Jäähyväiset Pupulle

Olin jo kauan odottanut sopivaa merkkipäivää, jolloin kirjoittaisin Pupusta – talouden eniten matkustaneesta, kaikki meidät sosiaalisuudellaan ja rohkeudellaan yllättäneestä lemmikistä. Sitä ei kuitenkaan ehtinyt tulla: Pupu kuoli viikonloppuna.

Sain kanin lahjaksi reilut viisi vuotta sitten. En olisi halunnut mitään lemmikkiä. Kuka siitä huolehtisi, kun käyn Suomessa tai muualla? En ensin halunnut edes nähdä koppiinsa piiloon mennyttä eläintä ja ajattelin, että paras olisi viedä kaveri takaisin sinne, mistä se oli hankittukin.

Hain sitten kuitenkin keittiöstä palan porkkanaa, ja kani uskaltautui ulos piilostaan sitä maistelemaan. Sydän suli pienelle pörröiselle pupulle, eikä sen palauttamisesta enää keskusteltu. Pupu muutti keittiöön ja sai kuljeskella muuallakin asunnossa. Se ei pelännyt vieraita, tykkäsi loikoilla sohvalla ja spurttailla ympäri olohuonetta. Pikkuisena se nukahteli syliinkin. Nopeasti kävi ilmi, että sen lempiruokia olivat banaani, päärynä ja auringonkukansiemenet. Aamulla se pyöri kahvinkeittäjän jaloissa innoissaan herkkujen toivossa. Paijaamista se arvosti kovasti myös ja vastalahjaksi nuolasi silittäjän kättä.

Jonkin ajan kuluttua jäimme Pupun kanssa kahden. Istuin pitkiä aikoja keittiön lattialla Pupua silitellen ja uusia kuvioita miettien. Terapiapupuksikin sitä kutsuttiin. Sitten alkoi uusi vaihe. Pakkasin kamani ja kanini, ja muutimme kimppakämppään. Pupu ei ollut muutoksesta pahoillaan, vaan tuntui tykkäävän uudesta kodistaan ja kämppiksistään. Yksi heistä, italialainen opiskelija, toi Pupulle kadulta löytämänsä pahviputken piilopaikaksi. Hän myös kehitteli Pupulle porkkanankiinnityssysteemin, jotta se pystyi nakertamaan porkkanaa ilman, että se jatkuvasti liikkui.

Pupu asui kimppakämpän keittiössä, tutki kaikki nurkat, kävi kerran katkomassa modeemin johdon ja pissaamassa reissuun lähteneen kämppiksen petiin. Se jätti hampaanjälkensä myös toisen kämppiksen uuden nahkalaukun hihnaan. Ja yhteen yliopiston kirjaston kirjaan – jota minun ei tarvinnut lopulta korvata, kun kerroin kirjastonhoitajalle miten oli käynyt.

Kaiken kaikkiaan Pupu ehti asua kuudessa eri asunnossa ja kahdessa eri maassa – se matkasi autokyydillä Lontooseen Lissabonista meidän luokse asumaan. Kosmopoliittikanin ystäväpiirikin oli kansainvälinen: sen kuulumisia kyseltiin niin Brasiliasta, Saksasta kuin Romaniastakin käsin. Lahjojakin se sai joskus ulkomailta saakka. Tapasin useampaan kertaan ihmisiä, joille minut esiteltiin Pupun omistajana. He olivat tutustuneet kaniin kimppakämpässä ennen minua.

Ihmisrakas kani rentoutui puheensorinassa ja heittäytyi usein kyljelleen, kun sen läheisyydessä juteltiin. Brasilialainen kämppis pelkäsi kanin saaneen kohtauksen, kun niin kävi ensimmäistä kertaa. Pupu myös säikäytti erään covadamouralaisen räppärin hyppäämällä lattialta yhtäkkiä suoraan sohvalle hänen syliinsä. Yksi ystävä oli kuitenkin ylitse muiden – hän hoiti Pupua kun kävin Mosambikissa ja etsimme kaniystävällistä kotia Lontoosta. Ja vastasi suuresta osasta sen elämänsä aikana saamista silityksistä ja lähetti sille Lissabonista päärynöitä Lontooseen meidän mukana!

