Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Mistä yliopiston dekolonisaatiossa on kyse – ja mistä ei?

mg_4400

Kun Lontoossa alettiin vaatia yliopiston dekolonisaatiota, Daily Mail pamautti ”They Kant be Serious!” -otsikon ja väitti että opiskelijat haluavat pudottaa kantit ja platonit kurssimateriaaleista siksi, että he olivat valkoisia.

Daily Mailin kaltaiselta lehdeltä ei tietenkään juuri muuta voi odottaa, mutta muissa lehdissä lähtökohta oli suurin piirtein sama, maltillisemmin sanakääntein ilmaistuna. Asenne on erinomainen esimerkki siitä, miten keskustelu tukahdutetaan vääristelemällä argumentit älyttömän kuuloisiksi. Ja on tietenkin kuvaavaa, miten huomio kiinnittyy eurosentrismiin kohdistuvaan uhkaan, eikä esimerkiksi akatemian monipuolistamiseen.

Todellisuudessa opiskelijat peräänkuuluttavat kurssimateriaalien dekolonisointia ja eurosentriseen kaanoniin kuuluvien filosofien kriittistä, dekoloniaalista analysointia.

Näitä artikkeleita julkaistiin jo joku aika sitten, mutta kirjoitan niistä tänään siksi, että Público-sanomalehdessä ilmestyi laaja juttu dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Siinäkin mainitaan lyhyesti yllä kuvailemani tilanne, ja siirrytään sitten kertomaan dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Sen voi myös lukea jatkona aiheen käsittelylle mediassa.

Jutussa kerrotaan muun muassa Plataforma Guetosta, jonka yliopistoista kirjoitin Peruste-lehteen, haastatellaan Boaventura de Sousa Santosia ja Plataforma Gueton Flávio Almadaa, joita haastattelin Voima-lehden juttua varten, sekä Cristina Roldãota, joka kertoi rakenteellista rasismia Portugalin koululaitoksessa käsittelevästä tutkimuksestaan ELM-lehdeen kirjoittaamassani jutussa.

Dekolonisaatio-tägin alta löytyvät aihetta käsittelevät aiemmat kirjoitukset (kirjoitin väikkärini Boaventura de Sousa Santosin johtamassa Centro de Estudos Sociais -tutkimuskeskuksessa, ja se käsittelee sitä, miten kirjallisuus voi olla osa dekolonisaatioprosessia), mutta dekolonisaatio siis viittaa prosessiin, joka pyrkii purkamaan koloniaalisuutta, eli sitä miten länsimaiset yhteiskunnat ovat varsinaisen siirtomaavallan päätyttyäkin luonteeltaan kolonialismia tukeneiden ja sen oikeuttamiseksi luotujen ajatusmallien ja valtarakenteiden läpäisemiä.

”Se merkitsee sen kriittistä analysointia, miten kolonialismi on vaikuttanut siihen, miten eurooppalaiset näkivät Euroopan ulkopuolisen maailman, jonka luonnonresurssit he ahnaasti käyttivät hyödykseen”, sanoo Públicon artikkelissa Centro de Estudos Sociaisin Maria Paula Meneses.

Portugalissa kyseessä ei ole yhtenäinen liike, vaan useiden eri tahojen aktivismi. Toimittaja Joana Gorjão Henriques kokoaa jutussa yhteen aktivistien ja akateemisen väen (asemat eivät toki sulje toisiaan pois) kommentteja. Alla muutamia haastateltujen kertomia huomioita:

  • Koulussa Afrikan historiaa opetetaan eurosentrisestä näkökulmasta: mustia henkilöitä ei esitetä tiedon tuottajina, kuten filosofeina tai intellektuelleina. He näyttäytyvät uhreina tai roistoina.
  • Akatemia on ”valkoinen”, mikä osaltaan liittyy entisten siirtomaiden ja entisen metropolin suhteisiin. Valkoisuus kertoo myös olemassa olevista valtasuhteista.
  • Portugalin siirtomaahistoriaa opetetaan edelleen kritiikittä ja siirtomaavallan loppuvaiheen diskursseihin nojaten.
  • Yliopistossa opiskelijoita ei kannusteta retkeilemään kaanonin ulkopuolelle, eikä kurssimateriaalit sisällä dekoloniaalista tai postkoloniaalista teoriaa.
  • Eurosentrismi on myös marginalisoinut Euroopassa tuotettua, kolonialismiprojektia kyseenalaistavaa tietoa.
  • Euroopassa tuotettua tietoa on rakennettu muualla tuotetun tiedon pohjalta; joskus kyseessä on ollut suoranainen omiminen.
  • Kysymys dekolonisaatiosta ei ole uusi, vaan sitä on puitu esimerkiksi Afrikan yliopistoissa kauan.

Mitä dekolonisaatio Suomessa sitten voisi tarkoittaa? Ainakin saamelaisten historian pätevämpää opettamista ja Suomen oman roolin kriittisempää tarkastelua viattomuuden diskurssin ylläpitämisen sijaan. Ja toki samoja juttuja kuin Portugalissa ja Briteissä. Koska en itse ole asunut saati opiskellut Suomessa aikoihin, olisi kiinnostavaa kuulla (asiallisia) kommentteja tähän.

Boaventura de Sousa Santos muistuttaa, että oppilaitosten lisäksi mediankin dekolonisaatiolle on tarve, kuten bloggauksen alussa mainitut jutut osoittavat. Suomessa esimerkeiksi voisi nostaa ainakin hiljattain Suomen Kuvalehdessä julkaistun saamelaisia käsittelevän jutun (Petra Unnin vastine on täällä) ja tässäkin blogissa käsitellyn Hesarin ”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -jutun.

Kuten olen täällä aikaisemminkin kirjoittanut, dekolonisaatio ei ole mikään pienen ryhmän etuja palveleva projekti. Se tarkoittaa sitä, että tarjolla olisi enemmän ja monipuolisempaa tietoa maailmasta meille kaikille.

Lontoon SOAS:in (School of Oriental and African Studies) opiskelijoiden Decolonising SOAS -kampanjaa puolesta voi seurata Facebookissa Decolonising Our Minds Society -sivulla. Kannattaa katsoa alla oleva videokin.

Valkoisuudesta (I)

kirsikka
Keikalta tarttui mukaan myös kevään merkkejä.

Käveltiin juttukeikan jälkeen kohti juna-asemaa lähiöstä, jonne 2000-luvun alussa siirrettiin paljon asukkaita puretuista naapurustoista. Niiden asukkaat olivat pääosin romaneja tai kapverdeläistaustaisia, kuten haastateltavakin.

