, kaupunki lakkaa olemasta asukkaittensa olohuone.

***

Lissabonin keskusta on pieni, ja kasvaneet turistimäärät keskittyvät samoille alueille. Vanhassa Alfaman kaupunginosassa näkyy heti, kun risteilyalusten väki nousee maihin. Tuktukien, keltaisten ratikoiden ja kapeilla jalkakäytävillä taitelevien turistijoukkojen yhdistelmä on hengästyttävä.

Lissabon ei kuitenkaan ole ainoastaan turistien suosiossa, vaan tänne tullaan muualta pysyvämminkin. Kun Lissabonista puhutaan uutena Berliininä, jutuissa haastatellaan usein pohjoisemmasta tänne tulleita start up -tyyppejä ja intoillaan Web Summit -teknologiakonferenssista.

Lissabonia kehutaan tietysti aurinkoisuudesta ja surffimahdollisuuksista mutta myös edullisuudesta. Jos asunnot ovatkin kallistuneet, työvoima on muihin Euroopan maihin verrattuna halpaa. Samoin ruoka, samoin viini, samoin ulkona syöminen – siis hyvätuloisemmille ihmisille.

Suurin piirtein samat jutut toistuvat esimerkiksi suomalaisten eläkeläisten oloja täällä käsittelevissä artikkeleissa ja kauppakuittivertailuissa.

***

Arjen muuttuminen ja lempipaikkojen katoaminen on vain yksi osa Lissabonin gentrifikaatiosta, eikä tässä varsinaisesti ole kyse siitä. Lissabonista on tullut todella raaka kaupunki asua, erityisesti jo ennestään vaikeassa asemassa oleville – siis esimerkiksi monille niille, jotka remontoivat (pimeästi) ulkkareidenkin talot, siivoavat muutaman euron tuntipalkkaa vastaan start up -toimistot ja turistikahvilat, valmistavat ja tarjoilevat edullista ruokaa halvoissa ravintoloissa.

Minimipalkkaa ollaan Portugalissa nostamassa 600 euroon kuukaudessa, mutta sillä rahalla ei Lissabonissa pärjää: edes vakityö ei tarkoita sitä, että olisi turvassa köyhyydeltä.

Monet asunnot ovat airbnb-käytössä, asuntojen hinnat ovat nousseet toivottomiksi ja ihmisiä häädetään kodeistaan. Vuokra-asunto Lissabonissa maksaa keskimäärin 830 euroa kuussa ja kilpailu asunnoista on niin kovaa, että käytössä on kaikki keinot lahjonnasta hintakilpailuun.

Huoneita vuokrataan usealla sadalla eurolla, ja niitä etsivät nyt esimerkiksi yksinhuoltajaäidit lapsineen. Aiemmin halveksituilla alueilla Sintraan vievän junaradan varrella vuokrataan huoneita 400 euron hintaan, ja jopa yhtä jaetun huoneen kerrossängyn petiä 170 euron kuukausihintaan.

***

Kaduille on ilmestynyt turismia kritisoivia kannanottoja, mutta varsinainen ongelma on loppujen lopuksi poliittinen. Lissabon ei ole ensimmäinen kaupunki, jolle käy näin, ja ilmiö liittyy laajemmin kapitalismiin. Turismin ja ulkomaalaisten suosion ei kuitenkaan tarvitsisi muuttaa kaupunkia asuinkelvottomaksi tai tyhjentää sitä paikallisista, eikä sen nimissä olisi pakko tehdä peruuttamatonta tuhoa.

Epäoikeudenmukaisuuksia, kaupunkitilan muuttumista ja muita gentrifikaation ilmentymiä vastaan kyllä taistellaan, mutta vastarintaa hillitsee se, että niin monien lissabonilaisten kaikki voimavarat kuluvat päivästä toiseen selviämiseen.

Arkinen selviytymistaistelu jää varsinkin vierailijoilta näkymättömiin. Gentrifikaatio on synnyttänyt esimerkiksi uudenlaisen talonvaltaajien joukon: äidit, jotka muuten joutuisivat lapsineen kadulle.

***

Jos suunnittelet reissua Lissaboniin, suosittelen lämpimästi sesonkien ulkopuolella matkustamista. Olen koonnut Tripsteri-sivustolle vinkkejä vastuulliseen Lissabonin reissuun. Jos haluat kurkata kauniin kaupungin kulissien taakse, katso vaikka Another Lisbon Story -dokkari.

Kuva: Rob Hurson, flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Mainokset

Kolonialismin käsittelystä ja opettamisesta

Kolonialismin käsittelylle on tarvetta, kuten hiljattain ilmestyneessä Kenen historia? -raportissakin* kirjoitetaan. Sen julkistamisen yhteydessä myös uutisoitiin Suomen yhteyksistä kolonialismiin. Jäin miettimään sitä, että mitä tällä tiedolla voi tehdä ja miten kolonialismia olisi rakentavinta käsitellä.

Listasin alle muutaman omasta mielestäni tärkeän pointin. En ole opettaja enkä historioitsija, vaan taustani on jälkikoloniaalisessa/dekoloniaalisessa tutkimuksessa. Olen opiskellut ja tehnyt tutkimusta Portugalissa, jossa käydään keskustelua samasta aiheesta ja etenkin suhteessa Afrikkaan, ja se näkyy tässäkin bloggauksessa. Mutta soveltaminen muihin yhteyksiinkin varmaan onnistuu. Listaa sopii täydentää.