Monet Pupun tavanneet tyypit ihmettelivät sen reippautta ja sosiaalisuutta. Sellaisia kaneista kuitenkin tulee, kun niitä ei pidetä häkissä. Ja vaikka Pupukin eli ymmärtääkseni ihan hyvän elämän, ei sekään ikinä päässyt nurmikentille loikkimaan tai seurustelemaan muiden kanien kanssa. Jos taloon joskus vielä tulee kani, se adoptoidaan. En haluaisi, että kukaan ostaisi kaneja eläinkaupoista ja siten edistäisi niitten kasvattamista lemmikkibisneksenä.

Pupu kuoli hammasoperaation jälkeen. Sen hampaita piti hioa, ja vaikka ensin nukutuksesta ja operaatiosta toipuminen käynnistyi hyvin, sen vointi kuitenkin heikkeni lääkkeistä huolimatta. Ikävä on kova!

Mainokset

”Miten työt sujuu?”

Riippuu vähän päivästä, miten vastaan. Joskus kerron ongelmitta, että töitä voisi olla enemmänkin, mutta että kyllä tässä pärjäillään. Eilen (terveisiä vaan juttukaverille!) aihe sai aikaan vuodatuksen: töitä ei ole, rahaa ei ole, eikä oikein edes voimiakaan jaksaa yrittää.

On myös niitä päiviä, jolloin herään tarmokkaana ja pää täynnä ideoita. Silloin mietin, miten mahtavaa on, että voin herätä milloin huvittaa, päättää omista työajoista ja tehdä pääosin kiinnostavia hommia. Olen kiitollinen siitä, että kohdalleni ei ole sattunut yhtäkään ilkeää toimeksiantajaa ja olen saanut kaikki palkkiotkin tililleni. Olen otettu siitä, että sähköposteihini vastataan ja joku ihan oikeasti maksaa kirjoituksistani. Osaan myös suhtautua ongelmiin ja vähävaraisuuteen seurauksina valinnoistani ja jaksan muistutella itselleni, että ottaa aikansa luoda uraa. On myös ollut kausia, jolloin töitä on ahdistavan paljon.

Näitä maailman nykytilanteessa itsekeskeisiltä ja turhilta vaikuttavia asioita aloin taas miettiä luettuani professori Liisa Välikankaan haastattelun Hesarista. ”[Y]hä useamman on luotava työpaikkansa itse, Välikangas uskoo. Hommia tehdään lyhyissä projekteissa ja monelle työnantajalle yhtä aikaa”, jutussa kirjoitetaan. Välikangas kehaisee sitä ”huikeaksi mahdollisuudeksi”. Hänkin kyllä myöntää, että tilanne voi olla pelottava, ja että siihen voi liittyä monenlaisia ongelmia. Näitä puoliakin kannattaa miettiä, vaikka menestytarinoita on paljon mukavampi kertoa ja kuulla.

Yrittäjyydestä juteltiin myös hiljattain erään toisen itsensä työllistävän ystävän kanssa. Puhuttiin siitä, miten hiljaiset kaudet voivat olla paitsi taloudellisesti, myös henkisesti melko raskaita, vaikka tietääkin, että todennäköisesti tilanne tulee parantumaan. Ja vaikka tietääkin, että oma arvo ei ole sidottu työssä menestymiseen. Entä mitä silloin tehdään, kun omien unelmien seuraaminen johtaakin katastrofiin, eikä huono kausi lopu ikinä? Siihen en osaa vastata. Mutta freelancerin haasteista ja ”unelmien seuraamisesta” kyllä tiedän jo jotakin.

Olen työskennellyt vapaana kirjoittajana siitä lähtien, kun apuraha tohtorintutkintoon loppui, vuoden 2014 alusta. Vaikka pidän tutkimisesta, en edes yrittänyt saada rahoitusta jatkotutkimukseen. Sitä on sitäpaitsi melkein mahdotonta Portugalissa enää saada, sillä apurahoja on leikattu merkittävästi. Enkä ole koskaan halunnut opettaa tai pitänyt erityisemmin konferensseissa käymisestä.