Matkaseuralainen oli mukana moikkaamassa tuttua haastateltavaa ja viemässä oikeaan paikkaan. Kortteli on aika kaukana Amadoran juna-asemalta. Ensin kävellään ison ja vilkkaan puiston läpi, sitten kiivetään kerrostalojen välissä ylämäkeä.

Rakennusten pohjakerroksissa on liikkeitä, jotka kertovat kansainvälisen Amadoran asukkaista: monissa myydään angolalaiseen ja kapverdeläiseen ruokaan tarvittavia raaka-aineita. Ja no, portugalilaiset pikkumarketit näyttävät vähän vankiloilta, kun ikkunoiden edessä on tiiviit kalterit. Yhden näyteikkunassa ja ovella oli selvän viestin välittävät sammakkopatsaat.

Kun paikan päälle pääsee, pitää vielä muistaa mihin kaikista niistä samannäköisistä kosteuden harmaannuttamista korkeista kerrostaloista pitää mennä, jotta pääsee oikean tyypin luokse.

Juttukeikka oli kestänyt useamman tunnin ja siitä suuri osa oli ollut odottelua, eikä hommaa saatu edes valmiiksi. Sellaista se on täällä aika usein. Kaveri kysyi, että minkälainen fiilis keikasta jäi.

Sanoin jotain siitä, miten tulen aina näillä reissuilla kovin tietoiseksi itsestäni. Tuntuu, että sanomisia ja tekemisiä tarkkaillaan. Joudun jatkuvasti osoittamaan, etten ole uhka, ja että olen luotettava. (Se on tietty paitsi ymmärrettävää, myös tärkeää, koska toimittajilla on ollut iso rooli Lissabonin mustien lähiöiden leimaamisessa ja stereotypioiden ylläpitämisessä.)

Ohipuhumistakin sattuu. Sanat suunnataan toiselle henkilölle, vaikka ne liittyvät epäsuorasti minuun ja läsnäolooni. On luontevampaa puhua toiselle tyypille, jonka kanssa on (oletetusti) enemmän yhteistä. Samalla osoitetaan (ei välttämättä tarkoituksella), että kuka on ulkopuolinen. Erotun joukosta, mutta olen samalla myös vähän näkymätön.

– Just sellaista on olla musta Portugalissa, kaveri kommentoi.
– Joka päivä, kaikissa julkisissa tiloissa.

Mafalala muutti ja on nyt Aamuyön lapset

inhaca

Kirjoitin Mafalalaa Imagelle melkein vuoden, ja jossain vaiheessa aloin taas kaivata omaa tonttia. Se on nyt tässä!

Vaikka kukaan ei minkäänlaisia rajoja blogille asettanutkaan, Imagen sivuille kirjoittaminen alkoi tuntua rajoittavalta. Sitten ei enää oikein huvittanut kirjoittaa, vaikka kaikenlaisia juttuja pyörikin mielessä. Ja no, täällä ei ole mainoksia, eikä ole paineita seurata lukijamääriäkään.

Blogin nimi on myös uusi. Mafalalan käyttäminen blogin nimenä alkoi tuntua kyseenalaiselta jo aikaa sitten. Se on naapurusto Mosambikin pääkaupungissa Maputossa, ja valitsin nimen sen kirjallisten ja antikolonialististen viittausten vuoksi. Olin tuolloin juuri palannut Mosambikista ja kirjoitin väikkäriä mosambikilaisesta kirjallisuudesta. Siitä on melkein viisi vuotta.

Uusi nimi viittaa portugalilaisen Zeca Afonson lauluun, josta tulee mieleen ensimmäiset vuodet Lissabonissa. Ja aamuyöt on muutenkin aika ihania!

Epäinhimilliset häädöt Portugalissa jatkuvat

Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.
Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.

Iso Numero -lehdessä oli viime vuonna kirjoittamani ja kuvaamani juttu lähinaapuruston kohtuuttomista häädöistä ja purkutöistä.* Naapurustot rakensivat pääosin 70-luvulla Portugalin entisistä siirtomaista, erityisesti Kap Verden saaristosta ja Guinea-Bissausta, tulleet työläiset. Häädöt alueella jatkuivat tauon jälkeen eilen.

Jutun tekeminen ja kuvaaminen olivat aikamoinen matka Portugalin ja Euroopan nurjalle puolelle. Häädöt ja purkutyöt ovat esimerkki rakenteellisen rasismin äärimmäisistä muodoista ja siitä, minkälainen illuusio ihmisoikeuksia kunnioittava ja tasa-arvoinen Eurooppa on.

Häädöt ja rakenteellinen rasismi

Portugalin taloustilanteen tiukentuminen on osunut pahiten köyhimpiin, ja rakenteelliset syyt sekä syrjintä koulussa ja työmarkkinoilla ovat pitäneet monet entisistä siirtomaista tulleet tässä joukossa. Lisäksi kolonialismin myötä luodut rasistiset stereotypiat helpottavat sortoa edelleen. Niitä ylläpitää esimerkiksi media.

Kun siirtomaasodat 60-luvulla alkoivat, myös Portugalin joukoissa taisteli kolonisoituja. Suuri osa Portugaliin 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen saapuneista kuuluu tähän joukkoon. Heillä oli Portugalin kansalaisuus ja heitä kutsutaan retornadoiksi eli palanneiksi. Tasa-arvoisia he eivät valkoisten portugalilaisten kanssa kuitenkaan olleet. Täällä heistä oli hyötyä matalapalkkaisena työvoimana: miehet työskentelivät rakennuksilla, naiset usein kotiapulaisina tai kadunlakaisijoina.

Viikonloppuisin rakennettiin omia koteja Lissabonin laitamille. Maita ”myivät” esimerkiksi viranomaiset, toiset taas ostivat portugalilaisten rakentamia taloja ja jatkoivat rakennustöitä. Asukkaat maksavat kiinteistöveroa ja sähkön sekä veden. Mutta koska maa ei ole heidän, pidetään rakennuksia laittomina.

Raataminen huonopalkkaisissa töissä vaikutti myös jälkipolviin. Vanhemmat paiskivat töitä, eikä lasten tukemiseen juuri riittänyt resursseja. Monet ”retornadojen” lapset ovat myös kertoneet koululaisina kokemastaan raa’asta rasismista.

