Katoava kaupunki/uusi Berliini

Lissabon oli ihanin kaupunki jossa olin koskaan käynyt: täällä oli värikästä, rosoista, jännittävää, kaunista. Muutin tänne 24-vuotiaana, se selittää tunnelmia. Mutta kaupunki on myös muuttunut, en ainoastaan minä. (Ja tietysti olen ollut osa muutosta, muun muassa siksi, että olen kirjoittanut matkailujuttuja täältä.)

Nyt monet niistä paikoista, jotka ovat rakkaita ja joissa on tapahtunut kaikenlaisia tärkeitä ja ihania asioita, ovat kadonneet tai muuttuneet tunnistamattomaksi. Se yksi näköalapaikka, jossa saattoi kaikessa rauhassa juoda viiniä ja katsella maisemia, sinne virtaa nyt turisteja tuktukeilla. Toinen näköalapaikka, jossa olen kotien lisäksi varmaankin viettänyt eniten aikaa tässä kaupungissa, se on väliaikaisesti suljettu ja siitä tulee jatkossa aidattu ja se suljetaan illaksi ja öiksi.

Kaupunkia “siistitään” ja “modernisoidaan”, muutoksia perustellaan turvallisuuden lisäämisellä, huumekaupan vähentämisellä, metelin vähentämisellä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Lissabonista tulee entistä valkoisempi ja keskiluokkaisempi, turistiystävällisempi, expat-ystävällisempi, diginomadiystävällisempi. Kohtaamispaikat katoavat, kaupunki lakkaa olemasta asukkaittensa olohuone.

***

Lissabonin keskusta on pieni, ja kasvaneet turistimäärät keskittyvät samoille alueille. Vanhassa Alfaman kaupunginosassa näkyy heti, kun risteilyalusten väki nousee maihin. Tuktukien, keltaisten ratikoiden ja kapeilla jalkakäytävillä taitelevien turistijoukkojen yhdistelmä on hengästyttävä.

Lissabon ei kuitenkaan ole ainoastaan turistien suosiossa, vaan tänne tullaan muualta pysyvämminkin. Kun Lissabonista puhutaan uutena Berliininä, jutuissa haastatellaan usein pohjoisemmasta tänne tulleita start up -tyyppejä ja intoillaan Web Summit -teknologiakonferenssista.

Lissabonia kehutaan tietysti aurinkoisuudesta ja surffimahdollisuuksista mutta myös edullisuudesta. Jos asunnot ovatkin kallistuneet, työvoima on muihin Euroopan maihin verrattuna halpaa. Samoin ruoka, samoin viini, samoin ulkona syöminen – siis hyvätuloisemmille ihmisille.

Suurin piirtein samat jutut toistuvat esimerkiksi suomalaisten eläkeläisten oloja täällä käsittelevissä artikkeleissa ja kauppakuittivertailuissa.

***

Arjen muuttuminen ja lempipaikkojen katoaminen on vain yksi osa Lissabonin gentrifikaatiosta, eikä tässä varsinaisesti ole kyse siitä. Lissabonista on tullut todella raaka kaupunki asua, erityisesti jo ennestään vaikeassa asemassa oleville – siis esimerkiksi monille niille, jotka remontoivat (pimeästi) ulkkareidenkin talot, siivoavat muutaman euron tuntipalkkaa vastaan start up -toimistot ja turistikahvilat, valmistavat ja tarjoilevat edullista ruokaa halvoissa ravintoloissa.

Minimipalkkaa ollaan Portugalissa nostamassa 600 euroon kuukaudessa, mutta sillä rahalla ei Lissabonissa pärjää: edes vakityö ei tarkoita sitä, että olisi turvassa köyhyydeltä.

Monet asunnot ovat airbnb-käytössä, asuntojen hinnat ovat nousseet toivottomiksi ja ihmisiä häädetään kodeistaan. Vuokra-asunto Lissabonissa maksaa keskimäärin 830 euroa kuussa ja kilpailu asunnoista on niin kovaa, että käytössä on kaikki keinot lahjonnasta hintakilpailuun.

Huoneita vuokrataan usealla sadalla eurolla, ja niitä etsivät nyt esimerkiksi yksinhuoltajaäidit lapsineen. Aiemmin halveksituilla alueilla Sintraan vievän junaradan varrella vuokrataan huoneita 400 euron hintaan, ja jopa yhtä jaetun huoneen kerrossängyn petiä 170 euron kuukausihintaan.

***

Kaduille on ilmestynyt turismia kritisoivia kannanottoja, mutta varsinainen ongelma on loppujen lopuksi poliittinen. Lissabon ei ole ensimmäinen kaupunki, jolle käy näin, ja ilmiö liittyy laajemmin kapitalismiin. Turismin ja ulkomaalaisten suosion ei kuitenkaan tarvitsisi muuttaa kaupunkia asuinkelvottomaksi tai tyhjentää sitä paikallisista, eikä sen nimissä olisi pakko tehdä peruuttamatonta tuhoa.

Epäoikeudenmukaisuuksia, kaupunkitilan muuttumista ja muita gentrifikaation ilmentymiä vastaan kyllä taistellaan, mutta vastarintaa hillitsee se, että niin monien lissabonilaisten kaikki voimavarat kuluvat päivästä toiseen selviämiseen.