Sen sijaan tein, kuten Välikangas kehottaa: mietin, minkälaista työtä tehdessäni olisin onnellinen. Vapaan toimittajan työt ovat kiinnostaneet jo kauan, ja kirjoittaminen muutenkin. En kuvitellut, että olisi helppoa ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Olen ollut kauan poissa Suomesta ja ryhdyin hommaan 32-vuotiaana (olen tosin kirjoittanut lehtiin aiemminkin, mutta satunnaisesti).

Ideoista ei ole ollut pulaa, ja olen kyllä kirjoittanut monia juttuja. En ole nirsoillut ja olen tarttunut mielenkiintoisiin projekteihin. Mutta hiljaisia kausia tulee aina. Ideoinnin sijaan energia menee tulevaisuudesta murehtimiseen tai rahahuoliin. Silloin pohdin, että olisiko sittenkin pitänyt pinnistellä kovemmin akateemisen uran luomisen eteen. Vaikka ihan ensimmäisestä gradusta alkaen – siinähän olisi voinut ehtiä vaikka mihin. Tai mitä jos olisin opiskellut toimittajaksi ja luonut uraa yli 10 vuotta? Mietin, olenko ollut liian toiveikas, kun en ole keskittynyt mihinkään vaan harhaillut call centre -agentista tutkijaksi ja sitten toimittajaksi ja kuvitellut, että kyllä sitä aina jotenkin pärjää.

Epävarmuus ja jatkuva pennin venyttäminen alkavat nimittäin helposti syödä luottamusta tulevaisuuteen. Usko omaan osaamiseenkin joutuu koetukselle. Niin tapahtuu huolimatta siitä, että tiedän olevani aikani lapsi. Elämä ei monen muunkaan ikäiseni kohdalla suju niin, että otetaan jatkuvasti askelia kohti turvatumpaa asemaa sekä suurempia tuloja. Suunta tuntuu olevan lähinnä päinvastainen. Eikä ahkeruutta ja sinnikkyyttä aina palkita.

En ole kuitenkaan antamassa periksi, ja työskentelen tälläkin hetkellä muutaman projektin parissa. Kehittelen myös uusia kuvioita ja voi hyvinkin olla, että jokin niistä toteutuu. Tai sitten otan yhteyttä siihen entiseen call centre -pomooni, joka toivotti tervetulleeksi takaisin milloin vain ja maalaili kuvia hienosta urastakin.

Kun oikein alkaa ahdistaa, muistutan itselleni, että työ on vain yksi osa elämää. Tiskaan, lakaisen, kastelen kukat ja järjestän komerot. Ulkoilutan koiria. Ja koitan ajatella avoimin mielin sitä, että pelottavilta tuntuvissa tilanteissa piilisi huikeita mahdollisuuksia.

Kuukauden tähden haastattelu

Paistattelin maaliskuun Osuuskunta Lilithin kuukauden tähtenä, kiitos hiljattain lanseeratun Tripsteri-matkailusivuston, jonka perustajiin kuulun. Haastattelu on Tatu Junnin tekemä.

Jos osuuskuntahommat kiinnostavat, suosittelen tutustumaan Lilithiin. Olen kuulunut Lilithiin viime vuoden lopulta asti, eikä ole kaduttanut. Lilithin mittavaa ja monipuolista jäsenlistaa kannattaa myös käydät tutkimassa, jos etsii työntekijää.

Alla juttu kokonaisuudessaan. Sen voi lukea tietysti myös Lilithin omilta sivuilta!

– – –

Maaliskuun tähti on Anna Pöysä.

Anna Pöysä on yhdessä muiden Mondon matkaoppaista tuttujen toimittajien kanssa perustanut uuden matkailusivuston, joka tottelee nimeä Tripsteri.fi. Sen tarkoituksena on tekijöiden mukaan viedä lukija syvemmälle kuin jo olemassa olevat matkailusivustot.

Tällä hetkellä Tripsteri tarjoaa toistakymmentä matkaopasta, jotka keskittyvät eurooppalaisiin kohteisiin.  Tulevaisuudessa sivustoa laajennetaan kattamaan lisää kohteita.