+ Kun puhutaan kolonialismista, on tärkeää huomioida myös siihen kohdistunut vastarinta ja kolonisoitujen kansojen kolonialismia edeltänyt ja siihen liittymätön historia. Niin ei luoda mielikuvia kolonisoiduista passiivisina uhreina, eikä kolonisoitujen kansojen historiaa esitetä vain kolonialismin kautta.

+ Kolonialismia voi käsitellä esimerkiksi antikolonialististen ja/tai vapaustaistelijoiden kirjoittamien tekstien kautta ja kertomalla myös siitä, minkälaisia valtakuntia esimerkiksi Afrikassa oli kun eurooppalaiset sinne saapuivat. Se purkaa mielikuvia aikaan pysähtyneestä Afrikasta, jonka eurooppalaiset ikään kuin tempaisivat mukaan maailmanhistoriaan.

+ Kolonialismiin kohdistuneen vastarinnan käsittely muistuttaa myös siitä, että Euroopan edistysaskeleet esimerkiksi ihmisoikeuksien (tai no, ihmisarvon) kunnioittamisen suhteen ovat usein olleet tulosta sorrettujen taistelusta. Sinnikäs vastarinta on johtanut myönnytyksiin – paljon harvemmin kyse on ollut siitä että Eurooppa on katsonut peiliin ja havahtunut omaan epäoikeudenmukaisuuteensa. Kunnia muutoksista on tosin usein annettu valkoisille sankareille.

+ Kolonialismin myötä tuhottiin paljon tietoa maailmasta. Samalla kun siirtomaihin vietiin ”sivistystä”, syrjäytettiin aiempia tietojärjestelmiä ja maailmankatsomuksia.

+ Usein pohditaan jälkiä, jotka kolonialismi jätti entisiin siirtomaihin. Näkökulmaa voi täydentää kysymyksellä siitä, miten Euroopassa on hyödytty kolonialismista. (Jättäisin väliin pyrkimykset kolonialismin mahdollisten etujen erittelyyn.)

+ Kolonialismi liittyy erottamattomasti rasismiin; Euroopassa kehiteltiin rasistisia teorioita Atlantin orjakauppaa ja kolonialismia oikeuttamaan. Ennen kaikkea kolonialismin käsittely avaa mahdollisuuksia sen jatkumoiden käsittelyyn: Miten kolonialismin yhteydessä luodut valtarakenteet näkyvät edelleen Euroopassa/Suomessa? Miten niitä voi purkaa?

Oli kiinnostavaa lukea Kenen historia? -raportista myös siitä, että ”[v]uosien 2010–2019 aikana suomalaisista yliopistoista valmistuu ainakin 14 kolonialismia käsittelevää väitöskirjaa”. Kannustaisin kaikkia näitä asioita tutkivia henkilöitä jakamaan tietoa tutkimuksestaan laajemmallekin yleisölle, jos mahdollista (toki monet niin varmaan tekevätkin). Ainakin täällä on käynyt usein niin, että keskustelun ylläpitäminen on jäänyt yksin rodullistettujen tutkijoiden/aktivistien harteille.

Käsittelen bloggauksen aiheita laajemmin Portugalin pimeä puoli -kirjassa.

* Kenen historia? -Raportti monipuolisen historiantutkimuksen, -opetuksen ja vuoropuhelun tilasta ja haasteista Suomessa (pdf)

Kuva: Adolfo Félix

Kuolemasta, hautajaisista, jäähyväisistä

En ole oikein tiennyt että miten tästä voisi kirjoittaa, onko se edes sopivaa. Mutta olen kirjoittanut tänne paljon pienemmistä ja merkityksettömämmistä asioista ja Danyn kuolema ei ollut pieni ja merkityksetön asia. Ja sen jälkeen en ole oikein osannut kirjoittaa tänne, sillä muista Cova da Mouraan liittyvistä asioista kirjoittaminen Danya mainitsematta on tuntunut väärältä. En siis ole kirjoittanut.

Dany G kuoli helmikuussa tapaturmaisesti. Ei me oltu sillä tavalla läheisiä, mutta hän oli kuitenkin läsnä kaikki ne vuodet jotka olen viettänyt täällä, sillä hän oli puolison lähisukulainen, vähän kuin pikkuveli. Kohdattiin usein, varsinkin silloin kun olin vasta muuttanut Cova da Mouraan ja asuttiin lähekkäin, joskus hän poikkesi nopeasti kylässä. Meidän kodin vieressä oli Cova da Mouran studio, ja siellä hän kävi paljon, kuulin puolisolta että hän oli tosi hyvä siinä mitä teki, sanoitusten kirjoittamisessa ja räppäämisessä.

Sitten seuraavana kesänä tuli ulos hänen ja muiden Fronta -laulu, josta tulee aina mieleen ensimmäinen kesä täällä. Se kertoo poliisien epäoikeudenmukaisesta toiminnasta Cova da Mourassa ja siinä näkyy monia saman ikäpolven nuoria, he kutsuvat itseään perheeksi. Se oli iso hitti.

Me lähdettiin myöhemmin Lontooseen ja oltiin siellä silloin kun Dany melkein kuoli, mutta selvisi sitten kuitenkin. Silloin menehtyi yksi hänen läheisistä ystävistään, hänkin näkyy videolla.