Arkinen selviytymistaistelu jää varsinkin vierailijoilta näkymättömiin. Gentrifikaatio on synnyttänyt esimerkiksi uudenlaisen talonvaltaajien joukon: äidit, jotka muuten joutuisivat lapsineen kadulle.

***

Jos suunnittelet reissua Lissaboniin, suosittelen lämpimästi sesonkien ulkopuolella matkustamista. Olen koonnut Tripsteri-sivustolle vinkkejä vastuulliseen Lissabonin reissuun. Jos haluat kurkata kauniin kaupungin kulissien taakse, katso vaikka Another Lisbon Story -dokkari.

Kuva: Rob Hurson, flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Mainokset

Kuolemasta, hautajaisista, jäähyväisistä

En ole oikein tiennyt että miten tästä voisi kirjoittaa, onko se edes sopivaa. Mutta olen kirjoittanut tänne paljon pienemmistä ja merkityksettömämmistä asioista ja Danyn kuolema ei ollut pieni ja merkityksetön asia. Ja sen jälkeen en ole oikein osannut kirjoittaa tänne, sillä muista Cova da Mouraan liittyvistä asioista kirjoittaminen Danya mainitsematta on tuntunut väärältä. En siis ole kirjoittanut.

Dany G kuoli helmikuussa tapaturmaisesti. Ei me oltu sillä tavalla läheisiä, mutta hän oli kuitenkin läsnä kaikki ne vuodet jotka olen viettänyt täällä, sillä hän oli puolison lähisukulainen, vähän kuin pikkuveli. Kohdattiin usein, varsinkin silloin kun olin vasta muuttanut Cova da Mouraan ja asuttiin lähekkäin, joskus hän poikkesi nopeasti kylässä. Meidän kodin vieressä oli Cova da Mouran studio, ja siellä hän kävi paljon, kuulin puolisolta että hän oli tosi hyvä siinä mitä teki, sanoitusten kirjoittamisessa ja räppäämisessä.

Sitten seuraavana kesänä tuli ulos hänen ja muiden Fronta -laulu, josta tulee aina mieleen ensimmäinen kesä täällä. Se kertoo poliisien epäoikeudenmukaisesta toiminnasta Cova da Mourassa ja siinä näkyy monia saman ikäpolven nuoria, he kutsuvat itseään perheeksi. Se oli iso hitti.

Me lähdettiin myöhemmin Lontooseen ja oltiin siellä silloin kun Dany melkein kuoli, mutta selvisi sitten kuitenkin. Silloin menehtyi yksi hänen läheisistä ystävistään, hänkin näkyy videolla.

Kun muutettiin takaisin Cova da Mouraan, Dany oli melkein aina poikansa kanssa. Yksi laulu kertoo lapsista ja rakkaudesta perhettä kohtaan, mutta sitten toisissa kuolema oli läsnä. Yhdessä hän kysyy mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja osoittaa sanansa menettämälleen ystävälle. Edellisen vuoden lopulla hän oli menettänyt toisen läheisen ystävänsä Cova da Mourasta. Hänkin näkyi Fronta-videossa. Ihan kuin Dany olisi aavistanut omankin kuolemansa, täällä sanottiin.

Danyn kuolemaa seuraavina päivinä koko naapurusto oli ihan hiljainen. Missään baarissa ei soitettu musiikkia, satoi monta päivää perätysten. Viikon kuluttua hautajaisissa arkkua saattoivat sadat ihmiset, aurinko paistoi ensimmäistä kertaa Danyn kuoleman jälkeen. Ensin vanhemmat sukulaiset laskivat kukkia haudalle, sitten he lähtivät ja nuoremmat tulivat lähemmäksi, istuivat arkun ympärillä niin kauan että tuli pimeää, kuin häntä ei olisi haluttu jättää yksin.

Istuin itse syrjemmällä, katselin miten ihmiset kävivät lähtiessään aiemmin kuolleiden omien ja Danyn ystävien haudoilla, ne on kaikki samalla isolla hautausmaalla. Olin tietenkin surullinen Danyn kuolemasta, hänen perheensä menetyksen vuoksi, hänen raskaana olevan tyttöystävänsä vuoksi ja sitten siksi että niin monet Cova da Mouran nuoret ovat menettäneet niin paljon niin lyhyessä ajassa. Että miten sitä voi käsitellä ja miten sen jälkeen pystyy jatkamaan.

Sitten vähän hautajaisten jälkeen ilmestyi vielä yksi laulu, joka Danylta oli jäänyt kesken. Sen nimi on Dispidida, se tarkoittaa kreoliksi jäähyväisiä. Siinä puhutaan kuolemasta, kesken jääneistä elämistä Cova da Mourassa, äideistä jotka jäävät hyvästelemättä.

Se esitettiin pari viikkoa sitten täällä järjestettävien Kova M -festivaalien lopuksi, ja se omistettiin myös Puto G:lle, toiselle lahjakkaalle nuorelle räppärille, joka kuoli tapaturmaisesti heinäkuun alussa, oli täältä kotoisin ja oli mukana sillä samalla Fronta-videolla.