Anna Pöysä, olet mukana tekemässä Tripsteri.fi-matkailusivustoa, joka avattiin hiljattain. Kertoisitko hieman miten se sai alkunsa?

Tripsterin taustalla on ryhmä matkailutoimittajia. Netissä oli selvästi tilaa suomenkieliselle kohteiden syvälliseen tuntemukseen perustuvalle matkailusivustolle, joten ryhdyimme toimiin. Kirjoitamme kukin kohteista, joissa olemme asuneet kauan, tai joissa asumme edelleen. Netissä toimimisessa on monia etuja. Vanhentuneet tiedot on helppo poistaa, uusia kohteita ja tietoja on helppo lisätä. Lisäksi voimme reagoida nopeasti lukijoiden toiveisiin ja kysymyksiin. Tripsteri pysyy siis aina ajan tasalla. Halusimme myös luoda reilun matkaoppaan. Lukijoita ajatellen se tarkoittaa muun muassa sitä, että kerromme kohteista rehellisesti, samalla tavalla kuin kertoisimme niistä ystävillemme. Reiluus ulottuu myös kohteisiin, joten suosittelemme mielellämme hyviksi havaittuja paikallisia liikkeitä ja ravintoloita, ja kehotamme muutenkin vastuulliseen matkustamiseen. Tekijänoikeudet materiaaleihin pysyvät niiden tekijöillä.

Tällä hetkellä Tripsteri kattaa 11 kohdetta. Millaisia tavoitteita olette asettaneet sivuston kehityksen suhteen?

Tripsteri tulee kasvamaan moneen suuntaan, varmasti myös tavoilla, joita emme vielä osaa kuvitella. Meille suuri osa Tripsterin viehätystä on juuri se, että voimme tarttua uudenlaisiin toimintatapoihin ja kokeilla innovatiivisiakin ratkaisuja kohteiden esittelyssä. Lisäksi nyt jo julkaistuja oppaita päivitetään ja täydennetään jatkuvasti, ja esimerkiksi Lissabonin lisäksi luvassa on tietoa muistakin Portugalin kolkista. Mukaan tulee tietysti myös täysin uusia kohteita.

Vastaat Tripsterin Lissabonin oppaasta. Mitä suosittelisit kaupungista ihmiselle, joka matkustaa sinne ensimmäistä kertaa?

Kiireetöntä aurinkoista iltapäivää jollakin kaupungin näköalapaikoista eli miradouroista, hapankirsikkaviina ginjinhan maistelua juomaan erikoistuneen pikkuruisen baarin edustalla sekä kävelyretkiä vanhojen kaupunginosien Alfaman ja Mourarian tunnelmallisilla kujilla. Espresson ja pastel de nata -leivonnaisen yhdistelmään on myös syytä tutustua!

Kirjoittajaurasi sai alkunsa 1990-luvulla porvoolaisen Uusimaa-lehden sivuilta. Mikä sai sinut aikanaan innostumaan kirjoittamisesta?

Olin pienenä tosi kova lukemaan ja halusin itsekin kirjailijaksi. Romaani on edelleen kirjoittamatta, mutta kirjailijahaaveet johtivat lehtikirjoittamisen pariin. Ensimmäisten omien juttujen näkeminen lehdessä tuntui tietysti hienolta ja lisäsi intoa kirjoittaa. Uusimaan nuorisosivu Pulssi oli hyvä paikka tutustua toimittajan työhön. Erityisen paljon opin, kun olin mukana toimittamassa sivua. Meitä nuoria neuvottiin kärsivällisesti, mutta vastuutakin annettiin.

Millaisia ohjeita antaisit ihmiselle, joka haaveilee pääsystä matkailualan toimittajaksi?

