Kuninkaamme Eusébio

Yleensä aurinkoisina sunnuntai-iltapäivinä Cova da Mourassa soi musiikki ja kaikki on kadulla. Eilen ei. Kadulla oli lähinnä lapsia ja vanhempia naisia. Musiikkiakaan ei kuulunut. Se johtui tietenkin futiksesta: Benfica pelasi Portugalin mestaruudesta.

Jo aamupäivällä yläkerran naapuri oli laittanut soimaan Benfican kannatusmusiikkia (kyllä, sitä on levytetty). En katso jalkapalloa tai kuuntele pelejä radiosta, mutta tiedän, milloin Benfica tekee maalin. Koko naapurusto tuntuu yhtyvän kollektiiviseen ”golo!”-huutoon. Ja jos Benfica voittaa, autot alkavat töötätä.

Eilinen kävelyretki hiljaisessa Cova da Mourassa päättyi Coqueiro-baariin, jossa muusikotkin soittivat matsia telkkarista katsoen. Monilla oli kaulassa vähintään Benfica-liina, useilla ainakin punainen paita ja joillain, kuten baarimikolla, kauttaaltaan punaiset vaatteet. Kun peli loppui ja Benfica voitti Portugalin mestaruuden kolmatta kertaa peräkkäin, alkoi hillitön halailu, kippistely ja tanssahtelu.

Cova da Moura kannattaa Benficaa. Lissabonin toisen joukkueen, Sportingin, kannattajia on vähän. Sitten on vielä muutama Porton kannattaja. Homma on niin vakavaa, että benfiquistat eivät mielellään pukeudu Sportingin vihreään, ja sininenkin nähdään värin sijaan viittauksena Portoon. Sporting mielletään yläluokkaisten joukkueeksi, Benfica taas kansan joukkueeksi. Erimielisyydet eivät kuitenkaan äidy väkivaltaisiksi. Sportinguistat saivat ihan rauhassa juoda oluensa tai grogunsa eilen, kunhan vain sietivät vähän irvailua.

Jalkapallo otetaan vakavasti koko Portugalissa, eikä vain Cova da Mourassa. Sillä on pitkät perinteet. Jalkapallo oli yksi Salazarin diktatuurin (1933-1974) peruspilareista, kolmesta f-kirjaimesta. Kaksi muutaa f-kirjainta viittaavat fadomusiikkiin ja pyhiinvaelluspaikka Fátimaan, jossa Neitsyt Maria ilmestyi kolmelle paimenelle vuonna 1917. Niiden oli määrä pitää kansan mieli kiireisenä, jotta ei syntyisi diktatuuria kritisoivia näkemyksiä.

Salazar ei kuulemma itse jalkapallosta juuri perustanut, mutta diktatuurin loppupuolella sitäkin käytettiin siirtomaavallan perusteluun. Siinä erityisen hyödyllinen oli Benfican legendaarisin pelaaja, vuonna 1942 Mosambikissa syntynyt Eusébio eli musta pantteri. Siirtomaavaltaa perusteltiin nimittäin sen loppuvaiheessa sillä, että portugalilaiset olisivat erityisen hyväsydämisiä ”merentakaisten provinssien” hallitsijoita, jotka kohtelivat kansoja tasapuolisesti ja reilusti. Musta, köyhissä oloissa kasvanut futistähti sopi myytin tukemiseen erinomaisesti.

Kun tähti vuonna 2014 kuoli, Portugalissa julistettiin kolmen päivän suruaika. Jalkapalloilijan viimeinen leposija on Panteão Nacional. Panteonissa hänellä on seuranaan muun muassa fadolaulaja Amália Rodrigues sekä portugalilaisia presidenttejä ja kirjailijoita. Siellä on toki myös muistomerkit tärkeille löytöretkeilijöille. Hautajaisseremoniassa olivat paikalla sekä presidentti että pääministeri.