Näin kohtaat ulkomaalaisen

Olen asunut 12 vuotta ulkomailla, lähinnä Lissabonissa, jonkin aikaa Lontoossa ja ihan vähän aikaa Maputossa. Se on ollut valkoisena suomalaisena helppoa, siis siinä mielessä, miten minuun on suhtauduttu. Mutta on myös sellaisia toistuvia keskustelunavauksia ja ennakko-oletuksia, joista en erityisemmin tykkää.

Omalla kohdallani kyse on ollut lähinnä ärsyttävistä tilanteista, mutta ennakko-oletuksiin perustuvat kohtaamiset voivat olla myös ulossulkevia ja syrjiviä (siitä lisää tässä bloggauksessa).

Kaikkia ei tietenkään samat asiat häiritse, mutta tämän listan seuraaminen ainakin vähentää mahdollisuuksia pilata tilaisuus uusien tuttavuuksien tekemiseen:

  • Henkilön kotimaan arvuuttelu ulkonäön ja/tai aksentin perusteella on harvoin onnistunut tapa avata keskustelua.
  • Jos kuitenkin arvuuttelet, se menee pieleen ja alat vuolaasti pahoitella sitä, että luulet vaikka suomalaista romanialaiseksi, se ei kerro kohteliaisuudesta vaan asenteista romanialaisia kohtaan.
  • Jos olet esimerkiksi portugalilainen ja kohtaat suomalaisen naisen, ei välttämättä tee hyvää vaikutusta vitsailla siitä, miten nainen on jäänyt Portugaliin tietysti siksi, että portugalilaiset miehet ovat vastustamattomia.
  • Kaikki eivät (aina) halua/jaksa puhua kotimaastaan. Tai kertoa, miten ja miksi on päätynyt asumaan uuteen maahan. Vaikka joku henkilö vaikuttaa ulkomaalaiselta, voi ihan hyvin jutella tavallisista asioista. Juttuseura kyllä ottaa kotimaansa tai taustansa puheeksi jos haluaa.
  • Nimen ”vaikeuden” päivittely ei yleensä tee hyvää vaikutusta.
  • Älä myöskään hämmästele sitä, että joku ei ulkonäkönsä puolesta vastaa mielikuviasi jonkun maan asukkaista.
  • Jos henkilö aloittaa keskustelun kielelläsi, vastaa samalla kielellä, vaikka kuulisitkin aksentin tai virheen.
  • Älä vaadi/oleta kotimaassasi asuvalta ulkomaalaiselta ehdotonta rakkautta ja kritiikitöntä suhtautumista kotimaatasi kohtaan.
  • Älä oleta, että ulkomaalainen on perehtynyt maasi historiaan ja kulttuuriin perinpohjaisesti ja tenttaa häntä.
  • Älä oleta, että ulkomaalainen ei tiedä maastasi mitään ja kaipaa spontaaneja luentoja.

 

Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

Valkoisuudesta (I)

kirsikka
Keikalta tarttui mukaan myös kevään merkkejä.

Käveltiin juttukeikan jälkeen kohti juna-asemaa lähiöstä, jonne 2000-luvun alussa siirrettiin paljon asukkaita puretuista naapurustoista. Niiden asukkaat olivat pääosin romaneja tai kapverdeläistaustaisia, kuten haastateltavakin.

Matkaseuralainen oli mukana moikkaamassa tuttua haastateltavaa ja viemässä oikeaan paikkaan. Kortteli on aika kaukana Amadoran juna-asemalta. Ensin kävellään ison ja vilkkaan puiston läpi, sitten kiivetään kerrostalojen välissä ylämäkeä.

Rakennusten pohjakerroksissa on liikkeitä, jotka kertovat kansainvälisen Amadoran asukkaista: monissa myydään angolalaiseen ja kapverdeläiseen ruokaan tarvittavia raaka-aineita. Ja no, portugalilaiset pikkumarketit näyttävät vähän vankiloilta, kun ikkunoiden edessä on tiiviit kalterit. Yhden näyteikkunassa ja ovella oli selvän viestin välittävät sammakkopatsaat.

Kun paikan päälle pääsee, pitää vielä muistaa mihin kaikista niistä samannäköisistä kosteuden harmaannuttamista korkeista kerrostaloista pitää mennä, jotta pääsee oikean tyypin luokse.

Juttukeikka oli kestänyt useamman tunnin ja siitä suuri osa oli ollut odottelua, eikä hommaa saatu edes valmiiksi. Sellaista se on täällä aika usein. Kaveri kysyi, että minkälainen fiilis keikasta jäi.

Sanoin jotain siitä, miten tulen aina näillä reissuilla kovin tietoiseksi itsestäni. Tuntuu, että sanomisia ja tekemisiä tarkkaillaan. Joudun jatkuvasti osoittamaan, etten ole uhka, ja että olen luotettava. (Se on tietty paitsi ymmärrettävää, myös tärkeää, koska toimittajilla on ollut iso rooli Lissabonin mustien lähiöiden leimaamisessa ja stereotypioiden ylläpitämisessä.)