Naapurustoissa asuu paljon työttömiä, sillä esimerkiksi rakennustöitä ei enää ole samaan malliin kuin ennen. Usein töitä saavat vain naiset, jotka siivoavat parin sadan euron kuukausipalkkaa vastaan. Nuoremmista useat ovat lähteneet ulkomaille. Alueella asuu paljon iäkästä väkeä.

Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.
Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.

”Antakaa edes kontti”

En alun perin mennyt paikalle toimittajana. Menin sinne, kun kaveri pyysi tuomaan spraymaalia ja vanhoja lakanoita. Pakkasin tavarat reppuun ja kävelin 10 minuutin matkan paikan päälle. Lakanoihin maalattiin iskulauseita ja ne ripustettiin korttelin rakennusten seinille. Aktivistit myös saapuivat varhain aamulla päivystämään, jotta saisivat ajoissa hälytettyä paikalle median edustajia ja lisää väkeä, jos purkutöitä näytti olevan tiedossa.

Kaivinkone raivasi edellisen purkutyön jälkiä. Paikalle oli saapunut purkutöistä vastaavan Amadoran kaupungin edustajia. Jostain ilmestyi vanha mies, joka kyyneleet valuen toisteli heille haluavansa vain kontin, johon voisi kasata tavaransa – tai roskansa, kuten hän itse sanoi. Sen hän lähettäisi Kap Verdelle ja matkustaisi itse perässä.

Satuin seisomaan miehen vieressä, joten hän osoitti sanansa minulle ja kahdelle aktivistille, kun kaupungin virkailijat eivät häntä kuunnelleet. Vanhus kertoi raskaasta työnteosta kovissa olosuhteissa Portugalissa, vaimon kuolemasta, lasten muutosta ulkomaille ja siitä miten päihteet veivät lapsista yhden. Ja nyt edessä häämötti häätö ja kodin menettäminen.

Lopulta miehen naapuri tuli paikalle. Nuorempi mies pyyhki nenäliinalla vanhemman posket kuiviksi, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet kotiin lepäämään. Viime kesänä hänen talonsa oli vielä ehjä ja naapuri kertoi, että hän edelleen asui siellä. Talo oli juuri sillä alueella, jossa eilen tehtiin purkutöitä.

Häätöjä ilman ennakkovaroitusta

Häätöjä ja purkuja on toteutettu kovin ottein, eikä asukkaille ole kerrottu niiden tarkkaa ajankohtaa. Taloja on purettu ilman, että asukkaat ovat saaneet tyhjentää niitä tavaroistaan. Kun olin kuuntelemassa Amadoran kunnanvaltuustossa asukkaiden puheita, niissä toistui hätä ja pelko, jotka epätietoisuus häädön ajankohdasta ja sitä seuraavasta ajasta loivat.

Ne, jotka ovat muuttaneet alueelle vuoden 1993 jälkeen eivät kuulu ohjelmaan, jonka kautta asukkaille olisi määrä tarjota uusi koti. He siis jäävät oman onnensa nojaan. Asuntojen vuokrat ovat Lissabonin seudulla nousseet jyrkästi.

Purkutöitä on kuitenkin jatkettu, vaikka oikeusasiamies on suositellut niiden lopettamista. Toimintaa on kritisoitu myös siksi, että maa on yksityisomistuksessa, ja ratkaisua olisi pitänyt hakea oikeusteitse. Purkutöistä vastaa kuitenkin Amadoran kaupunki. Maan omistaa ilmeisesti eräs pankki. Sijaintikin on hyvä, sillä junalla keskustaan matkustaa kymmenessä minuutissa.

Viimeisimmät häädöt alkoivat eilen, ja tällä kertaa minkäänlaisia ennakkovaroituksia ei annettu. Häädetyt eivät tienneet missä tulisivat seuraavan yön nukkumaan, eikä kunta tai paikallinen sosiaalitoimi ottaneet vastuuta häädettyjen tilanteesta.

Eilen kadulle häädettiin 18 ihmistä. Joukkossa oli esimerkiksi erittäin heikossa kunnossa oleva yksinäinen vanhus. Hän ei pysty liikkumaan itsenäisesti. Kadulle joutui myös kolmen viikon vanha vauva.

*Bloggaus on päivitetty ja laajennettu versio viime kesänä julkaistusta bloggauksesta.

Kirjahyllyn romahdus ja lukuhaaste

kirjat

Hankittiin halvin mahdollinen hylly kirjoille, kun pari vuotta sitten palattiin Lontoosta Lissaboniin. Nyt kevyemmille esineille tarkoitettu heppoinen puuhylly petti, ja kiloittain kirjoja päätyi lattialle. Eläimiä tai ihmisiä ei jäänyt alle, mutta tapahtuma laittoi kuitenkin alulle pienen kriisin.

Aloin järjestellä kirjoja siisteihin kasoihin sitä päivää odottamaan, että olisi varaa kunnolliseen kirjahyllyyn. Ensin tein hommaa kirjoihin sen kummemmin huomiota kiinnittämättä. Sitten aloin katsella kirjoja sillä silmällä, että mitä tekisi mieli lukea. Ja sitten alkoi vähän ahdistaa.

Kirjahyllyn sisällön avulla voisi kirjoittaa jonkinlaisen elämäntarinan. Suuri osa on hankittu Portugalista käsin: täällä kirjastoista ei ole juuri iloa ja niitä on vähän. Kasassa oli Lonely Planetin opas Lissaboniin niiltä ajoilta, kun muutin tänne. Joskus sen jälkeen on hankittu useampi portugalin oppikirja. Mosambikilaista kirjallisuutta on suhteettoman paljon, koska kirjoitin siitä väitöskirjan. Niitten viereen olivat kaatuneet kalliit akateemiset kirjat. Lattialla makasi myös kaksi gradua ja väikkäri, jonka välissä on edelleen väitöstilaisuuden muistiinpanot.

Joukossa on paljon Lontoon kirppiksiltä ostettuja kirjoja. Ja uusia, lukemattomia kirjoja joita tilasin silloin, kun elämä oli apurahan ansiosta vakaata. Portugaliin paluun jälkeen omien kirjojen seuraksi ilmestyi puolison vanhempiensa luokse varastoimia kirjoja: Malcolm X:n elämäkerta, Kap Verden historia ja Kebra Nagast. Jostain hyllyyn oli näköjään päätynyt portugalinkielinen Raamattukin. Kasassa oli myös puolison lasten englanninkieliset muumikirjat ja useita täällä oleilleiden kavereiden jälkeensä jättämiä kirjoja.