Kun muutettiin takaisin Cova da Mouraan, Dany oli melkein aina poikansa kanssa. Yksi laulu kertoo lapsista ja rakkaudesta perhettä kohtaan, mutta sitten toisissa kuolema oli läsnä. Yhdessä hän kysyy mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja osoittaa sanansa menettämälleen ystävälle. Edellisen vuoden lopulla hän oli menettänyt toisen läheisen ystävänsä Cova da Mourasta. Hänkin näkyi Fronta-videossa. Ihan kuin Dany olisi aavistanut omankin kuolemansa, täällä sanottiin.

Danyn kuolemaa seuraavina päivinä koko naapurusto oli ihan hiljainen. Missään baarissa ei soitettu musiikkia, satoi monta päivää perätysten. Viikon kuluttua hautajaisissa arkkua saattoivat sadat ihmiset, aurinko paistoi ensimmäistä kertaa Danyn kuoleman jälkeen. Ensin vanhemmat sukulaiset laskivat kukkia haudalle, sitten he lähtivät ja nuoremmat tulivat lähemmäksi, istuivat arkun ympärillä niin kauan että tuli pimeää, kuin häntä ei olisi haluttu jättää yksin.

Istuin itse syrjemmällä, katselin miten ihmiset kävivät lähtiessään aiemmin kuolleiden omien ja Danyn ystävien haudoilla, ne on kaikki samalla isolla hautausmaalla. Olin tietenkin surullinen Danyn kuolemasta, hänen perheensä menetyksen vuoksi, hänen raskaana olevan tyttöystävänsä vuoksi ja sitten siksi että niin monet Cova da Mouran nuoret ovat menettäneet niin paljon niin lyhyessä ajassa. Että miten sitä voi käsitellä ja miten sen jälkeen pystyy jatkamaan.

Sitten vähän hautajaisten jälkeen ilmestyi vielä yksi laulu, joka Danylta oli jäänyt kesken. Sen nimi on Dispidida, se tarkoittaa kreoliksi jäähyväisiä. Siinä puhutaan kuolemasta, kesken jääneistä elämistä Cova da Mourassa, äideistä jotka jäävät hyvästelemättä.

Se esitettiin pari viikkoa sitten täällä järjestettävien Kova M -festivaalien lopuksi, ja se omistettiin myös Puto G:lle, toiselle lahjakkaalle nuorelle räppärille, joka kuoli tapaturmaisesti heinäkuun alussa, oli täältä kotoisin ja oli mukana sillä samalla Fronta-videolla.

Kysymys kolonialismin hyvistä puolista

Hesarin Kolonialismin parempi puoli -jutun otsikko on tällainen: ”Kolonialismin parempi puoli on tulenarka aihe: siirtomaa­järjestelmää puolustanut tieteellinen artikkeli poistettiin väkivallan pelossa” ja ingressi kuuluu näin: ”Siirtomaa-aika saattoi tuottaa hyvääkin, mutta seurausten erittely on vaikeaa.”

Jutussa on ongelmia. Siinä esimerkiksi puhutaan siirtomaa-ajasta yhtenä yhtenäisenä ilmiönä. Eri siirtomaaherrojen lähestymistavoissa oli eroja, eri siirtomaiden välillä oli eroja samankin kolonisoijan kohdalla, ja toiminta myös sai ajan mittaan erilaisia piirteitä (kyse ei ole hyvyyden tai pahuuden asteista: kaikkia niitä yhdistää riisto, rasismi ja väkivalta). ”Afrikkalaista” ääntä jutussa edustavat vuonna 1961 murhattu Patrice Lumumba ja Chinua Achebe, joka kuoli vuonna 2013. Ajankohtainenkaan juttu ei ole, Gilleyn artikkeli on viime vuoden syksyltä.

Isoin ongelma on kuitenkin jutun kysymyksenasettelu. Voihan sitä kaikkea eritellä, mutta olisi kiinnostavampaa etsiä vastausta vaikka siihen, miten paljon Eurooppa on kolonialismista hyötynyt ja hyötyy sen jättämistä valtarakenteista edelleen. Sitä on kyllä käsitelty, mutta ei riittävästi. Eikä ainakaan valtamediassa. Kolonialismin perinnöstä Euroopassakin voisi keskustella paljon enemmän. Juttu myös asettuu tavallaan ”Saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -kategoriaan.

Kommentoin juttua vasta nyt, sillä kirjoitin itse siitä tietämättömänä samasta aiheesta, eri näkökulmasta. Alla oleva teksti perustuu osittain tulevaan kirjaani.

Keskustelun vieminen kolonialismin ”hyviin puoliin” on perinteinen tapa vähätellä kolonialismin väkivaltaista luonnetta ja tuhovoimaa. Frantz Fanon kirjoittaa Sorron yöstä -kirjassa siitä, miten siirtomaaherra näkee itsensä: ”Kolonisti tekee historiaa. Hänen elämänsä on seikkailukertomus, sankarirunoelma. Hän on kaiken ehdoton alku: ’Me rakensimme tämän maan.’ Hän on kaiken jatkuva edellytys: ’Jos me lähdemme, kaikki on hukassa, tämä maa palaa keskiaikaan.'”