Eusébio on tietenkin suuri sankari myös Cova da Mourassa. Kylän jokaisen kuppilan seinään on teipattu hänen kuolemansa aikaan jonkun lehden välissä ollut juliste nuoresta Eusébiosta pelaamassa. Täällä on myös jättimäinen Eusébio-graffiti, mutta siitä kaikki eivät ole kovin innoissaan. Eusébio ei koskaan hiiskahtanutkaan rasismista tai siirtomaavallasta, edes jälkikäteen. Monet tulkitsevat, että hänet kelpuutetaan kansallissankariksi juuri siksi. Graffitissa Eusébion takana näkyvät paitsi Benfican tunnusmerkit, myös Portugalin lipun keskiosasta tuttu kuvio löytöretkiviittauksineen – vaakunan taustalla on armillaari, koje jonka avulla löytöretkeilijät navigoivat. Graffitin kylkeen on vielä kirjoitettu ”És o nosso Rei”, olet kuninkaamme.

Monet ajattelevat kriittisesti, että jalkapallon rooli kansan oopiumina ei ole juuri muuttunut. Se kuitenkin kuulostaa lähinnä elitistiseltä ”kansan” aliarvioimiselta. Ne samat ihmiset, jotka pitävät jalkapallosta ja ihailevat Eusébion taitoja, voivat kritisoida hänen asemaansa siirtomaavallan maskottina ja esimerkiksi sitä, että siinä missä täällä syntyneet kapverdeläisten vanhempien lapset eivät saa kansalaisuutta kuin vasta täysi-ikäisenä, maksua ja puhdasta rikosrekisteriä vastaan, taitavat jalkapalloilijat saavat kansalaisuuden hetkessä.

Sitä paitsi jalkapallo on ihan pätevä tapa päästä hetkeksi ajattelemasta arjen murheita. Ja kaikki syyt ilonpitoon tietenkin kannattaa käyttää. Kun ottelu eilen loppui, tuntui kuin olisi ollut Suomessa vappuna. Baarimikko tarjosi juomat Benfican kunniaksi, yksi kaveri pysähtyi kertomaan heränneensä tosi onnellisena, ja kun Benfica voitti, tuli päivästä paras ikinä.

Mainokset

”Rotujenväliset” parisuhteet, stereotypiat ja stigmat

Uskalsin vihdoin kartoittaa ”rotujenvälisiin” parisuhteisiin liittyvää keskustelua. Se alkoi huonosti. Suomeksi hakusanalla ”rotujenvälinen parisuhde” ei löydy oikeastaan mitään sellaista, mitä etsin.

Monikulttuurisista suhteista löytyy suomeksi enemmän keskusteluja. Mutta niistä ei nyt tässä ole kyse, vaan nimenomaan suhteista, joissa osapuolet edustavat eri ”rotuja”, ja etenkin niin, että toinen osapuoli on rodullistettu, toinen valkoinen. Monikulttuurisuus taas voi viitata vaikka kahden valkoisen, mutta erimaalaisen eurooppalaisen suhteeseen. Ja toisaalta suhde voi olla ”rotujenvälinen”, vaikka kyseessä olisikin kaksi suomalaista tai portugalilaista. Sanaa ”rotu” käytetään tässä tietenkin viittamaan sosiaalisiin konstruktioihin.

Ilmaisu ”rotujenvälinen” ei vaikuta olevan suomeksi vakiintunut, mikä kielii varmaankin ilmaisun kömpelyydestä, mutta myös siitä, että ilmiötä ei ole juuri (asiallisesti) käsitelty. Ilmaisu on käännös englanniksi ja portugaliksi yleisestä termistä ”interracial”. Kommenteissa sopii ehdottaa parempia ilmaisuja.

Tässä ilmaisun käyttöön on päädytty siksi, että ilmiön voisi nimetä mahdollisimman tarkasti. Sen kautta voi tuoda esiin rasismin, joka ei suhtautumisessa ”monikulttuurisiin” suhteisiin välttämättä ole läsnä. Näihin ulottuvuuksiin kuuluu paitsi mustaan osapuoleen kohdistettu rasismi, myös ajatus siitä, että valkoinen osapuoli on omaa ”rotuaan” likaava petturi. Suhde voi tietenkin samaan aikaan olla ”monikulttuurinen”, mutta siitä ei ole tässä jutussa kyse.*