Ohipuhumistakin sattuu. Sanat suunnataan toiselle henkilölle, vaikka ne liittyvät epäsuorasti minuun ja läsnäolooni. On luontevampaa puhua toiselle tyypille, jonka kanssa on (oletetusti) enemmän yhteistä. Samalla osoitetaan (ei välttämättä tarkoituksella), että kuka on ulkopuolinen. Erotun joukosta, mutta olen samalla myös vähän näkymätön.

– Just sellaista on olla musta Portugalissa, kaveri kommentoi.
– Joka päivä, kaikissa julkisissa tiloissa.

Mafalala muutti ja on nyt Aamuyön lapset

inhaca

Kirjoitin Mafalalaa Imagelle melkein vuoden, ja jossain vaiheessa aloin taas kaivata omaa tonttia. Se on nyt tässä!

Vaikka kukaan ei minkäänlaisia rajoja blogille asettanutkaan, Imagen sivuille kirjoittaminen alkoi tuntua rajoittavalta. Sitten ei enää oikein huvittanut kirjoittaa, vaikka kaikenlaisia juttuja pyörikin mielessä. Ja no, täällä ei ole mainoksia, eikä ole paineita seurata lukijamääriäkään.

Blogin nimi on myös uusi. Mafalalan käyttäminen blogin nimenä alkoi tuntua kyseenalaiselta jo aikaa sitten. Se on naapurusto Mosambikin pääkaupungissa Maputossa, ja valitsin nimen sen kirjallisten ja antikolonialististen viittausten vuoksi. Olin tuolloin juuri palannut Mosambikista ja kirjoitin väikkäriä mosambikilaisesta kirjallisuudesta. Siitä on melkein viisi vuotta.

Uusi nimi viittaa portugalilaisen Zeca Afonson lauluun, josta tulee mieleen ensimmäiset vuodet Lissabonissa. Ja aamuyöt on muutenkin aika ihania!

Epäinhimilliset häädöt Portugalissa jatkuvat

Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.
Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.

Iso Numero -lehdessä oli viime vuonna kirjoittamani ja kuvaamani juttu lähinaapuruston kohtuuttomista häädöistä ja purkutöistä.* Naapurustot rakensivat pääosin 70-luvulla Portugalin entisistä siirtomaista, erityisesti Kap Verden saaristosta ja Guinea-Bissausta, tulleet työläiset. Häädöt alueella jatkuivat tauon jälkeen eilen.

Jutun tekeminen ja kuvaaminen olivat aikamoinen matka Portugalin ja Euroopan nurjalle puolelle. Häädöt ja purkutyöt ovat esimerkki rakenteellisen rasismin äärimmäisistä muodoista ja siitä, minkälainen illuusio ihmisoikeuksia kunnioittava ja tasa-arvoinen Eurooppa on.

Häädöt ja rakenteellinen rasismi

Portugalin taloustilanteen tiukentuminen on osunut pahiten köyhimpiin, ja rakenteelliset syyt sekä syrjintä koulussa ja työmarkkinoilla ovat pitäneet monet entisistä siirtomaista tulleet tässä joukossa. Lisäksi kolonialismin myötä luodut rasistiset stereotypiat helpottavat sortoa edelleen. Niitä ylläpitää esimerkiksi media.

Kun siirtomaasodat 60-luvulla alkoivat, myös Portugalin joukoissa taisteli kolonisoituja. Suuri osa Portugaliin 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen saapuneista kuuluu tähän joukkoon. Heillä oli Portugalin kansalaisuus ja heitä kutsutaan retornadoiksi eli palanneiksi. Tasa-arvoisia he eivät valkoisten portugalilaisten kanssa kuitenkaan olleet. Täällä heistä oli hyötyä matalapalkkaisena työvoimana: miehet työskentelivät rakennuksilla, naiset usein kotiapulaisina tai kadunlakaisijoina.

Viikonloppuisin rakennettiin omia koteja Lissabonin laitamille. Maita ”myivät” esimerkiksi viranomaiset, toiset taas ostivat portugalilaisten rakentamia taloja ja jatkoivat rakennustöitä. Asukkaat maksavat kiinteistöveroa ja sähkön sekä veden. Mutta koska maa ei ole heidän, pidetään rakennuksia laittomina.

Raataminen huonopalkkaisissa töissä vaikutti myös jälkipolviin. Vanhemmat paiskivat töitä, eikä lasten tukemiseen juuri riittänyt resursseja. Monet ”retornadojen” lapset ovat myös kertoneet koululaisina kokemastaan raa’asta rasismista.

Naapurustoissa asuu paljon työttömiä, sillä esimerkiksi rakennustöitä ei enää ole samaan malliin kuin ennen. Usein töitä saavat vain naiset, jotka siivoavat parin sadan euron kuukausipalkkaa vastaan. Nuoremmista useat ovat lähteneet ulkomaille. Alueella asuu paljon iäkästä väkeä.

Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.
Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.