Samalla näissä erittelyissä on taustalla käsitys Afrikasta ”pimeyden sydämenä”.  Mielikuvissa ja löytöretkien eurooppalaisissa kuvauksissa portugalilaiset ilmaantuivat alkeellisissa oloissa elävien afrikkalaisten pariin, mutta se ei ole totta. Ensimmäistä kertaa eurooppalaiset olivat tiettävästi tekemissä afrikkalaisen mahtivaltion kanssa vuonna 1491. Nykyisen Angolan ja Kongon demokraattisen tasavallan alueelle levittyvän valtakunnan kuningas eli manikongo vastaanotti tuolloin portugalilaisen retkikunnan alueen pääkaupungissa Mbanza Kongossa.

Portugalilaiset olivat kristittyjä, ja katsoivat siitä näkökulmasta pahalla valtakunnan eloa. Mutta he tiesivät kyllä tulleensa merkittävään valtioon. Aikalaisten kirjoituksissa kerrotaan esimerkiksi valtakunnan verojärjestelmästä ja muista eurooppalaisesta näkökulmasta kehitystä heijastavista asioista. Etäisyyksiä valtakunnassa mitattiin marssipäivin, viikossa oli neljä päivää ja valuuttana käytettiin eräältä saarelta tuotavia simpukankuoria. Kun portugalilaiset saapuivat paikalle 1400-luvun lopulla, Kongon valtakunta oli ollut kauppapaikka jo ainakin sadan vuoden ajan. 

Ei ole minkäänlaista tapaa tietää, minkälaiseen suuntaan ja miten Afrikan kansat ja suuret valtiot olisivat kehittyneet, mikäli niitä ei olisi kohdannut väestönkato Atlantin orjakaupan myötä, mikäli valloittajien otteet eivät olisi vieneet niiden voimavaroja sotimiseen, ja mikäli ne lopulta eivät olisi suurelta osin tuhoutuneet kolonialismin myötä.

Valloitusten alkuvaiheista on vähän muuta kuin eurooppalaisten tuottamaa tietoa. Se vääristää tietoa. Jotain kuitenkin tiedetään valloitettujenkin varhaisista aatteista. Mukunzu Kioko, Kongon muinaiseen valtakuntaan kuuluneen Pende-kansan suullista perinnettä jatkava historioisija kertoo portugalilaisten saapumisesta ja sen seurauksista näin:

Isämme elivät mukavasti (…) Heillä oli karjaa ja viljaa; heillä oli marskimaata ja banaanipuita. Yhtäkkiä he näkivät suuren laivan nousevan merestä. Tällä laivalla oli täysvalkoiset siivet, jotka hohtivat kuin veitset. Valkoiset miehet nousivat vedestä ja puhuivat sanoja, joita kukaan ei ymmärtänyt. Esi-isämme pelästyivät; he sanoivat että miehet olivat vumbeja, kuoleman takaa palanneita henkiä. Esi-isämme pakottivat heidät takaisin mereen nuolisateella. Mutta vumbi sylki tulta ukkosen äänen saattelemana. Monet miehet kuolivat. Esi-isämme pakenivat. Päälliköt ja viisaat miehet sanoivat, että nämä vumbit olivat maan aikaisempia omistajia (…). Tuosta päivästä asti nykyhetkeen valkoiset ovat tuoneet sotia ja kurjuutta.

Myöhemmin tuhoa ovat kuvailtu esimerkiksi vapautusliikkeiden piirissä. Amílcar Cabral oli Portugalin siirtomaiden Kap Verden ja Guinea-Bissaun vapautusliikkeiden johtaja, ja yksi merkittävistä kolonialismin ja vapautustaistelun analysoijista esimerkiksi Algeriassa vaikuttaneen Fanonin lisäksi. Hän summaa hävitystä näin:

Orjakauppaa seurasi aseellinen valloitus ja siirtomaasodat, täydellinen afrikkalaisen yhteiskunnan taloudellisten ja yhteiskunnallisten rakenteiden tuho. Sen jälkeen alkoi eurooppalaisten miehitys ja maiden kasvava asuttaminen eurooppalaisten toimesta. Afrikkalaisten maat ja omaisuus ryövättiin, portugalilaiset alkoivat verottaa afrikkalaisia ja tekivät tiettyjen lajien viljelystä pakollista; loivat pakkotyöjärjestelmän ja aloittivat afrikkalaisten työläisten karkoitukset; heillä oli totaalinen kontrolli väen kollektiivisesta ja yksityisestä elämästä, ja he pitivät sitä yllä toisinaan suostutellen, toisinaan väkivalloin. Eurooppalaisen väestön lisääntyessä afrikkalaisten halveksuminen kasvaa. Heidän ulottuviltaan viedään monenlaiset työt, myös vähemmän vaativat. Rotusyrjintää harjoitetaan avoimesti tai tekopyhästi.

Viittaus pakkoviljelystä tarkoittaa esimerkiksi sitä, miten Angolassa maanviljelijät pakotetiin viljelemään puuvillaa. Kun Cotonang-yrityksen viljelijät nousivat vastarintaan 1960-luvulla, seurasi joukkomurha jossa portugalilaiset käyttivät napalmia ja tappoivat ilmeisesti kymmeniä tuhansia ihmisiä. Työläisten karkoitukset tarkoittanevat sitä, että pienistä rikkeistä (esimerkiksi juopuminen) saattoi saada karkoitustuomion toiseen siirtomaahan pakkotyöhön – esimerkiksi Mosambikista São Tomén ja Príncipen kaakaoviljelmille.

