Itse olet julma, Päivi Räsänen

Brasiliassa surraan Diego Vieira Machadon, 29-vuotiaan opiskelijan, kuolemaa. Hän oli lähtenyt viime lauantaiaamuna lenkille, ja myöhemmin hänen ruuminsa löytyi veden ääreltä. Hänet oli ilmeisesti pahoinpidelty kuoliaaksi. Machadon ystävät pitävät syynä homofobiaa ja rasismia. Tulkintaa tukee se, että yliopistolla oli uhkailtu homoja kuolemalla. Machado oli myös pyytänyt siirtoa opiskelija-asuntolasta toiseen, sillä hän oli kokenut olonsa uhatuksi.

Päivi Räsänen taas kertoo tämän päivän uutisessa pitävänsä julmana ja rakkaudettomana sitä, että homoseksuaalisuuden harjoittamista ei sanottaisi synniksi. Hän on julkaissut puolisonsa Niilo Räsäsen kanssa avioliittoa käsittelevän kirjan. MTV:n jutusta selviää, että  kirjan taustalla on ajatus siitä, että nyt eletään aikakautta, jonka ”[t]avoitteena on murtaa kahden eri sukupuolen sukupuolijärjestelmä”. Se on tietenkin Räsästen teologisesta näkökulmasta ongelma.

Lähtökohta on siis se, että on olemassa tällainen luonnollinen ja universaali järjestelmä. ”Toteutamme tänä aikana ihmiskoetta, jossa ihmisen biologian ja ihmiskunnan kulttuurihistorian syvimmät ja rakkaimmat käsitteet isyydestä, äitiydestä, mieheydestä ja naiseudesta sekä avioliitosta halutaan muokata monimuotoista seksuaalisuutta edistävän ideologian mukaisiksi”, Räsästä siteerataan.

Me ei Räsästen kanssa tietenkään toisiamme ymmärretä, kun katsomme maailmaa täysin erilaisilta kanteilta. Mutta toivoisin jotain rajaa sille, miten paljon inhimillistä kärsimystä uskonnon nimissä sopii aiheuttaa, ja minkälaisia sortavia rakenteita ja ajatusmalleja sen turvin ylläpidetään.

Räsäsen lainauksia lukiessa kuulostaa siltä, että vanhoina hyvinä aikoina on eletty harmonisesti ja onnellisesti avioliitoissa, kahtena toisiaan täydentävänä sukupuolena, lapsia pyöräytellen ja luonnollisesti perinteisiin isien ja äitien rooleihin mukautuen. Mutta uskaltaisin väittää, että mihinkään maailman aikaan tämä malli ei ole kaikille sopinut – ja mitä enemmän sen seuraamiseen on ollut paineita, sitä enemmän kärsimystä siitä on seurannut.

Malli ei ole myöskään mitenkään ikiaikainen ja eksklusiivinen. Eilen luin vuonna 2014 julkaistua ugandalaisen LGTBI-järjestön SMUG:in raporttia, jossa käsitellään sitä, miten homofobia perustuu vääristyneisiin käsityksiin. Raportti syntyi vastareaktiona Ugandan sittemmin kumottuun lakiin, jonka myötä esimerkiksi ”homoseksuaalisista teoista” olisi voinut saada elinkautisen. Tekstissä puretaan myyttejä, joilla lakia perusteltiin. Niihin kuuluu muun muassa ajatus perheyksikön suojelemisesta, uskonnolliset näkökulmat sekä ajatus homoseksuaalisuudesta ei-afrikkalaisena.

Tekstissä kerrotaan, miten homoseksuaalisuuden kriminalisoivien lakien juuret ovat Brittien siirtomaavallan aikaisissa laeissa, joiden oli määrä torjua vaarallisina pidettyjä seksuaalisia suuntauksia Ugandassa. Tekstissä viitataan myös eteläisen Afrikan ubuntu-filosofiaan, jonka lähtökohtana olevan yhteisöllisyyden ulkopuolelle ei suljeta ketään. ”On korrektimpia nähdä homofobia vieraana ilmiönä Afrikassa homoseksuaalisuuden sijaan”, raportissa sanotaan.

Siinä myös listataan antropologien selvittämiä ja lähetyssaarnaajien ihmettelemiä malleja, jotka kyseenalaistavat Räsäsenkin jutuissa kaikuvan käsityksen yhdestä luonnollisesta binäärisestä sukupuolijärjestelmästä. Esimerkkejä kolonialismia edeltävistä järjestelmistä annetaan 21 eri puolilta Afrikkaa.

1600-luvulla portugalilaiset papit, Gaspar Azevereduc ja Antonius Sequerius kertoivat kohdanneensa ”miehiä, jotka puhuivat, istuivat ja pukeutuivat kuin naiset, ja jotka avioituivat miesten kanssa”. Tällaisia liittoja pidettiin arvossa ja kunnioitettiin. Papit olivat nykyisen Angolan seudulla. Siellä muistellaan edelleen naissoturi Nzingaa, jonka kerrotaan pukeutuneen kuten mies ja johtaneen kansaansa ennemminkin kuninkaana kuin kuningattarena. Hänen ”vaimonsa” olivat nuoria naisiksi pukeutuvia miehiä. Tulkintojen näkökulma on toki länsimainen, enkä tiedä, miten ”naiseksi” tai ”mieheksi” pukeutuminen tai istuminen kuten ”mies” tässä määritellään, mutta se lienee selvää, että mallit ovat olleet eurooppalaisen katsojan silmään yllättäviä.

Mainintoja on myös kansoista, joissa naiset saattoivat mennä keskenään naimisiin. Nykyisen Etelä-Afrikan seudulla lesbosuhteet olivat osa niiden naisten elämää, joista oli määrä tulla merkittäviä ennustajia. Nykyisen Gabonin ja Kamerunin alueella miesten välinen seksi miellettiin rikastumista edistäväksi toimenpiteeksi. Kuten aiemmassakin sukupuolikäsityksiä käsittelevässä tekstissä kirjoitin, nämä ”vaihtoehtoiset” mallit eivät välttämättä olleet erityisen tasa-arvoisia, vallankäytöstä tai kärsimyksestä vapaita, mutta ne osoittavat sen, että Räsästenkin luonnollisena esittelemä sukupuolijärjestelmä instituutioineen on sidoksissa tiettyyn aikakauteen ja (eurosentriseen) ideologiaan.

Kärsimystä näkemys on ehtinyt kuitenkin aiheuttaa, sillä siihen kuuluu poikkeavuuden tuomitseminen, joka saa monenlaisia olomuotoja. Erilaisiin myytteihin perustuva homofobia on johtanut vainoamiseen, väkivaltaan, kiusaamiseen ja syrjintään. Tuomitsevuus on läsnä myös Räsästen kirjassa, vaikka siitä kertovassa jutussa puhutaankin kristillisestä ihmiskäsityksestä, jonka ”mukaan jokainen ihminen on seksuaaliseseta suuntautumisestaan riippumatta tasavertainen ja yhtä arvokas”. ”Räsästen mukaan kaikki tavat ’toteuttaa seksuaalisuutta’ eivät ole ’moraalisesti samanarvoisia'”, siinä kuitenkin kirjoitetaan.

Vaikka he siis väkivallan varmasti tuomitsevatkin, Räsästen sanomiset ovat lopulta osa sitä samaa ilmiötä, jonka äärimmäisintä muotoa edustavat homofobiset teot, joiden uhrina Diego Vieira Machado kuoli.

***
Portugalinkielisen uutisen Machadon kuolemasta voi lukea Globo-lehden sivuilla.
Käännökset englanninkielisestä raportista ovat omiani.

Tuuletusta ahtaille sukupuolikäsityksille

Teen töitä huoneessa, jonka ikkunan takana leikkii usein kolmen lapsen joukko. Verhot ovat kiinni, mutta ikkuna auki. Minä kuulen lapset, mutta he tuskin ajattelevat, että joku kuulee heidän juttunsa. Keskusteluja on käyty muun muassa siitä, pelkäävätkö rotat valoa. Myös sitä on pohdittu, olisiko heidän jo aika saada isompien lasten pyörä.

Tänään ikkunan takana käytiin harvinaisen vakavaa ja kiivasta keskustelua. Yksi lapsista kertoi toiselle, että kolmas oli nimitellyt häntä ”miúdaksi” eli tytöksi. Sävystä kävi ilmi, että kyseessä oli suuri loukkaus. Se kuvaa hyvin, miten lapset omaksuvat käsityksiä miehille ja pojille sopivasta käytöksestä ja siitä mitä tytöiltä ja naisilta sopii odottaa. Tytöksi kutsuminen oli ilkeää, sillä tyttömäisiksi miellettävät piirteet pojissa nähdään negatiivisina.