”Antakaa edes kontti”

En alun perin mennyt paikalle toimittajana. Menin sinne, kun kaveri pyysi tuomaan spraymaalia ja vanhoja lakanoita. Pakkasin tavarat reppuun ja kävelin 10 minuutin matkan paikan päälle. Lakanoihin maalattiin iskulauseita ja ne ripustettiin korttelin rakennusten seinille. Aktivistit myös saapuivat varhain aamulla päivystämään, jotta saisivat ajoissa hälytettyä paikalle median edustajia ja lisää väkeä, jos purkutöitä näytti olevan tiedossa.

Kaivinkone raivasi edellisen purkutyön jälkiä. Paikalle oli saapunut purkutöistä vastaavan Amadoran kaupungin edustajia. Jostain ilmestyi vanha mies, joka kyyneleet valuen toisteli heille haluavansa vain kontin, johon voisi kasata tavaransa – tai roskansa, kuten hän itse sanoi. Sen hän lähettäisi Kap Verdelle ja matkustaisi itse perässä.

Satuin seisomaan miehen vieressä, joten hän osoitti sanansa minulle ja kahdelle aktivistille, kun kaupungin virkailijat eivät häntä kuunnelleet. Vanhus kertoi raskaasta työnteosta kovissa olosuhteissa Portugalissa, vaimon kuolemasta, lasten muutosta ulkomaille ja siitä miten päihteet veivät lapsista yhden. Ja nyt edessä häämötti häätö ja kodin menettäminen.

Lopulta miehen naapuri tuli paikalle. Nuorempi mies pyyhki nenäliinalla vanhemman posket kuiviksi, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet kotiin lepäämään. Viime kesänä hänen talonsa oli vielä ehjä ja naapuri kertoi, että hän edelleen asui siellä. Talo oli juuri sillä alueella, jossa eilen tehtiin purkutöitä.

Häätöjä ilman ennakkovaroitusta

Häätöjä ja purkuja on toteutettu kovin ottein, eikä asukkaille ole kerrottu niiden tarkkaa ajankohtaa. Taloja on purettu ilman, että asukkaat ovat saaneet tyhjentää niitä tavaroistaan. Kun olin kuuntelemassa Amadoran kunnanvaltuustossa asukkaiden puheita, niissä toistui hätä ja pelko, jotka epätietoisuus häädön ajankohdasta ja sitä seuraavasta ajasta loivat.

Ne, jotka ovat muuttaneet alueelle vuoden 1993 jälkeen eivät kuulu ohjelmaan, jonka kautta asukkaille olisi määrä tarjota uusi koti. He siis jäävät oman onnensa nojaan. Asuntojen vuokrat ovat Lissabonin seudulla nousseet jyrkästi.

Purkutöitä on kuitenkin jatkettu, vaikka oikeusasiamies on suositellut niiden lopettamista. Toimintaa on kritisoitu myös siksi, että maa on yksityisomistuksessa, ja ratkaisua olisi pitänyt hakea oikeusteitse. Purkutöistä vastaa kuitenkin Amadoran kaupunki. Maan omistaa ilmeisesti eräs pankki. Sijaintikin on hyvä, sillä junalla keskustaan matkustaa kymmenessä minuutissa.

Viimeisimmät häädöt alkoivat eilen, ja tällä kertaa minkäänlaisia ennakkovaroituksia ei annettu. Häädetyt eivät tienneet missä tulisivat seuraavan yön nukkumaan, eikä kunta tai paikallinen sosiaalitoimi ottaneet vastuuta häädettyjen tilanteesta.

Eilen kadulle häädettiin 18 ihmistä. Joukkossa oli esimerkiksi erittäin heikossa kunnossa oleva yksinäinen vanhus. Hän ei pysty liikkumaan itsenäisesti. Kadulle joutui myös kolmen viikon vanha vauva.

*Bloggaus on päivitetty ja laajennettu versio viime kesänä julkaistusta bloggauksesta.

Kirjahyllyn romahdus ja lukuhaaste

kirjat

Hankittiin halvin mahdollinen hylly kirjoille, kun pari vuotta sitten palattiin Lontoosta Lissaboniin. Nyt kevyemmille esineille tarkoitettu heppoinen puuhylly petti, ja kiloittain kirjoja päätyi lattialle. Eläimiä tai ihmisiä ei jäänyt alle, mutta tapahtuma laittoi kuitenkin alulle pienen kriisin.

Aloin järjestellä kirjoja siisteihin kasoihin sitä päivää odottamaan, että olisi varaa kunnolliseen kirjahyllyyn. Ensin tein hommaa kirjoihin sen kummemmin huomiota kiinnittämättä. Sitten aloin katsella kirjoja sillä silmällä, että mitä tekisi mieli lukea. Ja sitten alkoi vähän ahdistaa.

Kirjahyllyn sisällön avulla voisi kirjoittaa jonkinlaisen elämäntarinan. Suuri osa on hankittu Portugalista käsin: täällä kirjastoista ei ole juuri iloa ja niitä on vähän. Kasassa oli Lonely Planetin opas Lissaboniin niiltä ajoilta, kun muutin tänne. Joskus sen jälkeen on hankittu useampi portugalin oppikirja. Mosambikilaista kirjallisuutta on suhteettoman paljon, koska kirjoitin siitä väitöskirjan. Niitten viereen olivat kaatuneet kalliit akateemiset kirjat. Lattialla makasi myös kaksi gradua ja väikkäri, jonka välissä on edelleen väitöstilaisuuden muistiinpanot.