Kuvioon täytyy vielä lisätä se, että opiskelemaan olivat vuosisatojen mittaan päässeet hyvin harvat afrikkalaiset, ja opetus oli räätälöity suurelta osin kolonialistin tarkoituksia palvelemaan. Sen kääntöpuolena on arvon vieminen muissa puitteissa syntyneeltä tiedolta, tai sen tuhoaminen. Tätä aihetta sivuaa myös portugalilaisia vastaan taistelleesta kuningatar Nzingasta kertova bloggaus.

Sekin on huomioitava, että esimerkiksi tiet ja junaradat on rakennettu orjatyövoimalla, ne ovat siis maiden alkuperäisten asukkaiden kädenjälkeä. Pääsy sairaanhoidon piiriin oli myös rajattua. Esimerkiksi Guinea-Bissaussa ensimmäistä kertaa sairaanhoidon ja opetuksen piiriin monet pääsivät vasta vapautusliikkeen hallussa olevilla alueilla. Bloggauksen kuva on juuri näiltä alueilta, 1970-luvulta.

Kysymyksessä kolonialismin hyödyistä näkyy myös rajallinen, lineaarinen ja Eurooppa-keskeinen käsitys kehityksestä. Siinä Eurooppa on kehityksen huippu, ja muut kansat vaeltavat sen jalanjäljissä, niiden on käytävä läpi samat vaiheet päästäkseen kukoistukseensa. Hesarin jutussakin puhutaan kehitysmaista, joka heijastaa tätä ajattelua.

Kysymys kolonialismin hyödyistä on ongelmallinen myös siksi, että se rakentaa asetelman, jossa vaihtoehtona ei nähdä vuorovaikutusta ilman kolonialismia. Nähdään siis vain vaihtoehto umpioon ilman kolonialismia jäävästä Afrikasta tai kolonisoidusta Afrikasta.

Loppujen lopuksi olennaista keskustelussa kolonialismista on se, että sen vaikutukset tuntuvat edelleen, myös Euroopassa. Vaikutusten ymmärtämisen ja purkamisen kannalta on olennaista, että kolonialismista puhutaan, mutta tärkeää on myös se, minkälaisista lähtökohdista ja ennakko-oletuksista käsin siitä puhutaan.

***

Fanonin työhön perustuva, arkistomateriaalia hyödyntävä Göran Olssonin Väkivallan taakka -dokumentti on vielä katsottavissa Ylen Areenassa. Suosittelen, mutta varoitan samalla: se on todella raskasta katsottavaa.

Hesarin juttua on kommentoinut myös Lauri Uusitalo. Gilleyn artikkelia sivutaan Antroblogissa.

Kongon valtakunnasta on kirjoittanut englanniksi Adam Hochschild: King Leopold’s Ghost (1998), johon tiedot yllä perustuvat.  Lainaus Cabralilta on kirjasta Xosé Lois Garcían toimittamasta  Amilcar Cabral – Nacionalismo e cultura -kirjasta (1999). Käännökset omiani.

Kuva: Roel Coutinho – Roel Coutinho Guinea-Bissau and Senegal Photographs (1973 – 1974), CC BY-SA 4.0.

Kuningatar Nzinga oli portugalilaisten kauhu

Kuningatar Nzinga* johti vuosikymmenten ajan taistelua portugalilaisia valloittajia ja orjakauppaa vastaan nykyisen Angolan alueella. Nzinga kuoli 17. joulukuuta vuonna 1663.

Portugalilaisten näkökulmasta oli ennenkuulumatonta, että taisteluita ja merkittävää valtakuntaa johti nainen. Nzingan älykkyyttä ja erinomaisia neuvottelutaitoja hämmästeltiin, niitä ei pidetty naisten ominaisuuksina. Doris Wieser kirjoittaa artikkelissaan, että Nzinga näyttäytyi uhkana, joka haastoi länsimaiset ”rotuun” ja sukupuoleen liittyvät käsitykset – ja valkoisen (hetero)miehen valta-aseman.

Eniten Nzingasta tiedetään italialaisen papin, Giovanni Antonio Cavazzi da Montecuccolon (1621-1678), ansiosta. Hänet oli nimetty Nzingan rippi-isäksi.

Cavazzi kuvailee Nzingaa miesten vihaajaksi ja moittii tätä syntiseksi irstailijaksi. Siveys on Nzingan ja muiden paikallisten naisten parissa papin sanoin tuntematon hyve – ”he tekevät kunniattomuudesta ammatin”. Nzingan hän kertoo käyttävän sotajoukkojaan tyydyttämään himonsa, vaativan heitä käyttämään naisten vaatteita. Tämä näyttäytyi papille sotilaiden julmana nöyryyttämisenä.

Papin näkökulma on tietenkin eurosentrinen ja patriarkaalinen: sitä, mitä hän pitää ”irstailuna” ja ”siveettömyytenä”, ei käsitetty sellaisena Nzingan valtakunnassa. Kuten Wieser kirjoittaa, naisten vaatteisin pukeutuminen tuskin oli nöyryyttävää sikäläisille miehille – eikä vaatteita välttämättä edes ajateltu erityisesti miesten ja naisten vaatteina. Nzingan myös kerrotaan ”pukeutuneen mieheksi”, mitä on jälkikäteen tulkittu tapana paikata epäsuotuisaa asemaa, joka johtui hänen sukupuolestaan. Näkemys kertoo ennen kaikkea tulkitsijoiden arvoista ja rajallisesta ymmärryksestä mitä sukupuoleen ja sukupuolirooleihin tulee.