Joistain kirjoista tuli voimakkaasti mieleen, missä ja millaisessa mielentilassa olen niitä lukenut: Zadie Smithin NW:n kimppakämpässä vasta Lontooseen muuttaneena ja Arundhati Royn The God of Small Things -kirjaa sydänsuruisena portugalilaisella uimarannalla (voiko se vieläkin tuoksua aurinkorasvalle?). Ja Ben Okrin The Famished Roadia kauan sitten ahdistuneena ja väsyneenä call center -työn hiljaisina hetkinä.

Ahdistus syntyi kuitenkin toisenlaisesta vaiheesta, josta romahtanut kirjahylly muistutti. Väittelyn ja Lontoon jälkeisenä aikana kirjat eivät ole elämään oikein enää kuuluneet. Kahdessa ja puolessa vuodessa olen lukenut ehkä 10 kirjaa.

Freelancerinä työskentely on saanut aikaan tilan, jossa tuntuu että jatkuvasti pitäisi tehdä, etsiä tai suunnitella töitä. Oikeasti aikaa valuu kuitenkin paljon hukkaan. Luulen vähän, että poukkoileva uutisten, bloggausten ja päivitysten lukeminen on myös jonkinlainen reaktio maailmanmenoon ja oman tilanteen epävarmuuteen. Keskittyminen on kaiken netissä roikkumisen jälkeen vaikeaa. Vaatii entistä enemmän aikaa päästä lukemiseen kiinni ja lehtijuttuja laajempiin kokonaisuuksiin on vaikea keskittyä.

Kirjahyllyn romahdus saa nyt luvan olla käännekohdan symboli. Poimin kasasta muutaman vetoavan kirjan ja päätin aloittaa syyskuun kunniaksi lukuhaasteen. Tavoitteena on ryhtyä lukemaan uudestaan ja lukea niin paljon kuin sielu sietää. Sääntöjä on yksi: tylsän/tyhmän kirjan saa jättää kesken. Sopii liittyä seuraan.

Burkinikieltojen juuret ulottuvat siirtomaavaltaan

Burkinikieltoa Ranskan rannoilla on perusteltu esimerkiksi sillä, että burkinit olisivat epähygieenisiä ja että niiden käyttö edustaisi arkaaista naiskuvaa. Nämä perustelut eivät tietenkään ole ainoita, mutta ne kiinnittivät huomion: samanlaisin sanankääntein kuvailtiin taannoin myös siirtomaiden asukkaita.

Siirtomaavallan oikeutus vaati sitä, että siirtomaiden asukkaista luotaisiin sivistymätön kuva. Se helpotti siirtomaavallan ja kolonisoitujen epätasa-arvoisen kohtelun perustelua. Ajatukset arkaaisuudesta liittyvät myös Euroopan asettamiseen ”edistyksen” mittapuuksi. Sen vaiheet näyttäytyvät ainoana pätevänä kehityksen mallina, eikä vaihtoehtoisia tai rinnakkaisia tapoja pidetä mahdollisina.

Ranskassa suhtautumisessa ”huntuun” on myös pitkät ja latautuneet perinteet. Burkinikiellon voi nähdä tämän perinteen jatkona.

Nainen taistelukenttänä

Ranskalaisten poliitikkojen kommenteista tuli mieleen myös Frantz Fanonin ”Algeria Unveiled” -teksti. Siinä Algerian itsenäisyysliikkeeseen osallistunut martiniquelainen psykiatri kirjoittaa hunnusta ja kolonialismista. Teksti on vuodelta 1959. Tekstiä on syystä kritisoitu, sillä siinä, kuten kolonialistisessakin kielessä, naisesta tulee metafora maalle, eivätkä naiset itse pääse ääneen. Fanon ei myöskään itse ollut muslimi. Tekstin kiinnostavinta antia ovat kuvaukset siitä, miten ranskalaiset siirtomaaherrat ja -rouvatkin Algeriassa suhtautuivat paikallisiin naisiin ja huntuun.

Tekstissä on tuttuja piirteitä. Fanon kirjoittaa, miten siirtomaahallinto otti tehtäväkseen algerialaisten naisten puolustamisen ja kuvasi nämä nöyryytettyinä algerialaisten miesten uhreina. Hunnun varjolla luotiin siis myös stereotypioita kolonisoiduista miehistä paholaismaisina ja epäinhimillisinä. Koko asetelma leimattiin keskiaikaiseksi ja barbaariseksi. Ja vaikka Fanon ei sitä juuri käsittele, tässäkin ”naisten puolustamisella” on kyseenalaiset tarkoitusperät. Lisäksi asetelma ylläpiti ja ylläpitää ajatusta länsimaisten naisten muka jo saavutetusta emansipaatiosta.

Naisista tuli Algeriassa vastarinnan nujertamisen väline. ”Jos haluamme tuhota algerialaisen yhteiskunnan rakenteen ja sen kyvyn vastarintaan, meidän täytyy ensin valloittaa naiset; meidän täytyy etsiä heidät hunnun takaa […]”, Fanon kuvaa ranskalaisten ajattelumallia. Nainen esitetään saaliina, josta taistelevat kiihkeästi islam ja Ranska länsimaisine kulttuureineen ja arvoineen. Fanon näkee mallin osoituksena siitä, miten ranskalaiset yksinkertaistivat siirtomaan kulttuurin, yhteiskunnan ja vastarinnan muodot uskonnoliseksi ja fanaattiseksi käytökseksi.

Huntu vastarinnan symbolina

Ranskassa psykiatriksi opiskellut Fanon tulkitsee asenteita myös yksilötasolla. Naisten ”kauneuden kätkemistä” pidetään vääryytenä, ja ranskalaisten miesten halu hunnun riisumiseen, vaikka pakolla, on voimakas. Siirtomaaherraa turhauttaa nainen, joka näkee, mutta jota ei voi nähdä. Hän suhtautuu aggressiivisesti siihen, että kaikki ei ole hänen katseensa ulottuvissa. Hunnun poistaminen taas poistaa vastarinnan, tuo naisen saavutettaville ja omistettavaksi. Fanonin tulkinnalle on tukea: esimerkiksi 1840-luvulla Algeriaa hallinnut Thomas Robert Bugeaud sanoi, että ”[a]rabit harhauttavat meitä kätkemällä naisensa katseiltamme”.