Viime viikkoisessa elokuvakerhon feminismikeskustelussa osoitettiin kysymys miehille. Heiltä kysyttiin, miten he kokivat heihin sukupuoliroolien ja -käsitysten myötä kohdistuvat odotukset. Kysymys, jonka lähtökohta oli se, että tiukat sukupuoliroolit jättävät vähän liikkumatilaa myös miehille, ei oikein herättänyt keskustelua. Lopulta puheeksi tuli roolien ylläpitäminen ja vahvistaminen, joka käy lähes huomaamatta. Kun lapsi sai valita itselleen pinssin ja päätyi vastoin sukupuolikäsityksiin perustuvia odotuksia kissanpentua esittävään pinssiin, isä ehdotti hänelle ensin toista vaihtoehtoa. Poika sai kuitenkin pinssinsä, ja isä itsensä kiinni haitallisista ajatusmalleista.

Sitä ennen oli keskusteltu siitä, miten tyttöjen siveitä käytöstapoja valvotaan. Yksi kertoi saaneensa pienenä tukkapöllyä hajareisin rappusilla istuttuaan. Seurassa olleet pojat istuivat samalla tavalla, mutta heitä siitä ei tietenkään rankaistu. Tyttöjen ja naisten rooliin kasvatettujen tuntui olevan helpompi eritellä ahtaiden sukupuolikäsitysten ja -roolien ylläpitoon liittyvää voimankäyttöä, niin henkistä kuin fyysistäkin.

Avauksesta oli lyhyt matka keskusteluun feminismin hyödyistä lasten kasvatuksessa. Se pyrkii purkamaan perinteisiä sukupuolirooleja niin, että niistä poikkeaminen ei johtaisi esimerkiksi kiusaamiseen ja sitä kautta mahdollisesti itsensä ahtaaseen rooliin pakottamiseen.

Viime aikoina tuntuu myös yleistyneen keskustelu siitä, miten binäärinen sukupuolikäsitys kaikenlaisine seurauksineen on vain yksi muiden joukossa, joskin esimerkiksi kolonialismin myötä laajalle levinnyt. Artemis Kelosaari listasi Tulva-lehdessä taannoin sukupuolittumiseen liittyviä käsityksiä, joita pidetään faktoina. Esimerkiksi ajatus ”vastakkaisista sukupuolista” ajoitetaan jutussa 1800-luvun alkuun, ja miesten välisiä parisuhteita on pidetty miehekkyyden merkkinä.

Tulvan jutussa katsotaan menneeseen ja pysytellään Euroopassa, mutta myös maailmalta on nostettu esiin vaihtoehtoisia malleja tuulettamaan ankaria länsimaisia käsityksiä. Phillip Rothwell yhdistää sukupuolentutkimuksen ja kirjallisuustieteen mosambikilaisen Mia Couton romaanien tulkinnassa. Rothwell osoittaa Couton horjuttavan totuuksina näyttäytyviä länsimaisia käsityksiä nostamalla niiden rinnalle erilaisia ”mosambikilaisia” ajatusmalleja ja myyttejäkin. Kyseenalaistaminen ulottuu myös sukupuolirooleihin, jotka näyttäytyvät siirtomaavallan myötä maahan tuotuina, mutta joita ylläpidetään kolonialismin perintönä tarkoin itsenäisyyden saavuttamisen jälkeenkin. Couto kääntää asetelmat hahmojensa kautta nurin, asettaa yritykset noudattaa jäykkiä sukupuolirooleja naurunalaisiksi ja vihjaa muunlaisiin malleihin. Lisäksi Rothwell kertoo esimerkkejä naisten välisistä avioliitoista, kolmen sukupuolen järjestelmistä – ja katsoo länsimaisen, katolisen kulttuurin kaapuihin pukeutuvan papin edustavan jollain tasolla kolmatta sukupuolta.

Couto ja toinen mosambikilainen kirjailija Paulina Chiziane nostavat molemmat esiin myös Namaróin myytin, luomiskertomuksen jonka mukaan naiset ovat aina olleet olemassa. Miehet puolestaan ovat uudempia tulokkaita, ja saavat tulollaan aikaan kaaoksen.

Rothwellin teksti avaa sitä, miten ahtaat roolit ovat levinneet ja minkälaisia malleja niiden yleistyminen on vaientanut. Nyt vaihtoehtoisia näkökulmia on alkanut näkyä myös sosiaalisessa mediassa. Hiljattain tuli vastaan teksti, jossa kerrottiin joidenkin Amerikan alkuperäiskansojen käsityksestä viidestä eri sukupuolesta. Toisessa taas avattiin juutalaiseen perinteeseen kuuluvaa käsityksestä kuudesta sukupuolesta. En tarkoita sitä, etteivätkö muut järjestelmät voisi myös olla ahtaita ja ongelmallisia. Lisäksi niistä varmasti liikkuu vääriä tietoja. Mutta tieto vaihtoehtoisista malleista osaltaan muistuttaa, ettei tämän nyt vallalla olevan mallin kanssa tarvitse välttämättä ikuisesti kärvistellä. Siihen menee tosin varmasti aikansa, että kiinnostus konkretisoituu yhdessä muiden binäärisen mallin säröjen kanssa laajemmaksi asenteiden muutokseksi.

Tämä juttu olisi ollut kiva päättää kertomalla, että takapihan lapset olisivat suhtautuneet jotenkin erityisen kypsästi tytöksi nimittelyyn. Lapset kuitenkin päättivät yhdessä lähteä etsimään haukkujaa, ilmeisesti jonkinlaiset kostotoimenpiteet mielessään. Mutta mitä muuta maskuliinisuutta korostavassa ympäristössä voisi edes odottaa?

***

Rothwellin kirja on nimeltään A Postmodern Nationalist: Truth, Orality, and Gender in the Work of Mia Couto.

Jos aihepiiri kiinnostaa, kannattaa myös lukea Kaarina Kailon Perusteessa (3/2013) ilmestynyt artikkeli ”Irokeesien sukupuolijärjestelmä ja maailmankuva – Toisenlaisen mahdollisen yhteiskunnan siemeniä”.

Kyytiä eurosentriselle opetukselle

”Niin ja koulujen eurosentrinen historianopetus saattaa johtua siitä että olemme Euroopassa, emme Zimbabwessa. Olisi aika hedelmätöntä suomalaisena opiskella talvisodan historiaa Norsunluurannikon näkökulmasta”, kommentoitiin edellistä bloggausta.*

Viittasin kirjoituksessa rakenteisiin, jotka osaltaan pitävät median ja yliopiston enemmistön käsissä, ja puheeksi tuli eurosentrinen opetus. Peruskoulun ja lukion kannalta se ei Suomessa tietenkään tarkoita eurosentrismin korvaamista afrosentrismillä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kerrotaan historiasta laajemmasta näkökulmasta ja vaihtelevista näkökulmista – eikä vain eurooppalaisten miesten näkökulmasta. Olennaista on huomioida oppimateriaaleissa sekin, että niitä eivät Suomessa lue ainoastaan niin sanotut kantasuomalaiset.

Yliopistonkin dekolonisaatiosta on ollut puhetta myös Euroopassa. Rhodes Must Fall in Oxford -kampanja ajaa kolonialismiin viittaavien symboleiden poistamista Oxfordin yliopiston kampukselta ja haluaa kiinnittää huomiota yliopistolla tapahtuvaan syrjintään ja rasismiin. Lisäksi se haastaa oppimateriaalivalinnat ja kurssien sisällöt väittäen, että ne ovat liian eurosentrisiä ja jättävät huomiotta esimerkiksi naisten ja muiden kuin länsimaisten tutkijoiden tekemän työn.

Kapkaupungissa poistettiin kampukselta siirtomaaherra Cecil Rhodesin patsas Rhodes Must Fall -kampanjan myötä. Kuva: Desmond Bowles, flickr.com, CC BY-SA 2.0.
Kapkaupungissa poistettiin kampukselta siirtomaaherra Cecil Rhodesin patsas Rhodes Must Fall -kampanjan myötä. Kuva: Desmond Bowles, flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Kyseessä ei ole se, että ainoastaan länsimaiset miehet olisivat tutkineet ympäröivää maailmaa ja tuottaneet tietoa. Länsimaisen kaanonin ulkopuolella on tuotettu tietoa, myös Euroopassa, mutta se on jäänyt marginaaliin. Suomessa tätä voi pohtia esimerkiksi suhteessa saamelaisiin. Osa tiedosta taas on hävinnyt kokonaan, osittain entisten siirtomaiden kielten ja suullisen perinteen hiipumisen myötä. Ajatusmalleja on myös esimerkiksi antropologien ja lähetyssaarnaajien toimesta selitetty länsimaisesta näkökulmasta käsin, länsimaisin käsittein ja kielin, mistä on seurannut väärinkäsityksiä.

Prosessi liittyy siihen, minkälaista, missä ja miten tuotettua tietoa pidettiin ja pidetään universaalina, objektiivisena ja uskottavana. Kyseessä on yksi kolonialismin ja eurosentrismin vaikeimmin purettavista seurauksista, sillä se vaatii näkymättömäksi tehdyn tekemistä näkyväksi. Eurosentrisyys ja koloniaalisuus eli siirtomaavallan jatkumot vaikuttavat moniin oppiaineisiin, ja esimerkiksi taloustieteiden ja filosofian dekolonisaatiota on pohdittu. Ne vaikuttavat myös näkemyksiin yhteiskunnasta ja ympäristöstä. Eurosentrinen maailmankuva on lähtökohdiltaan patriarkaalinen, joten dekolonisaatioon liittyy myös tämän luonnollisena näyttäytyvän ulottuvuuden purkaminen.