Nzinga on kiehtonut myös jälkipolvia antikolonialismin symbolina. Näissä kuvauksissa Nzinga kuitenkin kuvataan toisin kuin aikalaisten kuvausten perusteella voisi odottaa: ”mieheksi pukeutuminen” on pyyhitty pois. Kuvista tunnetuin on ranskalaisen François de Villainin käsialaa, 1800-luvulta. Siinä eksotisoitu ja erotisoitu Nzinga katsoo sivulle kruunu päässään, harteillaan viitta, joka jättää toisen rinnan paljaaksi. Samaa sävyä on myös alla olevassa BBC:n Nzingasta kertovassa videossa.

Viimeisin kerros Nzingan tarinaan on lisätty Portugalissa. Sapo-sivuston uutinen* vuodelta 2001 on otsikoitu näin:  ”Afrikkalaiset suunnittelevat itsenäistä valtiota Lissabonin alueelle”. Ingressissä kerrotaan, että valtion nimeksi tulisi Nzingalis, kunnianosoituksena Nzingalle ja Lissabonille.

Jutun mukaan joukko perustelee suunnitelmaansa esimerkiksi syntyvyydellä: 50 vuoden sisällä Lissabonin seudun asukkaista valtaosa olisi mustia. Lisäksi huomioidaan, että Portugali on jo osoittanut kykenemättömyytensä hallita afrikkalaisten siirtolaisten kasvavaa määrää. Itsemääräämisoikeuden saamiseksi he aikovat käyttää keinoja mitä hyvänsä.

Uutinen lähti uudelleen liikkeelle vuonna 2014. Uutinen meni taas täydestä ja levisi hurjaa vauhtia – toisin kuin tieto siitä, että kyseessä oli uusnatsien liikkeelle laittama huhu. 

 

* Kuningatar Nzingan tarina tulee mukaan laajempana versiona kirjaani, joka kertoo Portugalin kolonialismista ja sen jatkumoista.
**Alkuperäinen uutinen on poistettu, mutta se on kopioitu esimerkiksi mosambikilaiseen Macua-blogiin.

Miksi orjakaupasta pitää vieläkin puhua?

Joka päivä kauppiaat sieppaavat kansaamme – tämän maan lapsia, aatelisväkemme ja vasallien jälkeläisiä, jopa omien perheittemme jäseniä (…). Tämä tuho on levinnyt niin laajalle, että maamme on täysin autioitunut (…). Me tarvitsemme tässä kuningaskunnassa vain pappeja ja opettajia, emme tuontitavaraa, paitsi jos kyseessä on viini ja jauho jumalanpalveluksia varten. On toiveemme, että tässä kuningaskunnassa ei käytäisi kauppaa orjilla.

Katkelma on kirjeestä, jonka kuningas Afonso kirjoitti Portugalin kuninkaalle vuonna 1526. Afonso oli suuren Kongo-joen tienoilla sijaitsevan valtakunnan johtaja. Hän oli ollut kolmikymppinen kun portugalilaiset saapuivat seudulle. Hän kääntyi kristinuskoon ja opiskeli portugalilaisten pappien seurassa. Hän myös lähetti nuoria sukulaisiaan Portugaliin opiskelemaan. Portugalin kuningas ei Afonson vetoomuksista välittänyt, vaan sieppaukset ja ihmiskauppa jatkuivat.

Kuten Adam Hochschild kirjoittaa*, Afonson kirjeet ovat merkittäviä: niissä kuuluu afrikkalaisen ääni aikakaudelta, jonka historiaa ovat kertoneet ennen kaikkea valkoiset eurooppalaiset. Se on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi Portugalissa kyllä puhutaan löytöretkistä, mutta ei juuri niitä seuranneesta orjakaupasta.

Orjakaupan väkivaltaisuutta ja epäinhimillisyyttä myös vähätellään. Lissabonissa julkistettiin hiljattain António Vieira -nimistä jesuiittapappia esittävä patsas. Siinä miehellä on kädessään risti ja jaloissaan alkuperäiskansaan kuuluvia lapsia. 1600-luvulla Lissabonissa syntynyt ja Brasiliassa vaikuttanut pappi puolusti alkuperäiskansoja orjuudelta ja puhui juutalaisten puolesta – mutta puolusti afrikkalaisten käyttöä orjatyövoimana. Se ei häiritse papin muistelua sankarina.

Koulukirjoissa ja löytöretkimuseoissa taas puhutaan orjuutettujen afrikkalaisten kohtalosta ikään kuin yhtenä siirtolaisuuden muotona, eikä orjien vastarinnasta kerrota. Samoin pimentoon jää se, että Afrikassa oli noihin aikoihin merkittäviä, suuria valtakuntia. Orjakaupan päättyminen näyttäytyy eurooppalaisten edistysaskeleena, orjuutetut afrikkalaiset mielletään passiivisiksi uhreiksi.

Kirjoitan sattumalta orjakauppaa ja sen jatkumoita käsittelevää kirjan lukua samaan aikaan, kun uutisissa kerrotaan Libyassa tapahtuvasta orjakaupasta, ja joka vaikuttaa jääneen Suomessa vieläkin pienemmälle huomiolle kuin Portugalissa. [Lisäys: Helsingissä järjestetään 26. päivä mielenosoitus Libyan ihmiskauppaa ja orjuutta vastaan.]