Oman kokemukseni perusteella uskallan suositella reissaamisen lisäksi pitempien aikojen viettämistä ulkomailla. Kielitaito, paikallistuntemus ja kulttuuriin perehtyminen helpottavat mielenkiintoisten näkökulmien kehittelyä. Kirjoitustaitoja kannattaa aina hioa. Kirjoittamisen lisäksi siinä auttaa esimerkiksi laadukkaiden matkajuttujen tutkiminen. En kuitenkaan ole itse määrätietoisesti hakeutunut matkailujuttuja kirjoittamaan, vaan niistä tuli luonteva osa kirjoitushommia, kun muutin taannoin Lissaboniin opiskelemaan.

Olet ensisijaisesti toimittaja, mutta toiminut myös omien juttujesi valokuvaajana. Vastaatko mieluummin itse kuvaamisesta vai onko sinulle mieluisampaa keskittyä vain kirjoittamiseen?

Pidän kuvaamisestakin, mutta arvostan ammattikuvaajan kanssa työskentelyä. Kuvaamistaidoista on kuitenkin hyötyä, joten koitan oppia jatkuvasti lisää, esimerkiksi juuri ammattilaisten työskentelyä seuraamalla.

Olet kirjoittanut gradun sekä kenialaisesta kirjallisuudesta että Mosambikin kielitilanteesta. Mikä juuri Afrikassa sinua kiehtoo niin paljon?

Innostuin Turun yliopistossa opiskellessani postkoloniaalisesta kirjallisuudentutkimuksesta ja etsin aihetta kirjallisuustieteen gradua varten. Lainasin kirjastosta läjän kirjoja, ja kenialaisen Ngugi wa Thiong’on Paholainen ristillä oli niistä kiinnostavin. Siitä lähtien siirtomaavallan ja sen seurauksien purkaminen esimerkiksi juuri kirjallisuuden keinoin on ollut läheinen aihe.Mosambikista kiinnostuin Lissabonissa opiskellessani, koska maa on Portugalin entinen siirtomaa ja lähdemateriaalia oli runsaasti saatavilla. Portugalissa kolonialismia ja sen jatkumoita ei ole kuitenkaan käsitelty kovin laajasti tai kriittisesti vielä, mikä motivoi jatkamaan aiheen parissa. Portugalin siirtomaasodat päättyivät vasta vuonna 1974.

Olet kiinnostunut yhteiskunnallisista aiheista. Oletko missään vaiheessa harkinnut vakavissasi poliittista uraa?

Kirjoittaminen ja tutkiminen tuntuvat luontevimmilta tavoilta hahmottaa ja tarkkailla maailmaa, ja yrittää ehkä vähän vaikuttaakin siihen. Perinteistä poliittista uraa en siis ole koskaan harkinnut.

Mikä on ollut paras matkakokemuksesi?

Kahden kuukauden matka Mosambikin pääkaupunkiin Maputoon sai miettimään, haluanko käydä lyhyillä lomamatkoilla lainkaan. Vaikka olin siellä väitöskirjatutkimuksen vuoksi, parasta oli heittäytyä uudenlaiseen arkeen: mennä nukkumaan kun ilta hämärtyi ja herätä varhain kävelyretkelle Intian valtameren rannalle. Ja tietysti tutustua naapurustoon ja sen elämänmenoon sekä Maputon yliopisto-, kulttuuri- ja yöelämään. Haittapuolena on kaipuu, joka moisia matkakokemuksia seuraa.

Entäpä epäonnistunein?

Ensimmäisestä reissusta Berliiniin jäi päällimmäiseksi jäi mieleen palelu, tuuli ja hyinen vesisade. En ollut ottanut selvää juuri mistään, enkä oikein löytänytkään mitään mielenkiintoista. Opin kertaheitolla, että kannattaa paneutua kohteeseen etukäteen, jotta siitä saa lyhyen reissun aikana jotain irti. Tai mennä paikkoihin, joissa on ystäviä. Hostellin lähellä oli kuitenkin pieni ja lämmin baari, jonka omistaja oli mukava. Traumoja ei jäänyt.

Kuukauden tähti on Lilithin kotisivujen haastattelusarja, jossa esitellään tavalla tai toisella ajankohtaisen henkilön toimintaa ja tuotantoa.