Yliopiston dekolonisaatio ei siis pyri hylkäämään länsimaisen kaanonin puitteissa tuotettua tietoa, vaan horjuttamaan sen oletettua universaaliutta ja korjaamaan eurosentrismin aiheuttamia vääristymiä. Se myös nostaa universaaleina ja luonnollisina näyttäytyvien käsitysten rinnalle vaihtoehtoisia malleja. Näin on pyritty purkamaan – dekolonisoimaan – esimerkiksi tiukassa istuvaa binääristä sukupuolikäsitystä.

Opiskelin tohtoriksi laitoksessa, jossa eurosentrismiä pyrittiin aktiivisesti purkamaan. Käytännössä se tarkoitti sitä, että seminaareissa tutkittiin jälki- ja dekoloniaalisen teorian lisäksi vapaustaistelijoiden, afrikkalaisten filosofien ja eteläamerikkalaisten feministien tekstejä. Myös tiedon tuottamisen tavat kyseenalaistettiin siinä mielessä, että ohjelmassa ei ollut ainoastaan perinteistä akateemisesti tuotettua tietoa. Meillä luetettiin esimerkiksi eteläafrikkalaisten ja brasilialaisten aktivistien haastatteluja. Ohjelma oli monitieteellinen, mikä myös vahvisti dialogia. Kirjoitin laitoksen johtajan Boaventura de Sousa Santosin Alice-projektista Voimaan pari vuotta sitten.

Yliopiston dekolonisaatio siis voi merkitä paitsi kurssimateriaalien monipuolistamista, myös itse validin tiedon käsitteen kriittistä pohtimista. Tärkeää on myös tutkia mekanismeja, jotka pitävät osan tiedosta marginaalissa:

When they speak, it is scientific;
when we speak, it is unscientific.

When they speak, it is universal;
when we speak, it is specific.

When they speak, it is objective;
when we speak, it is subjective.

When they speak, it is neutral;
when we speak, it is personal.

When they speak, it is rational;
when we speak, it is emotional.

When they speak, it is impartial;
when we speak, it is partial.

They have facts, we have opinions.

They have knowledges, we have experiences.

We are not dealing here with a ‘peaceful coexistence of words,’ but rather with a violent hierarchy, which defines Who Can Speak, and What We Can Speak About.

Teksti on katkelma Grada Kilomban Decolonizing Knowledge -projektista. Siihen kuuluva videoinstallaatio on esillä perjantaina avattavassa Rauma Biennale Balticumissa Rauman taidemuseossa.

*Itse kommentti jäi julkaisematta, kun se ei pysynyt asiallisena.

Miksi etuoikeutettu enemmistö on saanut kaiken tilan?

”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?”, kysyttiin Helsingin Sanomissa. Toivoin, että otsikko olisi harhaanjohtava, mutta ei se ollut.

”Eteen on noussut kysymys: pitäisikö niin kutsutun enemmistön vaieta silloin, kun kyse ei ole heitä itseään koskevista asioista?”, Sonja Saarikoski kirjoittaa. Ongelman ei kuitenkaan pitäisi olla se, että enemmistö voi olla joskus hiljaa, vaan se, että miksi enemmistö on saanut (ja saa kyllä edelleen, vaikka jutun perusteella voisi muuta ajatella) aina sanoa viimeisen sanan kaikesta, puhua päälle ja puolesta.

Muuttaisin siis kysymyksenasettelua: ”Voisiko tehdä tilaa muille kuin enemmistön edustajille, etenkin silloin, kun kyseessä ovat asiat jotka eivät heitä koske?” Jutussa olisi voinut vaikka käydä läpi niitä mekanismeja, jotka pitävät keskustelusta pois muut kuin valtaapitävän enemmistön äänet ja miettiä sitä, miten tilannetta voisi muuttaa. Aloittaa voi vaikka vuonna 1988 julkaistun Gayatri Chakravorty Spivakin ”Can the Subaltern Speak?” -esseen lukemalla. (Voi toki olla, että Saarikoski viittaa häneenkin mainitessaan ”feministiteoreetikot”, ensin Habermasia nimen kera siteerattuaan.)

Voisi olla kiinnostavaa pohtia myös sitä, miten ensinnäkin on rakentunut tilanne, jossa etuoikeutet (valkoiset mies)henkilöt vaikuttavat neutraaleilta puhujilta. Juuri se on mahdollistanut tilanteen, jossa heidän on koettu pystyvän määrittelemään, mikä lopulta on rasismia tai syrjitäänkö naisia vai ei. Ehkä kyseessä ei olekaan heidän sysääminen syrjään, vaan pitkään kestäneen vahingon korjaaminen.

On myös tärkeää muistaa se, että tilannetta ovat ylläpitäneet rakenteet, joiden ansiosta valtaapitävät eivät ole joutuneet vastaamaan suoraan heille, joista he kirjoittavat tai joista he puhuvat. Se, että tekemisistään joutuu vastaamaan ei ole vaientamista. Lähinnä se on tilaisuus laajentaa tai korjata omaa näkökulmaansa ja ottaa opiksi.

Artikkelissa nostetaan myös esiin kommentti siitä, miten etuoikeutettujen on nyt vaikeampia puhua kuin aiemmin, kun aggressiiviset huomautukset termistöstä pelottavat. Mitä jos tässä olisikin huomioitu se, miten kauan sortavaa kieltä on meilläkin yliopistoissa jouduttu kuuntelemaan ilman, että sille on tehty mitään? Ja miten maailma on rakennettu niin, että se suojelee pääosin etuoikeutettua väkeä?

Termistön kyllä oppii, jos haluaa. Vielä parempi, jos oppii havaitsemaan ajatusmallit, jotka saavat meidät möläyttelemään loukkaavia ilmaisuja. Ajatusmallien hahmottaminen myös auttaa näkemään liittoutumisen ja turvalliset tilat mahdollisuutena purkaa hierarkioita sekä keskustella tasa-arvoisesti ilman altavastaajan asemaa, eikä uhkana. Niin kauan kun marginalisoivat mekanismit ja asenteet ovat olemassa, liittoutuminen ja turvallisten tilojen luominen on paitsi luonnollista, myös tarpeellista. Ja harvat meistä identifioituvat vain yhteen ryhmään, joten dialogiakaan liittoutuminen ei tukahduta.

Jutussa tehtiin myös näennäinen etuoikeuksien avaaminen: ”Olen valkoinen etuoikeutettu ihminen, joka kirjoittaa Suomen suurimpaan päivittäin ilmestyvään sanomalehteen. Minun pitää siis tunnistaa positioni eli asemani ja omat privilegioni eli etuoikeuteni”. Siinä myös viitataan toisen kollegan vastaavaan huomioon – ”meidän valkoisten täytyy ravistella ja kyseenalaistaa omaa ajatteluamme.”

Bloggasin tästä Oneiron-keskustelun aikaan: ”Mikä se valkoisen kirjailijan vastuu sitten on? No ihan sama, kuin vaikka valkoisen toimittajan, tutkijan tai poliitikon. Tiedostaa oma asemansa ja pyrkiä aktiivisesti purkamaan rakenteita, jotka sitä ylläpitävät – jos siis tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kiinnostavat. ’Vaikka olen valkoinen ja cis-sukupuolinen’ -avaus ei sitä vielä ole, jos siihen ei sisälly aseman kerimistä auki.” Jos jutun lähtökohta on kauan odotettu, aluillaan oleva keskustelun monipuolistuminen enemmistön vaientamisen näkökulmasta, ei position tunnistamisesta ainakaan ole seurannut kovin pontevaa pyrkimystä sen purkamiseen.

Etuoikeuksien tiedostaminen ei ole mikään ”vähemmistöille” tehty myönnytys tai jalomielisyyden osoitus. Ainakaan minä en halua olla sellaisen median kuluttaja, jossa ääni on lähes poikkeuksetta etuoikeutetuilla. En halua olla sellaisen median kuluttaja, jossa muu kuin enemmistö esitetään useimmiten itseensä kohdistuvan syrjinnän asiantuntijoina, ripauksena ”erilaisuutta” tai näennäisen inklusiivisuuden edustajina. Se ei ravistele, se ei pura valtarakenteita eikä se auta mitenkään samastumaan ihmisiin, joilla on erilainen tausta kuin minulla. Oikeasti etuoikeutuksien havainnointi ja mielen dekolonisointi ovat tarpeen myös meille etuoikeutetuille itsellemme. Prosessi on jatkuva ja mokilta on vaikea välttyä. Mutta siitä ei tule mitään, jos siihen ei edes ryhdytä.

Laajemmalla tasolla muutos toki vaatii paljon muutakin kuin henkilökohtaista oman aseman tarkastelua. Se vaatii esimerkiksi sitä, että meillä olisi paljon enemmän rodullistettuja professoreita, toimittajia ja opettajia. Silloin totutaan siihen, että vakavasti otettava sana ja sille suotu tila eivät ole ainoastaan etuoikeutettujen auktoriteettien hallussa. Se puolestaan vaatii sitä, että puretaan rakenteita, jotka pitävät nämä asemat etuoikeutettujen hallussa.