Brasiliassa taas vietetään samaan aikaan mustan tietoisuuden päivää. Sitä vietetään päivänä, jolloin portugalilaiset tappoivat Zumbin, Palmaresin kilombon johtajan. Kilombot ovat paenneiden orjien yhteisöjä. Asukkaita Palmaresin kilombossa oli 30 000. Portugalilaiset yrittivät ottaa Palmaresin haltuunsa lähes 70 vuoden ajan siinä onnistumatta. Lopulta, 1600-luvun lopulla, he onnistuivat – 42 päivän taistelujen jälkeen. Zumbin he saivat kiinni hänet pettäneen kilombon asukkaan ansiosta. Zumbi mestattiin 20. marraskuuta, vuonna 1695.

Lissabonissa puolestaan kampanjoidaan** parhaillaan, jotta tänne saataisiin muistomerkki orjakaupan uhreille. Myös Lissabonissa oli runsaasti orjia – jossain vaiheessa joka kymmenes kaupunkilainen oli orja. Kampanjaa vetää Djass – Associação dos Afrodescendentes -niminen yhdistys. Sen puheenjohtaja Beatriz Dias perustelee lehtihaastattelussa muistomerkin tärkeyttä sillä, että se muistuttaa, että orjuus ei ole menneisyydessä loppuun käsitelty asia. Dias jatkaa, että afrikkalaisten orjuuttaminen jatkui kolonialismin aikaan pakkotyön muodossa, ja näkyy rasismina, joka on läsnä yhteiskunnassa, ja jota Portugalissa kieltäytydään käsittelemästä.

Dias toivoo, että muistomerkkiä seuraisi orjuuttamista ja kolonialismia käsittelevän museon perustaminen. Hän on sitä mieltä, että mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa. Diasin mukaan ”muistomerkki olisi merkittävä tuhansille ja tuhansille ei-valkoisille portugalilaisille, mutta myös kaikille niille jotka haluavat ymmärtää historiaansa mahdollisimman laajasti”.

Orjakauppaan liittyvää keskustelua on varaa laajentaa Suomessakin, varsinkin mitä tulee Euroopan osuuteen ja sen jättämiin jälkiin. Itse ainakin mielsin pitkään afrikkalaisten orjuuttamisen Yhdysvaltojen kautta: siitä on kirjoitettu runsaasti ja tehty elokuvia. Orjien läsnäolosta Euroopassa taas en juuri tiennyt, enkä orjien vastarinnan muodoista historian mittaan. Ne lähtökohdat, jotka eurooppalaisten silmissä oikeuttivat orjakaupan, näkyvät myös siinä, miten esimerkiksi saamelaisia ja romaneja on kohdeltu ja kohdellaan.

Keskustelu tai muistomerkit eivät tarkoita sen kieltämistä, että orjia olisi ollut muualla – myös niissä yhteiskunnissa, joista orjia alettiin järjestelmällisesti eurooppalaisten toimesta viedä muualle maailmaan. Tämän vaiheen merkitys liittyy sen mittakaavaan sekä orjakaupan ja kolonialismin jättämiin jälkiin Afrikassa. Lisäksi se liittyy orjakaupan ja kolonialismin oikeuttamiseen käytettyjen teorioiden jättämiin jälkiin – ja käytännön jatkumoihin rasismin muodossa. Tämän menneisyyden kaiveleminen on tärkeää, koska se liittyy olennaisesti nykyhetkeen.

Kun afrikkalaisten orjuuttamista puolustaneen papin patsaalle järjestettiin mielenilmaus, sitä ei päästy toteuttamaan: uusnatsit ympäröivät patsaan, eivätkä päästäneet protestoijia laittamaan kukkia sen edustalle muistoksi aikakauden uhreille. Paikalla olleet poliisit eivät puuttuneet tilanteeseen, protestista oli ilmoitettu asianmukaisesti.

* King Leopold’s Ghost (1998)
** Hanke on ehdolla Lissabonin osallistuvan budjetoinnin kohteena.

Näin kohtaat ulkomaalaisen

Olen asunut 12 vuotta ulkomailla, lähinnä Lissabonissa, jonkin aikaa Lontoossa ja ihan vähän aikaa Maputossa. Se on ollut valkoisena suomalaisena helppoa, siis siinä mielessä, miten minuun on suhtauduttu. Mutta on myös sellaisia toistuvia keskustelunavauksia ja ennakko-oletuksia, joista en erityisemmin tykkää.

Omalla kohdallani kyse on ollut lähinnä ärsyttävistä tilanteista, mutta ennakko-oletuksiin perustuvat kohtaamiset voivat olla myös ulossulkevia ja syrjiviä (siitä lisää tässä bloggauksessa).