Rasismia, misogyniaa, eksotisointia

Tämä on henkilökohtainen teksti, jonka kirjoittamista olen vältellyt. Aihe on vaikea, sillä se on monella tavalla latautunut. Se, että asiasta ei ole suomeksi juuri kirjoitettu, ja se, että asetelma liittyy positiooni tämän blogin kirjoittajana, saivat lopulta siihen tarttumaan. Vaikka henkilökohtaisella tasolla suhteen ydin ei tietenkään ole ”rotujenvälisyys”, ympäristö muistuttaa siitä jatkuvasti. Ja vaikka lähtökohta on henkilökohtainen ja kokemukset pääosin Portugalista, haluan käsitellä asetelmaa laajemmasta näkökulmasta. Seuraa siis lista muutamista stereotypioista ja stigmoista, joita tällaisiin suhteisiin liittyy. Niissä limittyvät muun muassa valtasuhteet, rasismi, misogynia ja eksotisointi.

Kirjoitan suhteen valkoisen naispuolisen osapuolen näkökulmasta, vaikka kohdat vaikuttavat suhteen molempiin osapuoliin, eli myös mustaan puolisooni. En voi kaikesta keskustelusta huolimatta täysin tietää, millaisia paineita häneen näiden alla listattujen lisäksi kohdistuu, enkä voi hänen puolestaan puhua. Asetelma on myös (syystäkin) latautunut mustien/rodullistettujen naisten näkökulmasta, niin historiallisesta kuin eurosentristen ihanteiden ja etuoikeuksien näkökulmasta. Tästä näkökulmasta asiasta en voi myöskään oikeutetusti puhua, vaikka keskustelusta olenkin tietoinen.

Aiheet on rajattu myös niihin, jotka liittyvät suoraan ”rotujenvälisiin” suhteisiin. Siksi tässä ei sen enempää siitä, miten poliisi on kahteen otteeseen pysäyttänyt meidät ja katsonut vain puolisoni henkkarit. Tai siitä, miten helpotus suorastaan paistaa esimerkiksi pienten liikkeiden omistajien kasvoilta, kun he huomaavat, että mies on minun kanssani. Hän ei enää vaikutakaan potentiaaliselta ryöstäjältä.

”Rotujenvälisiä” suhteita on monenlaisia, eikä tässä ole tarkoitus kattaa niiden kirjoa. Ja asuinpaikka vaikuttaa näkökulmiin myös. Luulisin, että osa listan kohdista pätee, vaikka kyseessä olisi rodullistetun naisen ja valkoisen miehen suhde. Osa taas liittyy suoraan valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseen, mutta samasta asetelmasta on olemassa variaatio, joka liittyy käänteiseen asetelmaan. Ja sanottakoon nyt vielä se, että vaikka tätä suomalaisena kirjoitankin, olemme olleet Suomessa viiden vuoden aikana yhdessä kerran. Jos joitain asioita voikin yleistää, niin tuskin kaikkia. Sopii siis jakaa kommenteissa myös omia kokemuksia tai näkemyksiä. Blogissa julkaistaan ainoastaan asiallisia kommentteja.

”Huora!”

Turistikadulla Lissabonin keskustassa maassa kerjäämässä istuva valkoinen mies sylkäsi kohdallani ja kutsui huoraksi. Tilanne oli sellainen, että ainoa mahdollinen syy moiselle oli rinnallani kulkenut rodullistettu mies. Tämä oli ainoa kerta, kun joku reagoi suoraan avoimen vihamielisesti. Yleensä täällä reaktiot hillitään.

Hienovaraisempia reaktioita on vaikeampi tulkita. Kun jostain syystä päädyttiin puhumaan siitä, miten naapurin valkoinen mies välttelee minulle moikkaamista viimeiseen asti, välitön tulkinta oli se, että hän ajattelee että likaan ”rotuani”. En tietenkään tiedä miehen motiiveista (hänen vaimonsa kyllä juttelee meille molemmille, ja mieskin puolisolle), mutta kuvaavaa on se, miten tilanne täkäläisin silmin näyttäytyy. Samassa keskustelussa tuli puheeksi mustien miesten kanssa olevien valkoisten naisten oletettu ”helppous”, jossa kaikuvat seksistiset moraalistandardit.