Joukossa on paljon Lontoon kirppiksiltä ostettuja kirjoja. Ja uusia, lukemattomia kirjoja joita tilasin silloin, kun elämä oli apurahan ansiosta vakaata. Portugaliin paluun jälkeen omien kirjojen seuraksi ilmestyi puolison vanhempiensa luokse varastoimia kirjoja: Malcolm X:n elämäkerta, Kap Verden historia ja Kebra Nagast. Jostain hyllyyn oli näköjään päätynyt portugalinkielinen Raamattukin. Kasassa oli myös puolison lasten englanninkieliset muumikirjat ja useita täällä oleilleiden kavereiden jälkeensä jättämiä kirjoja.

Joistain kirjoista tuli voimakkaasti mieleen, missä ja millaisessa mielentilassa olen niitä lukenut: Zadie Smithin NW:n kimppakämpässä vasta Lontooseen muuttaneena ja Arundhati Royn The God of Small Things -kirjaa sydänsuruisena portugalilaisella uimarannalla (voiko se vieläkin tuoksua aurinkorasvalle?). Ja Ben Okrin The Famished Roadia kauan sitten ahdistuneena ja väsyneenä call center -työn hiljaisina hetkinä.

Ahdistus syntyi kuitenkin toisenlaisesta vaiheesta, josta romahtanut kirjahylly muistutti. Väittelyn ja Lontoon jälkeisenä aikana kirjat eivät ole elämään oikein enää kuuluneet. Kahdessa ja puolessa vuodessa olen lukenut ehkä 10 kirjaa.

Freelancerinä työskentely on saanut aikaan tilan, jossa tuntuu että jatkuvasti pitäisi tehdä, etsiä tai suunnitella töitä. Oikeasti aikaa valuu kuitenkin paljon hukkaan. Luulen vähän, että poukkoileva uutisten, bloggausten ja päivitysten lukeminen on myös jonkinlainen reaktio maailmanmenoon ja oman tilanteen epävarmuuteen. Keskittyminen on kaiken netissä roikkumisen jälkeen vaikeaa. Vaatii entistä enemmän aikaa päästä lukemiseen kiinni ja lehtijuttuja laajempiin kokonaisuuksiin on vaikea keskittyä.

Kirjahyllyn romahdus saa nyt luvan olla käännekohdan symboli. Poimin kasasta muutaman vetoavan kirjan ja päätin aloittaa syyskuun kunniaksi lukuhaasteen. Tavoitteena on ryhtyä lukemaan uudestaan ja lukea niin paljon kuin sielu sietää. Sääntöjä on yksi: tylsän/tyhmän kirjan saa jättää kesken. Sopii liittyä seuraan.

Hyviä uutisia Lissabonista

”Jos halutaan, että asiat muuttuu, ei kannata odottaa, että joku tulee auttamaan”, Cova da Mourassa sanotaan usein. Eikä niin ole tehtykään, vaan täällä on tartuttu toimiin. Tämä dynamiikka tuppaa kuitenkin jäämään näkymättömäksi ja kriittisen keskustelun jalkoihin, joten seuraa listaus joistain blogin aihepiiriin liittyvistä positiivisista teoista ja toimintatavoista.

Toimintaa on ollut tietenkin aiemmin, mutta ehkä sen lisääntymiseen ja näkyvyyteen vaikuttaa se, että niin sanotut toisen polven siirtolaiset (termi on hassu, lissabonilaisistahan tässä on kyse) ovat ottaneet jatkuvasti enemmän tilaa haltuun. Siitäkin on juteltu, miten ikäistemme (suurin piirtein kolmekymppisten) vanhemmat, se ensimmäinen sukupolvi, vastasivat olosuhteiden pakostakin nöyremmin odotuksiin kiitollisuudesta, pyrkivät sopeutumaan ja ihan vain välttämään ongelmia.

Nuorempi sukupolvi ei peilaa läsnäoloaan valkoisten portugalilaisten kautta, vaan on kotimaassaan ja -kaupungissaan, vaikka muut eivät sitä aina hyväksyisikään. Ja siinä missä siirtomaiden itsenäistyttyä tänne tulleet raatoivat rakentaakseen kotinsa ja saadakseen lapsensa kouluun, täällä koulunsa käyneillä on paitsi omakohtaista kokemusta maan rakenteellisesta rasismista, myös rohkeutta puuttua siihen.

Vaikka toiminnassa on taustalla ”by us, for us” -asenne, sillä on myös toissijainen vaikutus. On ollut kiinnostavaa huomata, miten viimeisen vuoden aikana mediassa on alettu tuoda esiin uusia näkökulmia Lissabonin ongelmalähiöihin ja julkaistu juttuja esimerkiksi koulujärjestelmän rakenteellisesta rasismista ja mustan feministijärjestön perustamisesta.