Hetken kaikki oli hyvin

Iso lautasellinen vegaaniruokaa maksaa muutaman euron, hintaan kuuluu keitto ja jälkkärihedelmiä. Jos taskusta ei löydy ihan tarpeeksi kolikoita, se ei haittaa. Vesilasista tarjoiltu avokätinen annos viiniä taas maksaa 70 senttiä, eikä kukaan kuitenkaan ole juonut liikaa. Astiat tiskataan itse. Kaverin koira saa olla sisällä, joten se käy sinnikkäästi kerjäämässä herkkuja ruokailijoilta. Kukaan ei pahastu edes siitä.

Jos alkuvuodesta sanoin, että Tabacaria Tropicalin leffaillat ovat vuoden paras juttu, Nu Sta Djunto -kollektiivin hyväntekeväisyysjuhlat seuraavat hyvänä kakkosena.

Kollektiivi on järjestänyt RDA-kulttuuriyhdistyksen tiloissa hyväntekeväisyysiltoja muutaman kuukauden ajan. Nu Sta Djunto on itsenäinen ja riippumaton, vapaamuotoinen yhteisö, joka syntyi reaktiona Portugalin koveneviin oloihin. Talouskriisi on tehnyt monien arjesta yhtä selviytymistaistelua, mikä puolestaan usein saa ihmiset kääntymään toisiaan vastaan. Kollektiivi torjuu eristäytymistä ja tukee vaikeuksiin joutuneita. Nu Sta Djunton pääperiaatteet ovat yhteisöllisyys, omavaraisuus ja solidaarisuus. Nimi on Kap Verden kreolia ja tarkoittaa yhdessä olemista.

Solidaarisuusiltojen ohjelmaan kuuluu myös räppikeikka. Ne ovat tuoneet Lissaboniin väkeä, joka eivät yleensä edes lähiöistä viitsi sinne tulla. He joutuvat esimerkiksi usein poliisien ratsattavaksi ja tuntevat muutenkin nahoissaan lähiöiden asukkaisiin kohdistuvat ennakkoluulot. Myös muutama paikalle eksynyt turisti viettää lopulta koko illan RDA:ssa. Nu Sta Djunto -illat ovat tuntuneet vierailulta johonkin ihmeelliseen utopiaan, jossa kaikilla on tervetullut olo, kukaan ei tuomitse ketään ulkonäön perusteella, lapset ystävystyvät välittömästi, ihmiset kannustavat toisiaan olematta alentuvia, kukaan ei vie tilaa toiselta ja kaikki syövät vegaanista ruokaa (ja vielä tiskaavat astiat heti ruokailun jälkeen).

Illallisesta saatujen tulojen lisäksi Nu Sta Djunto ottaa vastaan lahjoituksia, kuten esimerkiksi ruokatarpeita. Vieraita pyydetään tuomaan vähintään kilo säilyttämistä sietävää ruokaa. Lahjoitukset jaetaan myöhemmin suoraan niitä tarvitseville. Välikäsiä ei ole. Toiminta on horisontaalista, osallistua voi kuka vain ja apua saa kuka tahansa sitä tarvitseva, oli sitten mukana toiminnassa tai ei. Osallistuminen voi tarkoittaa esimerkiksi perunoiden kuorimista, lasten leikittämistä tai vaikka luku- ja kirjoitustaidon opettamista iäkkäille.

En malttanut ottaa yhtään kuvaa. Vähän kyllä teki mieli, kun räppärit istuivat muhkean nojatuolin käsinojilla, koska tuolissa istui räpistä piittaamaton, itseään putsaava kissa. Kuvia voi kuitenkin käydä katsomassa Nu Sta Djunton Facebook-sivuilla.

Nu Sta Djunton toistaiseksi viimeinen ilta RDA:ssa on ensi kuussa, mutta juhlia on luvassa muissa paikoissa. Ja RDA:ssa järjestetään illallisia ja ohjelmaa muulloinkin. Jos siis olet tulossa Lissaboniin ja vaihtoehtoinen, kriittinen kulttuuriohjelma ja kasvisruoka kiinnostavat, poikkea siellä. Yhdistys sijaitsee Rua Regueirão dos Anjosilla, Anjosin metroaseman lähellä. Kun näet ison, värikkään seinämaalauksen ja oven, jonka vierellä ja yläpuolella kasvaa iso viiniköynnös, olet oikeassa paikassa.

Miksi valkoinen antirasismi menee pieleen?

Steve Biko* kertoo, miksi ja miten valkoinen antirasismi epäonnistuu. Sen lisäksi hän antaa valkoisille antirasisteille selkeän roolin ja tehtävän. Seuraa tiivistelmä ”Black Souls in White Skins?” -artikkelista:

Valkoiset puhuvat, mustat kuuntelevat

Bikon teksti käsittelee valkoisia liberaaleja, ”sitä hyväntekijöiden joukkoa, jolla on monenlaisia nimiä liberaaleista vasemmistolaisiin”. He pitävät itseään syyttöminä rasismiin ja ajattelevat tuntevansa rasismin vääryydet aivan yhtä akuutisti kuin mustat. Siksi he myös kokevat, että heillä on paikka rasisminvastaisessa taistelussa. ”Nämä ovat ihmisiä, jotka sanovat että heillä on musta sielu valkoisen ihonsa alla.”

Valkoiset antirasistit ajattelevat tietävänsä, mikä on parhaaksi mustille. He kertovat sen myös. ”Valkoiset puhuvat, mustat kuuntelevat”, Biko kuvaa asetelmaa. Valkoiset, tiedon ja moraalin haltijat, kokevat olevansa näin kaikista pätevimpiä määrittelemään mustan aktivismin muodon ja tahdin.

Valkoiset puhuvat myös mustien puolesta ja kertovat epäkohdista heidän puolestaan. He kuitenkin huomioivat vain ne epäkohdat, jotka eivät kyseenalaista heidän etuoikeuksiaan. ”Jos pyydät heitä kertomaan minkälaisella toiminnalla he aikovat päästä tasa-arvoon, näet kenen puolella he todella ovat”, Biko kirjoittaa.

Näennäinen mustien tukeminen vain vähentää tunnontuskaa. Valkoiset liberaalit näkevät mustien sorron ongelmana, joka täytyy ratkaista. Se näyttäytyy rumana roskana muuten kauniissa maisemassa. Sen voi kuitenkin tarvittaessa pyyhkäistä pois näkökentästä. Sorron vastustaminen ei estä etuoikeuksista nauttimista, eikä pyri todellisuudessa yhteiskunnan muuttamiseen. Valkoiset eivät halua luopua etuoikeuksistaan.

Valkoiset näkevä itsensä pelastajina

Sen sijaan, että valkoiset pyrkisivät radikaaliin rasismin poistamiseen omista valkoisista piireistään, he käyttävät aikaa todistaakseen mustille, miten liberaaleja he ovat. Sen taustalla on usko siitä, että rasismi on mustien ongelma, vaikka todellisuudessa ongelma on valkoinen rasismi, jota ylläpitävät valkoiset. ”Mitä nopeammin liberaalit tajuavat tämän, sen parempi mustille. Heidän läsnäolonsa joukossamme on uuvuttavaa ja ärsyttävää”, Biko kirjoittaa ja lisää, että se vie huomion pois olennaisista asioista.

Biko toivoo, että valkoiset jättäisivät mustat rauhaan ja olisivat huolissaan siitä, mikä todellisuudessa on pielessä – valkoisesta rasismista. Mutta jos mustat haluavat toimia yksin ja torjuvat valkoiset liberaalit, heitä syytetään rasismista. Se loukkaa valkoisia, jotka kokevat omistautuneensa mustien oikeustaistelulle, tehneensä töitä mustien eteen ja saavuttaneensa heidän luottamuksen.

Biko vielä torjuu käänteisen rasismin: ”Ne, jotka tietävät, määrittelevät rasismin yhden ryhmän toiseen ryhmään kohdistuvana alistamisena tai alistetun aseman ylläpitämisenä. Toisin sanoen, rasisti ei voi olla, jollei omaa valtaa alistaa. Mitä mustat tekevät, on vain vastaamista tilanteeseen, jossa he ovat valkoisen rasismin kohteita”.

Valkoiset eivät ymmärrä rooliaan

Bikoa ei kiinnosta integraatio, joka tarkoittaa mustien pääsyä valkoisten joukkoon heidän ehdoillaan. Se ei poista valkoisten valta-asemaa. Se kuitenkin on usein juuri valkoisen antirasismin usein ääneen lausumaton tavoite. Juuri siksi valkoiset torjuva mustien liike saa valkoiset huolestumaan.

”Liberaalien täytyy ymmärtää, että […] mustat eivät tarvitse välimiestä omassa emansipaatiotaistelussaan. Yhdenkään todellisen liberaalin ei tule pahastua mustan tietoisuuden kasvusta. Sen sijaan heidän tulisi tajuta, että heidän paikkansa taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta on valkoisten joukossa.”