Myös ranskalaiset naiset toimivat algerialaisten naisten hunnuista luopumisen eteen esimerkiksi järjestemällä vielä vuonna 1958 julkisen huntujen riisumisen. Ranskalaisten yritykset saada algerialaiset naiset luopumaan hunnusta ovat tuloksiltaan laihoja.

Fanon vielä huomauttaa, että siirtomaavallan aikainen latautunut suhtautuminen huntuun luo sille uusia merkityksiä. Se tekee siitä nimenomaan vastarinnan elementin, sillä siinä missä hunnusta luopuminen on voitto siirtomaavallalle, huntuun pukeutuminen edustaa heille vastaiskua. Algeriassa käytettiin tuolloin perinteistä valkoista haik-asua, jolla on edelleen vastarintaan liittyvä symbolinen ulottuvuus.

Ranska ei vapauttanut Algerian naisia

”Ei ole totta, että nainen vapautui Ranskan ja kenraali de Gaullen kutsusta”, Fanon kirjoittaa. Sen sijaan hän näkee, että tie naisten vapautumiseen käy yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Algerian vapaustaistelu edusti Fanonille itsenäistymistä laajempaa vapautumista. Hunnun hylkääminen ei ole edellytys sille, vaan sillä on rooli taistelussa.

Fanonin teksti ongelmistaan huolimatta osoittaa, miten rajallinen käsitys musliminaisten ei-länsimaisesta pukeutumisesta yksiselitteisenä sorron symbolina on yhteydessä valtakysymyksiin ja kolonialismiin. Fanon syyttää kolonialismia halusta näyttäytyä kaiken hyvän aikaansaajana. Vaikka länsimaat haluavat nähdä itsensä musliminaisten vapauttajina, naisten vapautuminen ja sen määrittely muodostavat paljon pukeutumista laajemman kysymyksen, johon länsimainen feminismi ei ole yleispätevä vastaus.

Fanon kuoli vuonna 1961, eikä siis nähnyt Algerian itsenäisyyttä eikä sen myöhempiä vaiheita. Algerialainen kirjailija Assia Djebar on käsitellyt hunnun käyttöä monisyisemmin ja ennen kaikkea algerialaisten naisten näkökulmasta, kirjoittanut naisten sotamuistoista ja elämästä itsenäisyyden jälkeen. Hän on laajentanut kritiikin kohdetta siirtomaavallasta myös algerialaiseen yhteiskuntaan. Djebar työskenteli Fanonin kanssa, ja on arveltu, että Fanon on saanut tekstiään varten taustatietoja häneltä.

Paras kirja aikoihin: Marlon Jamesin A Brief History of Seven Killings

Aloin lukea A Brief History of Seven Killingsiä saman tien uudestaan, kun sain sen loppuun. Niin hyvä se oli. Kirjan on kirjoittanut jamaikalainen, Yhdysvalloissa asuva Marlon James ja se voitti viime vuonna Booker-palkinnon.

Tarinan keskipiste on Bob Marleyn tappoyritys vuonna 1976, mutta tarina ulottuu Yhdysvaltoihin ja 90-luvulle asti. Siinä seurataan monen äänen kautta muutaman keskeisen hahmon ja kymmenien sivuhahmojen vaiheita. Kirjaa voisi analysoida ainakin 10 bloggauksen verran, mutta listaan nyt vain syitä sen parhauteen.

Kirja on hyvällä tavalla moniääninen. Tapahtumiin saa useamman näkökulman, mikä on mahtavaa. Mukana on kingstonilaisten jengien johtajia, heidän alaisiaan, keskiluokkainen jamaikalaisnainen, yhdysvaltalainen toimittaja ja CIA-pomoja. Ja yksi kummitus.

Kielenkin tasolla se nostaa esiin sen, miten englannin eri versiot on hierarkisoitu, mikä puolestaan saa etuoikeutetut ajattelemaan, että vain länsimaiseksi englanniksi voi olla viisas. Asetelma kyseenalaistetaan kirjassa useaan kertaan. Sitä voi tulkita vaikka koloniaalisuuden näkökulmasta. Muutenkin se paljastaa stereotypioita, jotka liittyvät paitsi siihen, miten puhutaan, myös siihen missä asutaan ja miltä näytetään.

Kieli myös toiseuttaa ei-jamaikalaiset (tai no, ne joilla ei ole patois hallussa) lukijat. Patois on voimakkaasti läsnä, ja sitä osaamattomat joutuvat hyväksymään sen, että tätä tarinaa ei ole heidän ehdoillaan kirjoitettu, ja että osa menee kielen vuoksi hukkaan. Meille helpoimmin avautuu kirjan valkoisen toimittajan ja muiden länkkärihahmojen kieli. En missään nimessä haluaisi kääntää tätä kirjaa.

Brethren, if me did know why people like me end up in prison, people like me wouldn’t end up in prison. Feel free to start your first paragraph that way, call it ghetto wisdom or something, whatever you white people write whenever you get all caught up in shady black people. Yeah, me read too, Alex Pierce, more than you. Man, people like me just excite you, eh?

A Brief History of Seven Killings myös peilaa niin sanottua valkoista katsetta. Ei siksi, että kirjailija on musta, vaan siksi, että kirjassa näytetään usein valkoisten hahmojen toimet ja puheet mustien näkökulmasta. Keskeinen valkoinen toimittajahahmo ei kuitenkaan ole pelkkä karikatyyri, vaan hänellä on kirjassa keskeinen rooli. Ei se kuitenkaan ole mikään oppikirja valkoisuudesta valkoisille, vaan ulottuvuus syntyy luonnollisesti kirjan dynamiikasta.

James sanoo miettineensä, miten hän voisi kirjoittaa ”toisesta” putoamatta samaan eksotisoinnin ansaan, johon valkoiset kirjailijat mustista hahmoista kirjoittaessaan putoavat. Hyvin meni! Kirjassakin on myös läsnä kysymys siitä, kuka kenestäkin saa kirjoittaa. Naishahmoja romaanissa on niukasti, ja niistä tärkein tuntui alkuun stereotypioiden toistamiselta, mutta sekin korjaantui.

You know, most of this feminism business was nothing more than white American women telling non-white women what to do and how to do it, with this patronizing if-you-become-like-me-you’ll-be-free bullshit (…).

Romaanissa käsitellään myös homoseksuaalisuutta, (sisäistettyä) homofobiaa ja sitä voi lukea toksisen maskuliinisuuden näkökulmasta. James on kirjoittanut omista vaiheistaan, itsensä torjumisesta ja lopulta itsensä hyväksymisestä mahtavan tekstin New York Timesiin.