Huomio ei tietenkään ole täysin ongelmatonta ja sitä voi tulkita esimerkiksi edellisen bloggauksen näkökulmasta. Sillä saattaa olla ongelmia vähättelevä ja toiminnan poliittista ulottuvuutta vaimentava vaikutus. Mutta sanan leviämisestä (josta ei ole vastuussa ainoastaan valtamedia) on myös seurannut sitä, että aiemmin omina pieninä yksikköinä toimineet ryhmät ja yksittäiset ihmiset ovat löytäneet laajemman yhteisön. Monet, jotka ovat kuvitelleet tulleensa katsomaan elokuvan ovatkin lupautuneet runoillan esiintyjiksi, luennon pitäjiksi tai päätyneet feministiryhmän jäseniksi.

Positiivinen huomio on myös strategisesti tärkeää, sillä jos valtaväestön kuva esimerkiksi Cova da Mourasta ja sen asukkaista normalisoituu ja stereotypiat haihtuvat, siitä on hyötyä myös negatiivisissa tilanteissa.

Kova M -festivaali

Viime viikolla Cova da Mourassa järjestettiin viidennet Kova M -festarit. Viikolla ohjelmassa oli kaikenlaisia työpajoja, pienet afrikkalaisen kirjallisuuden messut ja jalkapalloa, perjantaina ja lauantaina naapuruston urheilukentällä katseltiin tanssiesityksiä ja kuunneltiin räppiä, reggaeta, funanaa ja kuduroa. Esiintyjistä suurin osa oli Cova da Mourasta, loput muista ”ongelmalähiöistä”.

Esille täällä pääsevät erityisesti sellaiset artistit, jotka pysyvät suosiosta huolimatta marginaalissa. Tosin jonkinlaista murrosta voi siinäkin aistia. Heistä – Lissabonin lähiöiden tähdistä, joiden videoita on katsottu Youtubessa jopa satoja tuhansia kertoja – kirjoitettiin joku aika sitten valtamediaa edustavassa Público-sanomalehdessä. Suuri osa musiikista on laulettu kreoliksi, mikä kielii paitsi identiteettikysymyksistä, myös kohdeyleisöstä.

Ehkä parasta antia oli Cova da Mouran Samba KF. Fidjo Matcho kertoo siirtolaisuudesta ja siitä, millaista on elää ”valkoisessa maassa”, ikävöidä kotiin ja yrittää vastata ulkomaille lähteneisiin kohdistuviin odotuksiin.

Entä mitä tapahtuu, kun maan pahamaineisimman naapuruston urheilukentälle kokoontuu suuri määrä sieltä ja muista pahamaineisista lähiöstä tulevia nuoria? Suurin uhka oli sokerihumalassa pitkin kenttää juoksevat lapset.

Tänä vuonna Cova da Mourassa järjestettiin myös kansainvälinen, Afrikkaan ja sen diasporiin keskittyvä elokuvafestari. Sen päätteeksi pidettiin vielä työpaja, jonka lopputuloksena syntyi covadamouralaisesta nuorten naisten tanssiryhmästä kertova lyhytelokuva.

Elokuvia katsottiin Tabacaria Tropicalissa ja improvisoidussa ulkoilmateatterissa. Keskustelut venyivät yömyöhään. Festarin järjesti kolme mustaa naista – yksi Portugalista, yksi Kap Verdeltä ja yksi Brasiliasta. Miksi se pitää mainita? Siksi, että yleensä tällaiset tapahtumat järjestetään Lissabonin keskustassa valkoisen kulttuurieliitin toimesta. Ja keskustelu on sen mukaista.

Sisäänpääsy festareille ja elokuvanäytöksiin oli ilmainen. Juhlista vastaa covadamouralainen Moinho da Juventude -yhdistys, varoja on viime vuosina hankittu muun muassa joukkorahoituksella. Festareilla on myös joitain sponsoreita.

Runoja, queer-feminismiä ja muotia

Elokuvaohjelman järjestäneet naiset kävivät puhumassa elokuvafestivaalista televisiossakin ja siitä oli juttu Público-lehdessä. Mutta siitä kerrottiin myös Rádio AfroLis -audioblogissa, joka keskittyy Lissabonin afrikkalaistaustaista väkeä koskeviin asioihin ja yleensäkin siihen, mitä on olla musta lissabonilainen. Blogi kuuluu myös itsessään hyvien ”uutisten” joukkoon, vaikka se onkin jo perustettu vuonna 2014.

Samaan hyvien, joskaan ei aivan tuoreiden uutisten joukkoon kuuluu näistäkin tapahtumista sanaa levittänyt queer-feministinen Queering Style -sivusto, joka keskittyy kulttuuriin, tyyliin ja aktivismiin.

Molempien sivustojen perustajat olivat hiljattain myös esillä mediassa Lissabonin mustista runoilijasta kertovassa lehtijutussa. AfroLis-blogin aloitteesta syntynyt Djidiu-niminen ryhmä kokoontuu lausumaan runoja ja muutoinkin jakamaan illan edeltä päätettyyn teemaan liittyviä kokemuksiaan.

jonroque-small
Cova da Mourassa ommeltu luomupuuvillainen Bazofo-merkin paita.

Tyylikysymyksissä on myös tartuttu toimiin. Kova M -festareilla nähtiin Kahumbi-merkin muotinäytös. Afrowear-merkki tekee mittatilaustöitä afrikkalaisista kankaista.