Kun hain mahdollista taustalukemista Portugalista, ensimmäisenä tuli vastaa natsien keskustelupalsta. Siellä mietitään, miten ”rotujenväliset” suhteet voisi torjua. Erityisesti on puhe mustien miesten ja valkoisten naisten suhteista. ”En halua, että mustat miehet parittelevat naistemme kanssa”, siellä pohditaan. Tässä kiteytyy rasismin lisäksi ajatus naisista miesten omaisuutena. Ja se, miten keskustelu tällaisista suhteista keskittyy usein seksiin.

”Sillä on viidakkokuume”

Luin myös uudelleen taannoisen Imagen jutun, joka on otsikoitu seuraavalla tavalla: ”Mustaa valkoisella: Miksi seksi ulkomaalaisen miehen kanssa on parempaa”. Siinä kuvataan ”eroottista kulttuurivaihtoa” harrastavia naisia. ”Nyt tarkoitus on puhua siitä, mikä afrikkalaistaustaisissa miehissä sytyttää”, jutun pointti summataan. Siinä käy hyvin ilmi miten ja miksi ”rotujenvälisiin” suhteisiin liittyy niin voimakas seksualisointi.

Eksotisointi, ihan sama kuinka hyväntahtoinen, on esineellistämistä. Ja se perustuu pitkäikäisiin rasistisiin stereotypioihin. Mielikuvissa yhdistyvät voimakas maskuliinisuus, viriiliys ja kiehtova eksoottisuus. Lehtijutussa puhutaan primitiivisyydestä ja alkukantaisuudesta.

Juttua silloin ja nyt lukiessa tuntui työläältä, kun tietää itsekin tulevansa nähdyksi eksotiikannälkäisen ja essentialisoivan joukon jatkeena. Lienee sanomatta selvää, että stereotypia loukkaa myös suhteen toista osapuolta.

”Ole varovainen!”

Olin ollut Lissabonissa vähän aikaa ja juttelin baarissa ystävän kanssa. Opiskeltiin samassa yliopistossa, olin ehkä 25-vuotias. Valkoinen, minua vanhempi portugalilainen nainen tuli varoittamaan ja käski pyytää apua, jos tilanne menisi hankalaksi. Miksi? Koska juttukaveri oli tummaihoinen. Kyseessä oli siis se, että naiivi valkoinen nainen olisi väistämättä potentiaalinen hyötyä tavoittelevan mustan miehen uhri.

Asetelma heijastaa rodullistettujen miesten ja valkoisten naisten kanssakäymiseen liittyviä stereotypioita. Valkoinen nainen näyttäytyy hupakkona, joka ei osaa huolehtia itsestään ja joka ei tiedä, miten mustat miehet pettävät, haluavat hyötyä hänestä taloudellisesti tai ovat tämän kanssa statussyistä. Mies näyttäytyy taas laskelmoivana onnenonkijana. Lienee taas sanomatta selvää, että stereotypia loukkaa suhteen molempia osapuolia. Naiseen suhtaudutaan seksistisesti, mieheen rasistisesti.*

”Tykkään rotujenvälisistä pariskunnista”

Sellaisiakin ihmisiä on, jotka kertovat ilahtuvansa nähdessään tällaisen pariskunnan. Kommentti siitä, että nämä suhteet ovat jonkinlainen tie ulos rasismista, on kai tarkoitettu kivaksi. ”Puolisoni on musta” -lause kuuluu kuitenkin samaan kategoriaan ”Minulla on mustia kavereita” -lauseen kanssa. Se, että valkoinen on suhteessa rodullistetun kanssa ei tee valkoisesta vähemmän valkoista, poista etuoikeuksia, eikä ole todiste rasismin poissaolosta.

Olen kuullut ”rotujenvälisessä” suhteessa olevan valkoisen naisen valittelevan oman lapsensa hiuslaatua. ”Hän näyttää aamulla sähköiskun saaneelta, eikä hiuksia saa millään kuriin”, hän kommentoi lapsen kuullen. Toinen, meidän molempien kuulleen, sanoi ettei ikinä tekisi lasta valkoisen miehen kanssa. ”Mulatit ovat niin kauniita”, tyyppi sanoi ja näytti ensimmäisen tyttärensä kuvan kännykästään. (Ei, sana ei täälläkään ole korrekti.)