Biko muistuttaa, että valkoisten täytyy ymmärtää, että he itsekään eivät ole vapaita, ja siksi teidän täytyy käydä omaa taisteluaan oman vapautensa eteen, eikä puolustaa ”heitä”, toisia. Hän osoittaa valkoisille selkeän tehtävän: heidän täytyy omistautua omiensa opettamiseen. Hän kuvailee roolia voiteluaineeksi, joka auttaa muutosta tapahtumaan ilman kirskuntaa ja kipinöitä.

*Steve Biko

Apartheidia vastaan taistellut Stephen Bantu Biko syntyi Etelä-Afrikassa vuonna 1946. Hän kuului ensin kaikille avoimeen opiskelijajärjestöön, mutta perusti vuonna 1968 vain mustille ja intialaistaustaisille opiskelijoille tarkoitetun järjestön. Biko kuoli 30-vuotiaana vankilassa poliisin kidutuksen seurauksena syntyneisiin vammoihin.

Apartheidia vastustaville eteläafrikkalaisille valkoisille suunnattu ”Black Souls in White Skins?” -artikkeli kuuluu I Write What I Want -kokoelmaan, joka julkaistiin vuosi Bikon kuoleman jälkeen. Teksti on kuitenkin kirjoitettu paljon aikaisemmin. Konteksti valaisee sitä, miksi siinä puhutaan vain mustista, mutta sen sisältöä voi hyvin soveltaa monenlaisiin tilanteisiin.

Teksti on myös ensimmäinen vastaus Veikka Lahtisen On aika keskustella valkoisuudesta” -bloggauksessa esittämään haasteeseen.

Käännökset ovat omiani.

Rakkaus, feminismi, kapitalismi (ja enkelit)

hooksVaaleanpunaisen kirjan nimi on Rakkaus muuttaa kaiken, sisällysluettelo lupaa kappaleita niin suloisesta, lunastavasta kuin jumalaisestakin rakkaudesta. En olisi kirjaan tarttunut, jos sitä ei olisi kirjoittanut bell hooks.

Hooks tunnetaan etenkin Ain’t I a Woman -kirjasta. Sen alaotsikko on Black Women and Feminism ja työ kuuluu feminismin merkkipaaluihin. Kirja ilmestyi vuonna 1981, mutta vuonna 1952 syntynyt hooks alkoi työstää sitä jo nuorena opiskelijana 70-luvulla. Tuohon aikaan rasismia ja feminismiä ei oltu juuri yhdessä käsitelty, eikä mustasta feminismistä juuri puhuttu.

Mutta sen jälkeen hooks on kirjoittanut kymmeniä kirjoja paljon muustakin. Rakkaus muuttaa kaiken ilmestyi vuonna 2001 nimellä All About Love – New Visions. Käännös ilmestyi tänä vuonna, kirjan on suomentanut Elina Halttunen-RiikonenAin’t I a Woman on vielä kääntämättä, Vapauttava kasvatus julkaistiin suomeksi vuonna 2007. Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on jaettu hooksin kirjoittamaa analyysia Beyoncén Lemonadesta, teksti ilmestyi myös juuri suomeksi Revalvaatio-julkaisussa.

Rakkaus muuttaa kaiken -kirjassa kulkevat limittäin hooksin omat kokemukset, yhteiskunnallinen analyysi, rakkauteen liittyvien myyttien purkaminen ja toisaalta hengelliset näkemykset rakkaudesta. Hooks määrittelee rakkauden konkreettiseksi toimintatavaksi, johon voi opetella, mutta jonka harjoittamiseen ihmisille ei tarjota minkäänlaisia valmiuksia. Vaikka romanttista rakkautta käsitelläänkin, rakkaus on laajempi juttu, ja sen tuominen mukaan niin työelämään, perhesuhteisiin kuin yhteiskuntaankin muuttaisi tosiaan kaiken.

Kaltoin kohdeltu rakkaus

Rakkaus muuttaa kaiken käsittelee juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa. 80-luvun lapsena varmaan kuulun juuri siihen kyynisesti rakkauteen suhtautuvasta sukupolvesta, josta hooks puhuu: ”…yleisö, etenkin nuoret kuulijat, tulee levottomaksi kun kerron rakkauden olleen merkittävää jokaiselle yhteiskunnalliselle oikeusliikkelle”. Niinpä. Mutta sille on ihan hyviä syitä.

Rakkautta ei mielletä enää (toisin kuin hooksinkin mukaan oli 70-luvulla) muutosvoimana: ”He [nuoret] näkevät rakkauden kuuluvan naiiveille, heikoille, toivottomille romantikoille”. En nyt varsinaisesti niin ajattele, mutta kyynisyys liittyy siihen, minkälaisissa yhteyksissä rakkaudesta puhutaan. Romanttinen rakkaus näyttäytyy populaarikulttuurin luomien odotusten kautta, sitä käsitellään noin yleensä siirappisesti ja ahtaita sukupuolinormeja pönkittäen, mystiseen new age -henkeen tai uskonnollisesta näkökulmasta. Ja sitten on tosiaan se rooli, joka naisille tarjotaan rakkaudennälkäisinä romantiikkaa janoavina hupsuina – tai miehiä metsästävinä ja manipuloivina olentoina.

Rakkaus myös mielletään yhteiskunnallisesti hyödyttömäksi yksityiselämän alueeksi: ”Miltei kaikki yhdistävät oppimisen mieleen eivätkä sydämeen, ja uskovat, että vähänkään tunteikas puhe rakkaudesta saa vaikuttamaan heikolta ja epärationaaliselta”.

Tuli mieleen Boaventura de Sousa Santosin, portugalilaisen sosiologin, muistutus siitä, miten kapitalismia palveleva länsimainen tiede rajasi myös yhteiskuntatieteiden aiheita. Sellaiset aiheet kuin onnellisuus, elämäntarkoitus tai vaikka nyt rakkaus jäivät vakavasti otettavan tutkimuksen ulkopuolelle. Rakkauden käsitteleminen on siis vähän vaikeaa, kun sitä tehdään niin vähän. Se ei ole osa yhteiskunnallista keskustelua.

”Ilman oikeudenmukaisuutta ei voi olla rakkautta”

Kannen ja aiheen aiheuttama vastahakoisuus lieventyi kirjan alussa, kun selvisi että hooks haluaa demystifoida rakkautta ja purkaa sitä, miten käsityksemme rakkaudesta perustuu seksistisiin asetelmiin. Romanttista rakkautta ovat kuvanneet ja käsitelleet lähinnä miehet, hooks huomauttaa. Niinpä rakkauskeskustelusta jää usein uupumaan patriarkaatin käsittely. Mutta ”miesten naisiin ja lapsiin kohdistuva vallankäyttö seisoo rakkauden tiellä”, hooks kirjoittaa.

Tunteaksemme rakkautta on luovuttava seksistisistä ajatusmalleista kaikissa niiden ilmenemismuodoissa. Niin kauan kun turvaudumme seksismiin päädymme aina takaisin sukupuoliroolien aiheuttamaan konfliktiin, ajattelutapaan joka alentaa naisia ja miehiä.

Kun naiset käsittelevät rakkautta, se koetaan uhkana, sillä se haastaa miesten aiheesta tarjoamat näkemykset. Rakkaudesta puhuvaa tai sitä pohtivaa naista usein vähätellään. Siinä mielessä se, että arvostettu hooks kirjoittaa rakkaudesta omia kokemuksiaan jakaen on radikaaliakin.

Rakkauden tiellä on myös kapitalismi. Loputon materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu ei jätä sijaa rakkaudelle ja rakkauden etiikan seuraamiselle. Materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu ja epäoikeudenmukaisuuden hyväksyminen ovat läsnä joissain new age -suuntauksissakin. Hooks kritisoi niitä myös narsismista, suhtautumisesta rakkauteen yksilöllisen kehityksen kautta yhteisöllisyyden sijaan. Myös uskonnot ovat suurelta osin lakanneet toimimasta rakkauden ohjaamina ja yhteisöllisyyttä tukien. Tästä tuskin tarvitsee antaa esimerkkejä.

Rakkautta ei nähdä lääkkeenä vallankäyttöön ja sortoon, eikä sitä enää politisoida, kuten esimerkiksi Erich Frommin kirjoituksissa 70-luvulta, hooks kuvailee.

Hanki kirja, jos…

Kirjaa lukiessa kirkastui se, miten tärkeää on puhua rakkaudesta feministisestä ja laajemminkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Siinä mielessä on hyvä juttu, että kirja on suomennettu. Mielenkiintoisimpia olivat kohdat, joissa rakkautta puitiin kapitalismin ja patriarkaatin näkökulmasta. Erityisesti hooksin henkilökohtaisista kokemuksista puhuttaessa ja niistä yleistyksiä tehdessä tekstissä oli neuvovaa selfhelp-tunnelmaa, joka ei oikein uponnut.