Uusin tulokas on pari viikkoa sitten lanseerattu Cova da Mouran Bazofo, jonka tuotteita myydään Tabacaria Tropicalissa, eli kirjaimellisesti kotikulmilla. Se on Portugalissa edelläkävijä siinäkin mielessä, että paidat ovat mahdollisemman kestävästi ja eettisesti tuotettuja. Osa ommellaan Cova da Mourassa. Bazofosta kirjoitan myöhemmin enemmän!

Kahumbi ja Bazofo eivät kumpikaan edusta pelkkää muotia, vaan ne tuovat myös esiin identiteettikysymyksiä ja nostavat arvoon ilmiöitä, joilla ei sellaista aiemmin ole juuri nähty olevan.

Hetken kaikki oli hyvin

Iso lautasellinen vegaaniruokaa maksaa muutaman euron, hintaan kuuluu keitto ja jälkkärihedelmiä. Jos taskusta ei löydy ihan tarpeeksi kolikoita, se ei haittaa. Vesilasista tarjoiltu avokätinen annos viiniä taas maksaa 70 senttiä, eikä kukaan kuitenkaan ole juonut liikaa. Astiat tiskataan itse. Kaverin koira saa olla sisällä, joten se käy sinnikkäästi kerjäämässä herkkuja ruokailijoilta. Kukaan ei pahastu edes siitä.

Jos alkuvuodesta sanoin, että Tabacaria Tropicalin leffaillat ovat vuoden paras juttu, Nu Sta Djunto -kollektiivin hyväntekeväisyysjuhlat seuraavat hyvänä kakkosena.

Kollektiivi on järjestänyt RDA-kulttuuriyhdistyksen tiloissa hyväntekeväisyysiltoja muutaman kuukauden ajan. Nu Sta Djunto on itsenäinen ja riippumaton, vapaamuotoinen yhteisö, joka syntyi reaktiona Portugalin koveneviin oloihin. Talouskriisi on tehnyt monien arjesta yhtä selviytymistaistelua, mikä puolestaan usein saa ihmiset kääntymään toisiaan vastaan. Kollektiivi torjuu eristäytymistä ja tukee vaikeuksiin joutuneita. Nu Sta Djunton pääperiaatteet ovat yhteisöllisyys, omavaraisuus ja solidaarisuus. Nimi on Kap Verden kreolia ja tarkoittaa yhdessä olemista.

Solidaarisuusiltojen ohjelmaan kuuluu myös räppikeikka. Ne ovat tuoneet Lissaboniin väkeä, joka eivät yleensä edes lähiöistä viitsi sinne tulla. He joutuvat esimerkiksi usein poliisien ratsattavaksi ja tuntevat muutenkin nahoissaan lähiöiden asukkaisiin kohdistuvat ennakkoluulot. Myös muutama paikalle eksynyt turisti viettää lopulta koko illan RDA:ssa. Nu Sta Djunto -illat ovat tuntuneet vierailulta johonkin ihmeelliseen utopiaan, jossa kaikilla on tervetullut olo, kukaan ei tuomitse ketään ulkonäön perusteella, lapset ystävystyvät välittömästi, ihmiset kannustavat toisiaan olematta alentuvia, kukaan ei vie tilaa toiselta ja kaikki syövät vegaanista ruokaa (ja vielä tiskaavat astiat heti ruokailun jälkeen).

Illallisesta saatujen tulojen lisäksi Nu Sta Djunto ottaa vastaan lahjoituksia, kuten esimerkiksi ruokatarpeita. Vieraita pyydetään tuomaan vähintään kilo säilyttämistä sietävää ruokaa. Lahjoitukset jaetaan myöhemmin suoraan niitä tarvitseville. Välikäsiä ei ole. Toiminta on horisontaalista, osallistua voi kuka vain ja apua saa kuka tahansa sitä tarvitseva, oli sitten mukana toiminnassa tai ei. Osallistuminen voi tarkoittaa esimerkiksi perunoiden kuorimista, lasten leikittämistä tai vaikka luku- ja kirjoitustaidon opettamista iäkkäille.

En malttanut ottaa yhtään kuvaa. Vähän kyllä teki mieli, kun räppärit istuivat muhkean nojatuolin käsinojilla, koska tuolissa istui räpistä piittaamaton, itseään putsaava kissa. Kuvia voi kuitenkin käydä katsomassa Nu Sta Djunton Facebook-sivuilla.

Nu Sta Djunton toistaiseksi viimeinen ilta RDA:ssa on ensi kuussa, mutta juhlia on luvassa muissa paikoissa. Ja RDA:ssa järjestetään illallisia ja ohjelmaa muulloinkin. Jos siis olet tulossa Lissaboniin ja vaihtoehtoinen, kriittinen kulttuuriohjelma ja kasvisruoka kiinnostavat, poikkea siellä. Yhdistys sijaitsee Rua Regueirão dos Anjosilla, Anjosin metroaseman lähellä. Kun näet ison, värikkään seinämaalauksen ja oven, jonka vierellä ja yläpuolella kasvaa iso viiniköynnös, olet oikeassa paikassa.