”Saisitte kauniin lapsen!”

Yllä mainittu tyyppi ei ole mieltymyksineen yksin. Kirjoitin jo aikaisemmin kommenteista, joita vapaaehtoisesti lapsettomat saavat kuulla. Mainitsin esimerkkinä vetoamisen siihen, että lapsestamme tulisi kaunis. Se nyt ei missään tilanteessa ole järkevä syy hankkia jälkeläisiä, mutta tässä yhteydessä ”kauneudella” on myös latautunut merkitys.

Se viittaa suhteen rodullistettua osapuolta vaaleampaan ihoon, sopivalla tavalla kiharaan tukkaan ja vihreisiin silmiin. Se on toisaalta eksotisointia, mutta kielii myös vaaleamman ihon suosimisesta ja osoittaa, miten kauneusihanteet ovat kaikkea muuta kuin neutraaleja.

Eroon myyteistä, stigmoista ja stereotypioista?

Niin sanottuihin rotujenvälisiin suhteisiin kohdistuvat ennakkoasenteet, myytit ja leimat ovat sinänsä pieni ongelma, mutta ne heijastavat laajempia asetelmia. Suhtaudun epäillen siihen, että tällaisten suhteiden yleistyminen kielisi rasismin hiipumisesta. Niin kauan, kun yhteiskunta on epätasa-arvoinen, eikä rakenteellisesta rasismista ja eurosentrismistä kauneusihanteineen sekä eksotisointineen ei ole päästy, on neutraali suhtautuminen esimerkiksi valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseenkin mahdotonta. Suhtautuminen tällaisiin suhteisiin on myös yksi osoitus siitä, miten antirasismin on oltava feminististä, ja feminismin antirasistista.

 

– – –

Lisäyksiä ja korjaus 6.5.2016:

*Perusteltu sanan ”rotujenvälinen” käyttämistä aiheesta käytyjen keskustelujen myötä, ja lisätty lainausmerkit ilmaisulle, jotta käy ilmi ”rotu”-sanan käyttö sosiaaliseen konstruktioon viittaavana. Eikä siis biologisena terminä.

*Korjattu lause ”Siinä yhdistyvät rasismi ja seksismi” lauseeksi ”Naiseen suhtaudutaan seksistisesti, mieheen rasistisesti” selkeyden vuoksi.

Keskustelua on summattu ”Saako sanaa ’rotu’ käyttää?” -bloggauksessa.

Pienituloisen pelastus: solidaarinen ja yhteisöllinen raharinki

Perustettiin puoli vuotta sitten ystävien kanssa säästöjärjestelmä, tai kiertävä lainaussysteemi. Malli on lainattu entisten Portugalin siirtomaiden naisilta. Mosambikissa perinteinen järjestelmä kulkee nimellä xitique, Angolassa sitä kutsutaan kixikilaksi. Sama systeemi on varmasti käytössä monissa maailman kolkissa, mutta nämä olivat meille läheisimmät esimerkit. Kyseessä on eräänlainen epämuodollinen mikrolainajärjestelmä, jonka turvin esimerkiksi monet toreilla myyjinä toimivat naiset ovat onnistuneet kohentamaan olojaan.

Homma toimii niin, että kootaan ryhmä, jonka jokainen jäsen laittaa kassaan säännöllisesti tietyn rahasumman. Jäsenet saavat vuorotellen nostaa kertyneen summan, joka mahdollistaa isompien hankintojen tekemisen.

Perinteisesti järjestelmä on ollut käytössä niillä, joilla on pienet tulot ja joilla ei välttämättä edes ole pankkitiliä. Ja tietenkin lainan korottomuus tekee systeemistä houkuttelevan. Erityisesti sitä ovat harjoittaneet naiset, mutta myös perheet ja suvut. Mosambikissa perhepiirissä järjestelmää käytetään esimerkiksi kodinkoneiden hankintaan. Kun on aika ostaa tarvittu laite, pidetään myös yhteishenkeä vahvistavat kemut.