Kirja on myös opettavainen Jamaikan historian suhteen. Ja siinä on paljon musiikki- ja muotireferenssejäkin. ’Ambush in the Night’ ei enää kuulosta kirjan jälkeen samalta… Kannattaa siis lukea, jos 70-luku ja Bob Marley kiinnostavat.

Kirjaa ei kannata lukea, jos ei halua lukea väkivaltaisia kohtauksia. Yksi niistä oli erityisen kammottava ja melkein toivon, että en olisi sitä lukenut. James itse taas kieltää kirjassa äitiään lukemasta neljättä osaa. Se varmaan liittyy seksikohtauksiin.

Kirjasta on tekeillä tv-sarja, mikä kuulostaa hyvältä uutiselta. Kirjailija taas on uhonnut kirjoittavansa seuraavaksi viikinkiromaanin.

Hyviä uutisia Lissabonista

”Jos halutaan, että asiat muuttuu, ei kannata odottaa, että joku tulee auttamaan”, Cova da Mourassa sanotaan usein. Eikä niin ole tehtykään, vaan täällä on tartuttu toimiin. Tämä dynamiikka tuppaa kuitenkin jäämään näkymättömäksi ja kriittisen keskustelun jalkoihin, joten seuraa listaus joistain blogin aihepiiriin liittyvistä positiivisista teoista ja toimintatavoista.

Toimintaa on ollut tietenkin aiemmin, mutta ehkä sen lisääntymiseen ja näkyvyyteen vaikuttaa se, että niin sanotut toisen polven siirtolaiset (termi on hassu, lissabonilaisistahan tässä on kyse) ovat ottaneet jatkuvasti enemmän tilaa haltuun. Siitäkin on juteltu, miten ikäistemme (suurin piirtein kolmekymppisten) vanhemmat, se ensimmäinen sukupolvi, vastasivat olosuhteiden pakostakin nöyremmin odotuksiin kiitollisuudesta, pyrkivät sopeutumaan ja ihan vain välttämään ongelmia.

Nuorempi sukupolvi ei peilaa läsnäoloaan valkoisten portugalilaisten kautta, vaan on kotimaassaan ja -kaupungissaan, vaikka muut eivät sitä aina hyväksyisikään. Ja siinä missä siirtomaiden itsenäistyttyä tänne tulleet raatoivat rakentaakseen kotinsa ja saadakseen lapsensa kouluun, täällä koulunsa käyneillä on paitsi omakohtaista kokemusta maan rakenteellisesta rasismista, myös rohkeutta puuttua siihen.

Vaikka toiminnassa on taustalla ”by us, for us” -asenne, sillä on myös toissijainen vaikutus. On ollut kiinnostavaa huomata, miten viimeisen vuoden aikana mediassa on alettu tuoda esiin uusia näkökulmia Lissabonin ongelmalähiöihin ja julkaistu juttuja esimerkiksi koulujärjestelmän rakenteellisesta rasismista ja mustan feministijärjestön perustamisesta.

Huomio ei tietenkään ole täysin ongelmatonta ja sitä voi tulkita esimerkiksi edellisen bloggauksen näkökulmasta. Sillä saattaa olla ongelmia vähättelevä ja toiminnan poliittista ulottuvuutta vaimentava vaikutus. Mutta sanan leviämisestä (josta ei ole vastuussa ainoastaan valtamedia) on myös seurannut sitä, että aiemmin omina pieninä yksikköinä toimineet ryhmät ja yksittäiset ihmiset ovat löytäneet laajemman yhteisön. Monet, jotka ovat kuvitelleet tulleensa katsomaan elokuvan ovatkin lupautuneet runoillan esiintyjiksi, luennon pitäjiksi tai päätyneet feministiryhmän jäseniksi.

Positiivinen huomio on myös strategisesti tärkeää, sillä jos valtaväestön kuva esimerkiksi Cova da Mourasta ja sen asukkaista normalisoituu ja stereotypiat haihtuvat, siitä on hyötyä myös negatiivisissa tilanteissa.

Kova M -festivaali

Viime viikolla Cova da Mourassa järjestettiin viidennet Kova M -festarit. Viikolla ohjelmassa oli kaikenlaisia työpajoja, pienet afrikkalaisen kirjallisuuden messut ja jalkapalloa, perjantaina ja lauantaina naapuruston urheilukentällä katseltiin tanssiesityksiä ja kuunneltiin räppiä, reggaeta, funanaa ja kuduroa. Esiintyjistä suurin osa oli Cova da Mourasta, loput muista ”ongelmalähiöistä”.

Esille täällä pääsevät erityisesti sellaiset artistit, jotka pysyvät suosiosta huolimatta marginaalissa. Tosin jonkinlaista murrosta voi siinäkin aistia. Heistä – Lissabonin lähiöiden tähdistä, joiden videoita on katsottu Youtubessa jopa satoja tuhansia kertoja – kirjoitettiin joku aika sitten valtamediaa edustavassa Público-sanomalehdessä. Suuri osa musiikista on laulettu kreoliksi, mikä kielii paitsi identiteettikysymyksistä, myös kohdeyleisöstä.

Ehkä parasta antia oli Cova da Mouran Samba KF. Fidjo Matcho kertoo siirtolaisuudesta ja siitä, millaista on elää ”valkoisessa maassa”, ikävöidä kotiin ja yrittää vastata ulkomaille lähteneisiin kohdistuviin odotuksiin.

Entä mitä tapahtuu, kun maan pahamaineisimman naapuruston urheilukentälle kokoontuu suuri määrä sieltä ja muista pahamaineisista lähiöstä tulevia nuoria? Suurin uhka oli sokerihumalassa pitkin kenttää juoksevat lapset.

Tänä vuonna Cova da Mourassa järjestettiin myös kansainvälinen, Afrikkaan ja sen diasporiin keskittyvä elokuvafestari. Sen päätteeksi pidettiin vielä työpaja, jonka lopputuloksena syntyi covadamouralaisesta nuorten naisten tanssiryhmästä kertova lyhytelokuva.

Elokuvia katsottiin Tabacaria Tropicalissa ja improvisoidussa ulkoilmateatterissa. Keskustelut venyivät yömyöhään. Festarin järjesti kolme mustaa naista – yksi Portugalista, yksi Kap Verdeltä ja yksi Brasiliasta. Miksi se pitää mainita? Siksi, että yleensä tällaiset tapahtumat järjestetään Lissabonin keskustassa valkoisen kulttuurieliitin toimesta. Ja keskustelu on sen mukaista.