Ja sitten se hengellinen puoli. Kristitty, mutta myös buddhalaisia oppeja noudattava hooks kirjoittaa kirjan lopussa esimerkiksi enkeleistä. Itse olisin mieluiten lukenut kirjan ilman näitä elementtejä, ja haluaisin ajatella että rakkaus kuuluu niillekin, jotka eivät mitään henkistä suuntausta seuraa. Ymmärrän kuitenkin, että hooksin näkökulmasta näitä ei olisi voinut poiskaan jättää, kun kyseessä on henkilökohtainen teos ja uskonnolla sekä henkisillä harjoituksilla hooksin elämässä rooli. Jos taas rakkauden, hengellisen ulottuvuuden, kapitalismin ja patriarkaatin kritiikin yhdistelmä kiinnostaa, niin kirja varmasti toimii.

Sukupuolen ja toisaalta ihmissuhteiden moninaisuus jäävät 10 vuotta vanhassa kirjassa aika lailla käsittelemättä, vaikka hooks kyllä muutamaan otteeseen huomioikin, etteivät kaikki parisuhteet ole miehen ja naisen välisiä ja purkaa romanttisen rakkauden käsitystä ja pariskunnan väliselle rakkaudelle annettua eristyisasemaa.

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken
Niin & näin, 2016
Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen

Kirja saatu arvostelukappaleena.

Kuninkaamme Eusébio

Yleensä aurinkoisina sunnuntai-iltapäivinä Cova da Mourassa soi musiikki ja kaikki on kadulla. Eilen ei. Kadulla oli lähinnä lapsia ja vanhempia naisia. Musiikkiakaan ei kuulunut. Se johtui tietenkin futiksesta: Benfica pelasi Portugalin mestaruudesta.

Jo aamupäivällä yläkerran naapuri oli laittanut soimaan Benfican kannatusmusiikkia (kyllä, sitä on levytetty). En katso jalkapalloa tai kuuntele pelejä radiosta, mutta tiedän, milloin Benfica tekee maalin. Koko naapurusto tuntuu yhtyvän kollektiiviseen ”golo!”-huutoon. Ja jos Benfica voittaa, autot alkavat töötätä.

Eilinen kävelyretki hiljaisessa Cova da Mourassa päättyi Coqueiro-baariin, jossa muusikotkin soittivat matsia telkkarista katsoen. Monilla oli kaulassa vähintään Benfica-liina, useilla ainakin punainen paita ja joillain, kuten baarimikolla, kauttaaltaan punaiset vaatteet. Kun peli loppui ja Benfica voitti Portugalin mestaruuden kolmatta kertaa peräkkäin, alkoi hillitön halailu, kippistely ja tanssahtelu.

Cova da Moura kannattaa Benficaa. Lissabonin toisen joukkueen, Sportingin, kannattajia on vähän. Sitten on vielä muutama Porton kannattaja. Homma on niin vakavaa, että benfiquistat eivät mielellään pukeudu Sportingin vihreään, ja sininenkin nähdään värin sijaan viittauksena Portoon. Sporting mielletään yläluokkaisten joukkueeksi, Benfica taas kansan joukkueeksi. Erimielisyydet eivät kuitenkaan äidy väkivaltaisiksi. Sportinguistat saivat ihan rauhassa juoda oluensa tai grogunsa eilen, kunhan vain sietivät vähän irvailua.

Jalkapallo otetaan vakavasti koko Portugalissa, eikä vain Cova da Mourassa. Sillä on pitkät perinteet. Jalkapallo oli yksi Salazarin diktatuurin (1933-1974) peruspilareista, kolmesta f-kirjaimesta. Kaksi muutaa f-kirjainta viittaavat fadomusiikkiin ja pyhiinvaelluspaikka Fátimaan, jossa Neitsyt Maria ilmestyi kolmelle paimenelle vuonna 1917. Niiden oli määrä pitää kansan mieli kiireisenä, jotta ei syntyisi diktatuuria kritisoivia näkemyksiä.

Salazar ei kuulemma itse jalkapallosta juuri perustanut, mutta diktatuurin loppupuolella sitäkin käytettiin siirtomaavallan perusteluun. Siinä erityisen hyödyllinen oli Benfican legendaarisin pelaaja, vuonna 1942 Mosambikissa syntynyt Eusébio eli musta pantteri. Siirtomaavaltaa perusteltiin nimittäin sen loppuvaiheessa sillä, että portugalilaiset olisivat erityisen hyväsydämisiä ”merentakaisten provinssien” hallitsijoita, jotka kohtelivat kansoja tasapuolisesti ja reilusti. Musta, köyhissä oloissa kasvanut futistähti sopi myytin tukemiseen erinomaisesti.

Kun tähti vuonna 2014 kuoli, Portugalissa julistettiin kolmen päivän suruaika. Jalkapalloilijan viimeinen leposija on Panteão Nacional. Panteonissa hänellä on seuranaan muun muassa fadolaulaja Amália Rodrigues sekä portugalilaisia presidenttejä ja kirjailijoita. Siellä on toki myös muistomerkit tärkeille löytöretkeilijöille. Hautajaisseremoniassa olivat paikalla sekä presidentti että pääministeri.

Eusébio on tietenkin suuri sankari myös Cova da Mourassa. Kylän jokaisen kuppilan seinään on teipattu hänen kuolemansa aikaan jonkun lehden välissä ollut juliste nuoresta Eusébiosta pelaamassa. Täällä on myös jättimäinen Eusébio-graffiti, mutta siitä kaikki eivät ole kovin innoissaan. Eusébio ei koskaan hiiskahtanutkaan rasismista tai siirtomaavallasta, edes jälkikäteen. Monet tulkitsevat, että hänet kelpuutetaan kansallissankariksi juuri siksi. Graffitissa Eusébion takana näkyvät paitsi Benfican tunnusmerkit, myös Portugalin lipun keskiosasta tuttu kuvio löytöretkiviittauksineen – vaakunan taustalla on armillaari, koje jonka avulla löytöretkeilijät navigoivat. Graffitin kylkeen on vielä kirjoitettu ”És o nosso Rei”, olet kuninkaamme.

Monet ajattelevat kriittisesti, että jalkapallon rooli kansan oopiumina ei ole juuri muuttunut. Se kuitenkin kuulostaa lähinnä elitistiseltä ”kansan” aliarvioimiselta. Ne samat ihmiset, jotka pitävät jalkapallosta ja ihailevat Eusébion taitoja, voivat kritisoida hänen asemaansa siirtomaavallan maskottina ja esimerkiksi sitä, että siinä missä täällä syntyneet kapverdeläisten vanhempien lapset eivät saa kansalaisuutta kuin vasta täysi-ikäisenä, maksua ja puhdasta rikosrekisteriä vastaan, taitavat jalkapalloilijat saavat kansalaisuuden hetkessä.

Sitä paitsi jalkapallo on ihan pätevä tapa päästä hetkeksi ajattelemasta arjen murheita. Ja kaikki syyt ilonpitoon tietenkin kannattaa käyttää. Kun ottelu eilen loppui, tuntui kuin olisi ollut Suomessa vappuna. Baarimikko tarjosi juomat Benfican kunniaksi, yksi kaveri pysähtyi kertomaan heränneensä tosi onnellisena, ja kun Benfica voitti, tuli päivästä paras ikinä.

Sopiiko sanaa ”rotu” käyttää?

Edellinen bloggaus niin sanotuista ”rotujenvälisistä” suhteista on Mafalalan luetuin sitten muuton Imageen. Sen synnyttämästä keskustelusta iso osa ei kuitenkaan liittynyt itse aiheeseen, vaan siihen, että tekstissä käytettiin sanaa ”rotu”. Monet vierastivat ilmaisua. Se kuulosti vanhan maailman termiltä tai sen sanottiin särähtävän korvaan. Tietenkin keskustelun kulkuun vaikutti se, että pyysin itse ehdottamaan vaihtoehtoja ”rotujenvälinen suhde” -ilmaisulle. Huomio kiinnittyi kuitenkin nimenomaan sanaan ”rotu”, eikä esimerkiksi siihen, miten ”rotujenvälisyyden” voi tulkita.

Jos sanaa ”rotu” ei käytetä biologisessa mielessä, vaan viittaamaan siihen yhteiskunnallisena ilmiönä, en miellä sitä automaattisesti ongelmalliseksi. Osittain suhtautuminen varmaan johtuu siitä, että nämä teemat ovat olleet läsnä paitsi arjessa, myös opinnoissa, mutta myös siitä, että olen lukenut ja keskustellut niistä lähinnä portugaliksi ja englanniksi. Näitä kieliä käyttävissä maissa keskustelua on käyty pitempään ja ”rotu”-sanan yhteys sanaan rasismiin on myös näkyvämpi. Suomessa sana tuntuu asiayhteydestä riippumatta viittaavan voimakkaammin sen aiempaan käyttöön biologisena terminä. Keskustelu oli siis paikallaan.

Osa sanan käytön kyseenalaistamisesta liittyi varmasti siihen, että sen käyttäjä oli tässä tapauksessa valkoinen. Niin vaikuttivat olevan myös ne, joista sana vaikutti yksioikoisesti käyttökelvottomalta. Epäluulolle ja vastahakoisuudelle on kyllä hyvä syy: harvoin on seurannut mitään positiivista siitä, kun valkoiset ryhtyvät puhumaan rodusta. Jatkan kuitenkin sen verran, että saan käsiteltyä asiaa ja summattua keskustelua.