Portugalissa Cova da Mouran kaltaisissa naapurustoissa järjestelmä oli käytössä myös, kun tänne entisistä siirtomaista tulleet rakensivat kotejaan. Kukin sai vuorollaan käyttöön isomman summan, jolla sai edistettyä rakennustöitä merkittävästi. Sitä voi ajatella osana Djunta Mo -henkeä: kirjaimellisesti kapverdeläinen ilmaisu tarkoittaa käsien yhteen laittamista, käytännössä voimien yhdistämistä.

Seinämaalaus Cova da Mourassa.
Seinämaalaus Cova da Mourassa.

Meitä on ryhmässä 12 ja joka kuukausi 11 henkilöä lisää kassaan 50 euroa. Potin nostaja jättää kassaan pienen summan. Se toimii turvana silloin, jos joku ei pysty aikataulussa pysymään. Tästä rahastosta voi myös tarpeen tullen lainata rahaa, jos jollekin ryhmän jäsenistä tapahtuu jotain yllättävää rahaa vaativaa. Olemme kaikki sen verran pienituloisia, että näin kertyvällä summalla on jo merkitystä arjessa. Kassan turvin on ainakin korjattu yksi auto, selvitty palkattomasta joululomasta ja vauhditettu pienen kaupan toimintaa. Tietenkin järjestelmää voi myös käyttää jonkinlaisen yhteistoiminnan järjestämiseen, jolloin summalla tehdään yhteisesti sovittuja hankintoja tai katetaan kuluja.

Vuorot sovittiin etukäteen, ja niissä huomioitiin kunkin jäsenen toiveet. Tarpeen tullen niitä voidaan myös muokata, mutta toistaiseksi ei ole ollut tarvetta. Jonkinlaisia tuloja kaikilla on toki oltava, jotta homma ei kaadu alkuunsa. Ja tietenkin olisi mukavampaa, jos kukaan ei olisi niin vähätuloinen, että tällaisia järjestelmiä tarvittaisiin. Mutta yhteiskunnallista muutosta odotellessa raharingistä on hyötyä.

Rahat toimitetaan kassanhoitajalle käteisenä, jolloin järjestelmällä on myös sosiaalinen ulottuvuus. Tosin kiireet ovat johtaneet siihen, että koko ryhmä ei vielä kertaakaan ole onnistunut tapaamaan maksupäivänä ja viettämään aikaa yhdessä. Kierroksen loputtua päätetään, mitä kassaan kertyneellä rahalla tehdään. Ne voidaan jakaa takaisin, mutta niillä voi myös järjestää juhlat!

Vaikka systeemissä on riskinsä, se on toiminut nyt moitteettomasti jo puoli vuotta. Kaikki ovat maksaneet ja saaneet osuutensa. Yhteisestä päätöksestä lainattiin myös pieni summa rahaa ryhmän ulkopuoliselle ystävälle, joka ei ollut saanut laskujaan maksettua ja jonka sähkö uhattiin katkaista. Hänkin maksoi jo lainasumman takaisin. Ja jos ei olisi maksanutkaan, menetys kutakin henkilöä kohtaan ei olisi ollut kovin suuri.

Järjestelmä myös vaatii luottamusta, sitoutumista, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta. Se tukee taloudellista autonomiaa: rinki mahdollistaa itsenäisen hankintojen tekemisen tai toiminnan ilman pankkilainaa, pikavippiä, ylhäältä alas suuntautuvaa apua tai hyväntekeväisyyttä. Turvakassa taas auttaa tarpeen tullen selviämään yllättävistä käänteistä pienemmin seurauksin. Ei tarvitse esimerkiksi viivytellä rahan takia hammaslääkäriin menoa, tai maksuvaikeuksien vuoksi jäädä ilman vettä tai sähköä (joiden uudelleen asentaminen tietenkin maksaa).

Uskallan puolen vuoden kokemuksen perusteella suositella raharingin perustamista muillekin, vaikka penniä ei edes tarvitsisi jatkuvasti venyttää. Säästämisessä on ihan eri meininki, kun ei säästä ainoastaan omaksi hyödykseen. On myös kivaa tietää, milloin oman pottinsa saa. Ja joka kerta, kun joku nostaa kassan, tulee hyvä ja vähän ylpeäkin olo.