Kaikkia ei tietenkään samat asiat häiritse, mutta tämän listan seuraaminen ainakin vähentää mahdollisuuksia pilata tilaisuus uusien tuttavuuksien tekemiseen:

  • Henkilön kotimaan arvuuttelu ulkonäön ja/tai aksentin perusteella on harvoin onnistunut tapa avata keskustelua.
  • Jos kuitenkin arvuuttelet, se menee pieleen ja alat vuolaasti pahoitella sitä, että luulet vaikka suomalaista romanialaiseksi, se ei kerro kohteliaisuudesta vaan asenteista romanialaisia kohtaan.
  • Jos olet esimerkiksi portugalilainen ja kohtaat suomalaisen naisen, ei välttämättä tee hyvää vaikutusta vitsailla siitä, miten nainen on jäänyt Portugaliin tietysti siksi, että portugalilaiset miehet ovat vastustamattomia.
  • Kaikki eivät (aina) halua/jaksa puhua kotimaastaan. Tai kertoa, miten ja miksi on päätynyt asumaan uuteen maahan. Vaikka joku henkilö vaikuttaa ulkomaalaiselta, voi ihan hyvin jutella tavallisista asioista. Juttuseura kyllä ottaa kotimaansa tai taustansa puheeksi jos haluaa.
  • Nimen ”vaikeuden” päivittely ei yleensä tee hyvää vaikutusta.
  • Älä myöskään hämmästele sitä, että joku ei ulkonäkönsä puolesta vastaa mielikuviasi jonkun maan asukkaista.
  • Jos henkilö aloittaa keskustelun kielelläsi, vastaa samalla kielellä, vaikka kuulisitkin aksentin tai virheen.
  • Älä vaadi/oleta kotimaassasi asuvalta ulkomaalaiselta ehdotonta rakkautta ja kritiikitöntä suhtautumista kotimaatasi kohtaan.
  • Älä oleta, että ulkomaalainen on perehtynyt maasi historiaan ja kulttuuriin perinpohjaisesti ja tenttaa häntä.
  • Älä oleta, että ulkomaalainen ei tiedä maastasi mitään ja kaipaa spontaaneja luentoja.

 

Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

Reni Eddo-Lodge ei jaksa enää puhua ”rodusta” valkoisten kanssa

Brittiläinen Reni Eddo-Lodge kyllästyi keskustelemaan rasismista valkoisten kanssa, ja kirjoitti siitä bloggauksen muutama vuosi sitten. Syitä haluttomuuteen keskustella oli useita: valkoiset eivät usko rakenteellisen rasismin olemassaoloon, he eivät ota mustien kokemuksia tosissaan, he eivät tajua miten valkoisuuden normi toimii, he ajautuvat puolutuskannalle kun rasismi tulee puheeksi.

Bloggaus, ”Why I No Longer Talk to White People about Race”, on nyt samannimisen kirjan esipuhe. Se on hyvä kirja, ja suosittelen sitä kaikille, jotka ovat kiinnostuneet rakenteellisesta rasismista ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Suomeksi sitä ei vielä ole saatavilla, mutta toimittajana työskentelevän Eddo-Lodgen englanti on selkeää ja helppolukuista.

Eddo-Lodge käy läpi Iso-Britannian näkökulmasta rotuun, rasismiin ja valkoisuuteen liittyviä asioita. Siinä käsitellään esimerkiksi mustan historian näkymättömyyttä, etuoikeuksia, feminismiä ja luokkayhteiskuntaa. Eddo-Lodge muistuttaa, että huolimatta puheista kasvavasta rasismista rasismi on aina ollut läsnä brittiläisessä yhteiskunnassa. Se on osa yhteiskunnan ydintä, sitä miten se on rakennettu. Rasismi ei siis ole ulkoinen asia, josta voisi päästä puuttumatta yhteiskunnan rakenteisiin.

Kirjalla on yhteistä Koko Hubaran Ruskeiden Tyttöjen kanssa (siitä kirjoitan vähän myöhemmin, luin sen juuri loppuun). Ne saivat alkunsa blogeista, niiden aihepiirit risteävät ja molemmilla on toimittajataustakin. Molemmissa ovat läsnä kirjoittajien omat kokemukset, vaikka Eddo-Lodgen kirjassa painopiste on enemmän yhteiskunnan ruotimisessa ja Hubaran kirjassa näkökulma on henkilökohtaisempi.

Yhteistä on myös Hubaran ja Eddo-Lodgen huomioissa valkoisuudesta. Ruskeissa Tytöissä Hubara kertoo jo toteutuneesta toivelistastaan ja aikoo kirjoittaa seuraavaan listaan toivovansa muiden asioiden lisäksi ”valkoisuuden kollektiivista valkoisuutensa tajuamista”.

Eddo-Lodge taas kirjoittaa turhautuneensa siihen, miten valkoiset eivät tajua mitä valkoisuus tarkoittaa vallan näkökulmasta. Hän muistuttaa, että rasistisen yhteiskunnan muuttaminen on aina jäänyt järjestelmän alimmaisena olevien harteille. Ongelmien ratkaisu ei kuitenkaan voi olla yksin rasismista kärsivien vastuulla, vaan valkoisten on käsiteltävä valkoisuutta. Kirjan lukeminen käy hyvin avuksi siihen, vaikka se ei sen ensisijainen tarkoitus olekaan.

Eddo-Lodge myös kuvailee, miten antirasistista työtä on johdettava niiden, jotka epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuvat. Valkoisten rooli on tukea työtä taka-alalla ja tehdä työtä toisten valkoisten parissa. Myös taloudellinen tuki on tervetullutta.

Jos siis voit, suosittelen hankkimaan Why I No Longer Talk to White People about Racen (Bloomsbury, 2017), ja/tai tilaamaan Ruskeat Tytöt (Like, 2017) samannimisen verkkomedian nettikaupasta. Ruskeiden Tyttöjen nettikaupassa 15.9. mennessä tehdyistä ostoksista lahjoitetaan 3 euroa paperittomien ihmisten hyväksi.

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.