Sisäänpääsy festareille ja elokuvanäytöksiin oli ilmainen. Juhlista vastaa covadamouralainen Moinho da Juventude -yhdistys, varoja on viime vuosina hankittu muun muassa joukkorahoituksella. Festareilla on myös joitain sponsoreita.

Runoja, queer-feminismiä ja muotia

Elokuvaohjelman järjestäneet naiset kävivät puhumassa elokuvafestivaalista televisiossakin ja siitä oli juttu Público-lehdessä. Mutta siitä kerrottiin myös Rádio AfroLis -audioblogissa, joka keskittyy Lissabonin afrikkalaistaustaista väkeä koskeviin asioihin ja yleensäkin siihen, mitä on olla musta lissabonilainen. Blogi kuuluu myös itsessään hyvien ”uutisten” joukkoon, vaikka se onkin jo perustettu vuonna 2014.

Samaan hyvien, joskaan ei aivan tuoreiden uutisten joukkoon kuuluu näistäkin tapahtumista sanaa levittänyt queer-feministinen Queering Style -sivusto, joka keskittyy kulttuuriin, tyyliin ja aktivismiin.

Molempien sivustojen perustajat olivat hiljattain myös esillä mediassa Lissabonin mustista runoilijasta kertovassa lehtijutussa. AfroLis-blogin aloitteesta syntynyt Djidiu-niminen ryhmä kokoontuu lausumaan runoja ja muutoinkin jakamaan illan edeltä päätettyyn teemaan liittyviä kokemuksiaan.

jonroque-small
Cova da Mourassa ommeltu luomupuuvillainen Bazofo-merkin paita.

Tyylikysymyksissä on myös tartuttu toimiin. Kova M -festareilla nähtiin Kahumbi-merkin muotinäytös. Afrowear-merkki tekee mittatilaustöitä afrikkalaisista kankaista.

Uusin tulokas on pari viikkoa sitten lanseerattu Cova da Mouran Bazofo, jonka tuotteita myydään Tabacaria Tropicalissa, eli kirjaimellisesti kotikulmilla. Se on Portugalissa edelläkävijä siinäkin mielessä, että paidat ovat mahdollisemman kestävästi ja eettisesti tuotettuja. Osa ommellaan Cova da Mourassa. Bazofosta kirjoitan myöhemmin enemmän!

Kahumbi ja Bazofo eivät kumpikaan edusta pelkkää muotia, vaan ne tuovat myös esiin identiteettikysymyksiä ja nostavat arvoon ilmiöitä, joilla ei sellaista aiemmin ole juuri nähty olevan.

Toimittajan valkoinen katse

Ensimmäistä kertaa Cova da Mouraan tullut vieras kertoi kuulleensa siitä, minkälaista yhteiskunnallista keskustelua naapurustossa järjestetyissä elokuvailloissa on käyty. Sen korkea taso oli kuulemma yllättänyt hänet. Hän vielä kertoi, että aikoi antaa oman panoksensa tähän keskusteluun ja haluavansa auttaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Illallisen mittaan selvisi, että vieras oli toimittaja. Tässä kohdin puheeksi tuli se, että hän voisi ”auttaa” myös toimittajan roolissa.

Lähtökohta oli ilmeisen hyväntahtoinen. Siinä myös näkyy se yleinen asetelma, jossa Cova da Mouran kaltaisia paikkoja lähestytään avun tarpeen kautta, ystävällisesti, mutta alentuvasti. Tavallista on myös se, että halutaan jakaa omaa tietämystä ja kokemusta muille, mutta harvemmin tulee mieleen, että voisi itse olla kuuntelijan ja oppijan asemassa. Jotkut vieraat vaikuttavat mieltävän jo läsnäolonsa ja mielenkiintonsa jaloksi teoksi.

Siinä vaiheessa ruokajuoma oli kuitenkin mennä väärään kurkkuun, kun illallisvieras sanoi olevansa kiinnostunut ennen kaikkea minun tarinastani. Että olisi kiinnostavaa, miten suomalainen, tohtoriksi väitellyt valkoinen nainen on päätynyt moiseen paikkaan. Periaatteessa kyllä ymmärrän, että asetelma on herkullinen. Etenkin, jos haluaa luoda vastakkainasetteluja korostavan kertomuksen. Mutta onhan se myös ongelmallinen: pahamaineista lähiötä halutaan lähestyä Portugalissa muualta tulleen valkoisen näkökulmasta. Sekin on kuvaavaa, että tämä katse lienee lähellä sitä katsetta, jonka valkoiset portugalilaiset pahamaineiseen lähiöön kohdistavat, siitä huolimatta että he jakavat esimerkiksi kansalaisuuden ja kielen sen enemmistön kanssa.

Valkoinen katse (white gaze) on läsnä myös silloin, kun median käsittelyyn nousee ”uusia” aiheita, kuten kulttuurinen omiminen tai vaatimus inklusiivisuudesta. Ne nähdään ensisijaisesti siitä näkökulmasta, että nyt tässä ollaan menettämässä oikeuksia. Niitä ei nähdä mahdollisuutena korjata toimintaa tasa-arvoisempaan suuntaan.

Vastuu siitä, että juttu ei ylläpidä valkoista etuoikeutta, vie tilaa negatiivisella tavalla eikä puhu muiden puolesta tuntuu myös siirtyvän usein haastateltavalle. Valtamedia ei sitä tässä mielessä yleensä ota. Se saattaa lopulta johtaa vaikeuksiin hankkia haastateltavia.

Stereotypioita toistavat toimittajat

Muutama vuosi sitten en välttämättä olisi torjunut ideaa haastattelusta yhtä nopeasti. Vuodet Cova da Mourassa ovat opettaneet paljon journalismista. Ongelmalliset lähestymistavat voi jakaa kahteen. Toinen on hyväntahtoinen, mutta toiseuttava, ja paljastaa, miten journalismin kuluttajina nähdään toimittajan näkökulman ja aseman jakavat ihmiset, eikä esimerkiksi pahamaineisessa lähiössä asuvat ihmiset. Näissä jutuissa ensin kerrotaan siitä, miten ”afrikkalainen naapurusto” Cova da Moura on pahamaineinen, sitten todetaan, että maine taitaa olla vähän liioiteltu. Usein jutun keskiössä ovat myös toimittajan tunnelmat ja kokemukset, joihin lukijan oletetaan samaistuvan. Nämä tyypit usein haluavat purkaa myyttejä ja kokevat olevansa hyvällä asialla.