Etninen tausta, monikulttuurinen parisuhde?

Hyvässä hengessä käydyistä keskusteluista huolimatta en saanut päteviä vaihtoehtoja kuvaamalleni erityiselle tilanteelle. Tein kyllä tekstiin lisäyksen muutaman keskustelun käytyäni: ”Tässä ilmaisun [’rotujenvälinen’] käyttöön on päädytty siksi, että ilmiön voisi nimetä mahdollisimman tarkasti. Sen kautta voi tuoda esiin rasismin, joka ei suhtautumisessa ’monikulttuurisiin’ suhteisiin välttämättä ole läsnä. Näihin ulottuvuuksiin kuuluu paitsi mustaan osapuoleen kohdistettu rasismi, myös ajatus siitä, että valkoinen osapuoli on omaa ’rotuaan’ likaava petturi. Suhde voi tietenkin samaan aikaan olla ’monikulttuurinen’, mutta siitä ei ole tässä jutussa kyse.”

Toki samat asiat olisi voinut listata monikulttuurisesta suhteesta puhuen, mutta en puhunut suhteemme monikulttuurisesta ulottuvuudesta. Siinä tekstissä käsiteltäisiin varmaankin kieliasioita ja pohdittaisiin erilaisista kulttuuritaustoista johtuvia eroja. Myös termiä ”etninen tausta” ehdotettiin. ”Rotujenväliset” suhteet eivät kuitenkaan ole välttämättä monikulttuurisia eikä niissä ole aina kahta eri etnistä taustaa edustavaa henkilöä. Ennen kirjoittamista mietin myös ilmaisua ”mustien ja valkoisten väliset parisuhteet”. Sekin olisi tarkka, kun en muunlaisia ”rotujenvälisiä” suhteita käsitellyt. Se kuitenkin sulkee pois suhteita, joihin liittyy samankaltaisia ilmiöitä.

”Rodusta” ei saa puhua?

On selvä, miksi sana ”rotu” särähtää korvaan. Termi liittyy olennaisesti kolonialismiin, jonka yhteydessä maailman väki rodullistettiin. Rotuteoria oli tarpeen, sillä se oikeutti epätasa-arvoisen kohtelun. Se antoi ”tieteellisen” selityksen, jonka avulla suuria ihmisjoukkoja saatettiin mutkitta ja ilman moraalisia ongelmia käyttää hyväksi työvoimana. Tarvittiin ”rotuja”, sillä muuten kolonisoitujen tai orjien kohtelu ei olisi ollut oikeutettua. Toki tieteellinen rasismi tuo mieleen myös sen olomuodon natsi-Saksassa.

Rodusta biologisena käsitteenä on (no, ainakin asiallisissa yhteyksissä) luovuttu. Jo vuonna 1950 julkaistiin Unescon kannanotto, The Race Question, jossa tuomitaan tieteellinen rasismi ja kehotetaan luopumaan sanasta ”rotu” ja puhumaan ”etnisistä ryhmistä”. Tässä mielessä rodusta ei pidäkään puhua, ja tämän näkökulman iskostuminen mieleen lienee taustalla silloinkin, kun sana pistää silmään ja häiritsee.

Kannanotossa myös huomautetaan, miten myytti rodusta on aiheuttanut suurta inhimillistä ja yhteiskunnallista vahinkoa, kuolemaa ja kärsimystä. Tätä puolta voi avata käyttämällä käsitettä, siis antirasistisessa mielessä. Sanan laittaminen lainausmerkkien sisään vie huomion sen olemukseen sepitteenä ja auttaa myös hahmottamaan tavan, missä mielessä sanaa käytetään.

”Rodusta” täytyy puhua?

On myös ilmiöitä ja ajatusmalleja, joista voi olla vaikea saada kiinni, jos ei puhuta ”rodusta” sosiaalisena konstruktiona. Jos etuoikeutetusta asemasta torppaa sanan käytön, se voi vaikeuttaa tiettyjen ilmiöiden tuomista esiin ja niistä keskustelua. Se voi jopa toimia kokemuksia mitätöivässä mielessä tai ylläpitää ”en näe väriä”-ajattelua, kuten eräässä keskustelussa huomautettiin. Se, että värillä ei olisi väliä, olisi toki ideaalitilanne, mutta vuosisatojen ajan rakennetusta rotuajattelusta ja sen seurauksista ei kuitenkaan olla vielä päästy. Jos tuntuu siltä, että värillä ei ole väliä, on todennäköisesti valkoinen ja nauttii sen mukanaan tuomista etuoikeuksista.

Pohjimmiltaan kyse ei kuitenkaan ole sanavalinnoista, vaan siitä, mistä sanan herättämä keskustelu kielii. Bloggausta seuranneessa keskustelussa nousi esiin tärkeä huomio siitä, miten Suomessa on vielä työn alla sanasto, jonka avulla kuvata ja käsitellä rodullistamiseen liittyviä ilmiöitä ja kysymyksiä. Ilman sanastoa ja tarpeeksi tarkkoja käsitteitä myös keskustelu vaikeutuu. Erityisen tärkeää on nimetä etenkin niitä ilmiöitä ja todellisuuksia, joita valta-asemasta käsin ei välttämättä edes huomaa. Se, onko sanalle ”rotu” tässä keskustelussa käyttöä, selviää ajan mittaan.

”Rotujenväliset” parisuhteet, stereotypiat ja stigmat

Uskalsin vihdoin kartoittaa ”rotujenvälisiin” parisuhteisiin liittyvää keskustelua. Se alkoi huonosti. Suomeksi hakusanalla ”rotujenvälinen parisuhde” ei löydy oikeastaan mitään sellaista, mitä etsin.

Monikulttuurisista suhteista löytyy suomeksi enemmän keskusteluja. Mutta niistä ei nyt tässä ole kyse, vaan nimenomaan suhteista, joissa osapuolet edustavat eri ”rotuja”, ja etenkin niin, että toinen osapuoli on rodullistettu, toinen valkoinen. Monikulttuurisuus taas voi viitata vaikka kahden valkoisen, mutta erimaalaisen eurooppalaisen suhteeseen. Ja toisaalta suhde voi olla ”rotujenvälinen”, vaikka kyseessä olisikin kaksi suomalaista tai portugalilaista. Sanaa ”rotu” käytetään tässä tietenkin viittamaan sosiaalisiin konstruktioihin.

Ilmaisu ”rotujenvälinen” ei vaikuta olevan suomeksi vakiintunut, mikä kielii varmaankin ilmaisun kömpelyydestä, mutta myös siitä, että ilmiötä ei ole juuri (asiallisesti) käsitelty. Ilmaisu on käännös englanniksi ja portugaliksi yleisestä termistä ”interracial”. Kommenteissa sopii ehdottaa parempia ilmaisuja.

Tässä ilmaisun käyttöön on päädytty siksi, että ilmiön voisi nimetä mahdollisimman tarkasti. Sen kautta voi tuoda esiin rasismin, joka ei suhtautumisessa ”monikulttuurisiin” suhteisiin välttämättä ole läsnä. Näihin ulottuvuuksiin kuuluu paitsi mustaan osapuoleen kohdistettu rasismi, myös ajatus siitä, että valkoinen osapuoli on omaa ”rotuaan” likaava petturi. Suhde voi tietenkin samaan aikaan olla ”monikulttuurinen”, mutta siitä ei ole tässä jutussa kyse.*

Rasismia, misogyniaa, eksotisointia

Tämä on henkilökohtainen teksti, jonka kirjoittamista olen vältellyt. Aihe on vaikea, sillä se on monella tavalla latautunut. Se, että asiasta ei ole suomeksi juuri kirjoitettu, ja se, että asetelma liittyy positiooni tämän blogin kirjoittajana, saivat lopulta siihen tarttumaan. Vaikka henkilökohtaisella tasolla suhteen ydin ei tietenkään ole ”rotujenvälisyys”, ympäristö muistuttaa siitä jatkuvasti. Ja vaikka lähtökohta on henkilökohtainen ja kokemukset pääosin Portugalista, haluan käsitellä asetelmaa laajemmasta näkökulmasta. Seuraa siis lista muutamista stereotypioista ja stigmoista, joita tällaisiin suhteisiin liittyy. Niissä limittyvät muun muassa valtasuhteet, rasismi, misogynia ja eksotisointi.

Kirjoitan suhteen valkoisen naispuolisen osapuolen näkökulmasta, vaikka kohdat vaikuttavat suhteen molempiin osapuoliin, eli myös mustaan puolisooni. En voi kaikesta keskustelusta huolimatta täysin tietää, millaisia paineita häneen näiden alla listattujen lisäksi kohdistuu, enkä voi hänen puolestaan puhua. Asetelma on myös (syystäkin) latautunut mustien/rodullistettujen naisten näkökulmasta, niin historiallisesta kuin eurosentristen ihanteiden ja etuoikeuksien näkökulmasta. Tästä näkökulmasta asiasta en voi myöskään oikeutetusti puhua, vaikka keskustelusta olenkin tietoinen.