Teksti: Tatu Junni

”Kirjallisuus voi tehdä paljon” – Todorov ja lukemisen merkitys

Päivä oli helteinen, eikä luentosalissa ollut ilmastointia. Konferenssi oli luultavasti Lissabonin yliopistossa, aikaa siitä on kulunut muutama vuosi. En muista puhujaa enkä hänen aihettaan, mutta muistan professori Inocência Matan kommentin puhujalle. Tai oikeastaan vain osan siitä. Mata kertoi, että aina ajoittain hän pohtii, onko kirjallisuuden tutkimisesta mitään hyötyä kenellekään. Jo se kuulosti lohdulliselta. Mutta Mata tarjosi myös ratkaisun: hän kertoi näissä tilanteissa palaavansa Tzvetan Todorovin artikkelin ”What Is Literature For?” pariin.

Artikkeli oli tietysti pakko hankkia. Siinä bulgarialaissyntyinen, Ranskassa asuva filosofi ja kirjallisuudentutkija (s. 1939) pohtii kirjallisuuden merkitystä. Vaikka Todorovin huomiot liittyvät laajempaan akateemiseen keskusteluun kirjallisuuden tutkimisesta, hän kirjoittaa henkilökohtaiseen sävyyn.

Intohimoinen lukija kertoo lukeneensa ensimmäisen romaaninsa 8-vuotiaana. Hän kirjoitti merkkitapahtuman muistiin: ” Today I read  On Grandpa’s Knees, a 223-page book, in an hour and a half!” Todorov jatkoi lukemista ja siitä tuli hänelle keino tyydyttää uteliaisuutta, seikkailla, kokea pelkoa ja onnellisuutta ilman turhautumisia, joita hän koki ollessaan tekemisissä oman ikäistensä poiken ja tyttöjen kanssa.

Tutkijana Todorovin uran käänne oli lähtö Pariisiin: enää ei tarvinnut keskittyä kieleen välttyäkseen ideologisilta kysymyksiltä. Sofian yliopistossa se oli ollut ainoa vaihtoehto, sillä muunlaisen tutkimuksen oli tullut heijastella kommunistisia arvoja. Pariisissa hän päätyi Roland Barthesin ohjattavaksi.

Näkemys kirjallisuudestakin muuttui vuosien varrella. Todorov ei enää lukenut välttääkseen ongelmia, joita oikeat ihmiset saattoivat aiheuttaa. Sen sijaan kirjallisuudesta tuli keino ymmärtää muita ihmisiä. ”Kirjallisuus voi tehdä paljon. Se voi tarjota auttavan käden, kun olemme syvästi masentuneita, ohjata meidät muiden ihmisten luokse, saada meidät ymmärtämään maailmaa paremmin ja auttaa meitä elämään”, hän kirjoittaa. Pelkkä sielun hyvinvoinnin hoitaja se ei kuitenkaan ole. Koska kirjallisuus paljastaa maailman lukijoille, se voi myös muuttaa heitä sisältä päin. Näistä kirjallisuuden piirteistä ei kuitenkaan tutkijoiden parissa tai kirjallisuutta opetettaessa puhuttu.

Todorov viittaa myös Richard Rortyn tutkimuksiin. Rortyn mukaan kirjallisuus on kuin uusiin ihmisiin tutustumista, sillä erolla että lukiessa tutustuminen on syvällisempää kuin oikeassa elämässä, sillä lukija voi päästä suoraan kirjallisen hahmon pään sisälle. Mitä vähemmän hahmot muistuttavat lukijaa, sitä enemmän ne avartavat tämän näkemyksiä. Kyse ei ole pelkistä uusista ajatuksista, vaan uudenlaisista tavoista ajatella. Rortyn mielestä kirjat eivät anna lukijoille vain uutta tietoa, vaan myös myötäelämisen kyvyn, joka ulottuu myös niihin, jotka ovat erilaisia kuin lukija.

Tzvetan Todorovin artikkeli ”What Is Literature For?” ilmestyi vuonna 2007 New Literary History –lehdessä.

Richard Rortyn artikkeli ”Redemption from Egotism: James and Proust as Spiritual Exercises” ilmestyi vuonna 2001 Telos -lehdessä.

Lainaus on oma käännökseni.