Toinen lähestymistapa on sensaatiohakuisempi. Silloin Cova da Mourasta puhutaan slummina tai favelana. Tai molempina. Näissä jutuissa on joskus täysin keksittyjä elementtejä ja niitä julkaistaan usein silloin, kun uutisrintamalla on hiljaista. Molemmat lähestymistavat korostavat eroja ja ylläpitävät niin sanottua valkoista katsetta.

Ja sitten oli myös se muuan eurooppalainen (ei suomalainen eikä portugalilainen) toimittaja, joka tutun tutun kautta pyysi apua jutuntekoon Cova da Mourassa. Hän vakuutti olevansa vastuullinen, ja itse jutunteko alkoi ihan kivasti. Sain järkättyä haastatteluja, reportteri kohteli ihmisiä ystävällisesti. Mutta sitten alkoi kaduttaa, kun hän oletti, että asukkaille on kunnia-asia esitellä vapaa-ajallaan naapurustoa vieraille englanniksi ja soitella keskusteluissa esiin nousseiden potentiaalisten haastateltavien perään. Minä sain samasta hommasta vähemmillä taustatiedoilla ja asiantuntemuksella korvauksen, vaikkakin pikkuruisen.

Kun vielä näin, miten juttua promottiin kertomalla toisen naapuruston asukkaista, jotka eivät tajua, miksi heidän kotejaan puretaan ja heitä häädetään kadulle, päätin etten enää ikinä tee mitään vastaavaa. Nämä asukkaat, jotka nyt näyttäytyivät avuttomina uhreina, olivat todellisuudessa hyvin perillä dynamiikasta häätöjen taustalla. He olivat myös organisoineet vaikka minkälaista toimintaa oikeuksiensa puolustamiseksi ja käyneet paperisotaa paikallishallinnon kanssa. On houkuttelevaa lisätä jännitettä ja draamaa, kun tietää ettei joudu sanomisistaan asianomaisille vastaamaan.

Median dekolonisaatio

Bloggauksen otsikko on myös itsekriittinen. Tämän blogin kirjoittamisen suurimmat haasteet liittyvät juuri näihin kysymyksiin, vaikka bloggaaminen ja toimittajan työ eivät sama asia olekaan. Samanlaisia kysymyksiä oli usein mielessä väikkäriä kirjoittaessa, sillä se käsitteli mosambikilaista kirjallisuutta. Voiko tällaisista paikoista edes kirjoittaa toistamatta ongelmallisia asetelmia?

Kirjoittaja on tietenkin tekstissä aina läsnä, eikä omasta positiostaan pysty täysin irrottautumaan. Ja etenkin blogit ovat aina jollain tasolla myös tarinaa sen kirjoittajasta, vaikka ne eivät päiväkirjamaisia olisikaan. Jos joskus onkin perusteltua jättää joku asia käsittelemättä, on myös välimuotoja valkoisen katseen ja jutun kirjoittamatta jättämisen välillä. Skarpisti toteutetusta journalismista voi olla monenlaista hyötyä, aina epäoikeudenmukaisuuksien paljastamisesta lukijoiden maailmankuvan ravisteluun.

Listasin ajatuksiani järjestelläkseni joitain kirjoitustyön dekolonisointiin ja valkoisen katseen tiedostamiseen tähtääviä kysymyksiä. Joillekin ne ovat itsestäänselviä, mutta median kuluttajana on helppo huomata, että kaikille ei. Ja kaikkia moinen ei myöskään kiinnosta. Lista ei ole yleispätevä (juttuja ja aiheita on monenlaisia) ja sitä sopii jatkaa. Sitä voi käyttää muidenkin kirjoittamien juttujen analysoimiseen.

  • Pidänkö itseäni neutraalina ja objektiivisena toimijana omaa asemaani tiedostamatta?
  • Onko jutusta aidosti hyötyä, vai käytänkö oletettua hyödyllisyyttä oikeutuksena ja perusteena jollekin muulle?
  • Ylläpidänkö ”valkoista katsetta” vai tiedostanko sen ja pyrin sen kyseenalaistamiseen?
  • Kenelle kirjoitan?
  • Eksotisoinko?
  • Kerronko sankarikertomusta ennen kaikkea itsestäni ja omasta jaloudestani itse asian varjolla ja omien tunteideni kautta ”valkoinen pelastaja” -henkeen?
  • Millä perusteella valitsen haastateltavat? Ylläpidänkö asetelmaa, jossa asiantuntijoiksi asetetaan etuoikeutetut valkoiset henkilöt aiheesta ensikäden tietoa omaavien ohi?
  • Minkälaisia ennakko-oletuksia teen ihmisistä ja heidän tietämyksestään heidän asuinpaikkansa, yhteiskunnallisen asemansa ja ulkonäkönsä perusteella?
  • Jos teen juttua maassa, jota en tunne kunnolla, toistanko kritiikittä ulossulkevaa, hegemonista kansallista kertomusta?
  • Jos teen juttua ihmisistä, jotka eivät ymmärrä lopputuloksen kieltä tai todennäköisesti saa sitä käsiinsä, käytänkö tilannetta hyödyksi?
  • Jos ajattelen antavani äänen ryhmälle tai henkilölle, joka ei muuten tule kuulluksi, onko tämä paras tai ainoa tapa tehdä niin? Voisinko purkaa niitä esteitä, jotka pitävät kaltaiseni ihmiset toimittajan työssä ja muut haastateltavan asemassa?
  • Kuinka paljon visuaalinen puoli toistaa stereotypioita ja kliseitä?
  • Suhtaudunko eri tavoin erilaisiin kuvattaviin? Kuvaanko joitain ihmisiä lupaa kysymättä, jos oletan että he eivät nosta meteliä tai tule näkemään lopputulosta, ja kysynkö lupaa niiltä, joiden arvelen kyseenalaistavan tekemiseni?
  • Olenko pätevä kirjoittamaan aiheesta, vai olisiko sankarillisin teko jättää juttu houkutuksista huolimatta tekemättä?

P.S. Suomessa ”lähiöjournalismia” on käsitelty esimerkiksi  Pontus Purokurun Toimittaja testaa -blogin FB-sivuilla. Ymmärtääkseni sitä käsitellään myös Emilia Kukkalan ja Purokurun Luokkavallan vahtikoirat -kirjassa, jota en ole vielä lukenut.