Aiheet on rajattu myös niihin, jotka liittyvät suoraan ”rotujenvälisiin” suhteisiin. Siksi tässä ei sen enempää siitä, miten poliisi on kahteen otteeseen pysäyttänyt meidät ja katsonut vain puolisoni henkkarit. Tai siitä, miten helpotus suorastaan paistaa esimerkiksi pienten liikkeiden omistajien kasvoilta, kun he huomaavat, että mies on minun kanssani. Hän ei enää vaikutakaan potentiaaliselta ryöstäjältä.

”Rotujenvälisiä” suhteita on monenlaisia, eikä tässä ole tarkoitus kattaa niiden kirjoa. Ja asuinpaikka vaikuttaa näkökulmiin myös. Luulisin, että osa listan kohdista pätee, vaikka kyseessä olisi rodullistetun naisen ja valkoisen miehen suhde. Osa taas liittyy suoraan valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseen, mutta samasta asetelmasta on olemassa variaatio, joka liittyy käänteiseen asetelmaan. Ja sanottakoon nyt vielä se, että vaikka tätä suomalaisena kirjoitankin, olemme olleet Suomessa viiden vuoden aikana yhdessä kerran. Jos joitain asioita voikin yleistää, niin tuskin kaikkia. Sopii siis jakaa kommenteissa myös omia kokemuksia tai näkemyksiä. Blogissa julkaistaan ainoastaan asiallisia kommentteja.

”Huora!”

Turistikadulla Lissabonin keskustassa maassa kerjäämässä istuva valkoinen mies sylkäsi kohdallani ja kutsui huoraksi. Tilanne oli sellainen, että ainoa mahdollinen syy moiselle oli rinnallani kulkenut rodullistettu mies. Tämä oli ainoa kerta, kun joku reagoi suoraan avoimen vihamielisesti. Yleensä täällä reaktiot hillitään.

Hienovaraisempia reaktioita on vaikeampi tulkita. Kun jostain syystä päädyttiin puhumaan siitä, miten naapurin valkoinen mies välttelee minulle moikkaamista viimeiseen asti, välitön tulkinta oli se, että hän ajattelee että likaan ”rotuani”. En tietenkään tiedä miehen motiiveista (hänen vaimonsa kyllä juttelee meille molemmille, ja mieskin puolisolle), mutta kuvaavaa on se, miten tilanne täkäläisin silmin näyttäytyy. Samassa keskustelussa tuli puheeksi mustien miesten kanssa olevien valkoisten naisten oletettu ”helppous”, jossa kaikuvat seksistiset moraalistandardit.

Kun hain mahdollista taustalukemista Portugalista, ensimmäisenä tuli vastaa natsien keskustelupalsta. Siellä mietitään, miten ”rotujenväliset” suhteet voisi torjua. Erityisesti on puhe mustien miesten ja valkoisten naisten suhteista. ”En halua, että mustat miehet parittelevat naistemme kanssa”, siellä pohditaan. Tässä kiteytyy rasismin lisäksi ajatus naisista miesten omaisuutena. Ja se, miten keskustelu tällaisista suhteista keskittyy usein seksiin.

”Sillä on viidakkokuume”

Luin myös uudelleen taannoisen Imagen jutun, joka on otsikoitu seuraavalla tavalla: ”Mustaa valkoisella: Miksi seksi ulkomaalaisen miehen kanssa on parempaa”. Siinä kuvataan ”eroottista kulttuurivaihtoa” harrastavia naisia. ”Nyt tarkoitus on puhua siitä, mikä afrikkalaistaustaisissa miehissä sytyttää”, jutun pointti summataan. Siinä käy hyvin ilmi miten ja miksi ”rotujenvälisiin” suhteisiin liittyy niin voimakas seksualisointi.

Eksotisointi, ihan sama kuinka hyväntahtoinen, on esineellistämistä. Ja se perustuu pitkäikäisiin rasistisiin stereotypioihin. Mielikuvissa yhdistyvät voimakas maskuliinisuus, viriiliys ja kiehtova eksoottisuus. Lehtijutussa puhutaan primitiivisyydestä ja alkukantaisuudesta.

Juttua silloin ja nyt lukiessa tuntui työläältä, kun tietää itsekin tulevansa nähdyksi eksotiikannälkäisen ja essentialisoivan joukon jatkeena. Lienee sanomatta selvää, että stereotypia loukkaa myös suhteen toista osapuolta.

”Ole varovainen!”

Olin ollut Lissabonissa vähän aikaa ja juttelin baarissa ystävän kanssa. Opiskeltiin samassa yliopistossa, olin ehkä 25-vuotias. Valkoinen, minua vanhempi portugalilainen nainen tuli varoittamaan ja käski pyytää apua, jos tilanne menisi hankalaksi. Miksi? Koska juttukaveri oli tummaihoinen. Kyseessä oli siis se, että naiivi valkoinen nainen olisi väistämättä potentiaalinen hyötyä tavoittelevan mustan miehen uhri.

Asetelma heijastaa rodullistettujen miesten ja valkoisten naisten kanssakäymiseen liittyviä stereotypioita. Valkoinen nainen näyttäytyy hupakkona, joka ei osaa huolehtia itsestään ja joka ei tiedä, miten mustat miehet pettävät, haluavat hyötyä hänestä taloudellisesti tai ovat tämän kanssa statussyistä. Mies näyttäytyy taas laskelmoivana onnenonkijana. Lienee taas sanomatta selvää, että stereotypia loukkaa suhteen molempia osapuolia. Naiseen suhtaudutaan seksistisesti, mieheen rasistisesti.*

”Tykkään rotujenvälisistä pariskunnista”

Sellaisiakin ihmisiä on, jotka kertovat ilahtuvansa nähdessään tällaisen pariskunnan. Kommentti siitä, että nämä suhteet ovat jonkinlainen tie ulos rasismista, on kai tarkoitettu kivaksi. ”Puolisoni on musta” -lause kuuluu kuitenkin samaan kategoriaan ”Minulla on mustia kavereita” -lauseen kanssa. Se, että valkoinen on suhteessa rodullistetun kanssa ei tee valkoisesta vähemmän valkoista, poista etuoikeuksia, eikä ole todiste rasismin poissaolosta.

Olen kuullut ”rotujenvälisessä” suhteessa olevan valkoisen naisen valittelevan oman lapsensa hiuslaatua. ”Hän näyttää aamulla sähköiskun saaneelta, eikä hiuksia saa millään kuriin”, hän kommentoi lapsen kuullen. Toinen, meidän molempien kuulleen, sanoi ettei ikinä tekisi lasta valkoisen miehen kanssa. ”Mulatit ovat niin kauniita”, tyyppi sanoi ja näytti ensimmäisen tyttärensä kuvan kännykästään. (Ei, sana ei täälläkään ole korrekti.)

”Saisitte kauniin lapsen!”

Yllä mainittu tyyppi ei ole mieltymyksineen yksin. Kirjoitin jo aikaisemmin kommenteista, joita vapaaehtoisesti lapsettomat saavat kuulla. Mainitsin esimerkkinä vetoamisen siihen, että lapsestamme tulisi kaunis. Se nyt ei missään tilanteessa ole järkevä syy hankkia jälkeläisiä, mutta tässä yhteydessä ”kauneudella” on myös latautunut merkitys.

Se viittaa suhteen rodullistettua osapuolta vaaleampaan ihoon, sopivalla tavalla kiharaan tukkaan ja vihreisiin silmiin. Se on toisaalta eksotisointia, mutta kielii myös vaaleamman ihon suosimisesta ja osoittaa, miten kauneusihanteet ovat kaikkea muuta kuin neutraaleja.

Eroon myyteistä, stigmoista ja stereotypioista?

Niin sanottuihin rotujenvälisiin suhteisiin kohdistuvat ennakkoasenteet, myytit ja leimat ovat sinänsä pieni ongelma, mutta ne heijastavat laajempia asetelmia. Suhtaudun epäillen siihen, että tällaisten suhteiden yleistyminen kielisi rasismin hiipumisesta. Niin kauan, kun yhteiskunta on epätasa-arvoinen, eikä rakenteellisesta rasismista ja eurosentrismistä kauneusihanteineen sekä eksotisointineen ei ole päästy, on neutraali suhtautuminen esimerkiksi valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseenkin mahdotonta. Suhtautuminen tällaisiin suhteisiin on myös yksi osoitus siitä, miten antirasismin on oltava feminististä, ja feminismin antirasistista.

 

– – –

Lisäyksiä ja korjaus 6.5.2016:

*Perusteltu sanan ”rotujenvälinen” käyttämistä aiheesta käytyjen keskustelujen myötä, ja lisätty lainausmerkit ilmaisulle, jotta käy ilmi ”rotu”-sanan käyttö sosiaaliseen konstruktioon viittaavana. Eikä siis biologisena terminä.

*Korjattu lause ”Siinä yhdistyvät rasismi ja seksismi” lauseeksi ”Naiseen suhtaudutaan seksistisesti, mieheen rasistisesti” selkeyden vuoksi.

Keskustelua on summattu ”Saako sanaa ’rotu’ käyttää?” -bloggauksessa.