”Milloin hankitte lapsia?”

Viikonloppuna kaveri, vastuullinen uusperheen isä, alkoi baarissa ihmetellä, miksi minulla ei ole lapsia. Kun minun ja puolisoni tyttärestä tulisi niin kauniskin!

Kaveri ei tehnyt mitään poikkeuksellista ja tuntui ihan vilpittömästi toivovan, että pääsisi lapsemme kummisedäksi ja että minä saisin kokea äitiyden autuuden. Näitä kommentteja kuulee jatkuvasti. Cova da Mourassa lapset ovat rikkaus, niitä saadaan nuorina ja perheet ovat suuria. Eräs iäkkäämpi lähipiiriin kuuluva herra on useamman kerran jo lohduttanut, että vaikka minulla nyt on koiria, saan joskus kyllä ihan oikeitakin lapsia.

Mutta eivät utelut kotikulmilleni rajoitu, ja asiasta kyselevät myös naiset. Ystävien ja läheisten kanssa keskustelu on asia erikseen, eikä aiheen pidä olla minkäänlainen tabu. Mutta kun puolitutut yhtäkkiä utelevat, eikö puolisoni ”anna” minulle lasta, en oikein tiedä mitä vastata. Ja silloinkaan en osannut yllätykseltäni sanoa mitään osuvaa, kun ystäväni, pienen lapsen äiti, illallispöydässä moitti oman kehonsa luonnolliseen toimintaan puuttuvia, parisuhteessa olevia naisia.

Suoriin uteluihin vastaan useimmiten kysymällä, että mitä jos en haluakaan lapsia. Joillekin vastaus kelpaa, toiset taas vastaavat mistä lie viisauden lähteestä tietonsa ammentaen, että minä (34-vuotias, monta vuotta parisuhteessa elänyt nainen) kyllä vielä tulen muuttamaan mieleni. Monet ikään kuin lohduttavat sanomalla, että en ole vielä liian vanha perustamaan perhettä. Elämästä ei tosiaan koskaan tiedä, mutta entä jos mieli ei muutukaan?

Joskus yritän väistää sanomalla, että puolisollani on jo lapsia ja olen heidän (suurimmaksi osaksi etä-) äitipuolensa. Argumentti siitä, että omat lapset ovat aivan eri asia, on tullut tutuksi. Joskus taas vetoan siihen, että jos omakin taloudellinen pärjääminen huolettaa, miten uskaltaisin ottaa vastuulleni vielä yhden ihmisen? Mutta kaikki kuulemma kyllä aina järjestyy. Ja niin varmaan onkin.

Argumentit lapsen hankinnan puolesta kuitenkin kuulostavat lähinnä siltä, että kykyäni tehdä ratkaisuja omaan elämääni ja kehooni liittyen aliarvoidaan. Tiedän kyllä, että ne voivat olla osoitus siitä, että minua halutaan tukea, että en ainakaan tuen ja rohkaisun puutteen vuoksi jättäisi lapsia hankkimatta. Mutta jos nyt jotain kaipaisin, niin mutkatonta ymmärrystä sille, että en ole suunnitellut hankkivani lapsia. Se ei tarkoita sitä, etten ymmärtäisi niitä, jotka lapsia hankkivat, tai että epäilisin jotenkin sitä, että äitiys voi olla hyvin merkityksellinen kokemus. Tai että jotenkin panisin pahakseni sen, että äidit kokemuksesta nauttivat ja puhuvat siitä.

Täysin yllättäen tulevat kyselyt, vaikka kuinka hyväntahtoiset, tuntuvat röyhkeiltä. Olen siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että keskustelut lähinnä ärsyttävät, eivät ahdista. Mutta olen miettinyt, miten keskustelut varmasti satuttaisivat, jos lapsia haluaisin, enkä jostain syystä niitä voisi saada. Ne kertovat suhtautumisesta naisen kehoon: sitä, mitä minä haluan kehollani tehdä tai olla tekemättä puidaan taustoja tuntematta, kaikkien kuullen ja äitiyteen kannustavasta näkökulmasta.

Lapsiutelut heijastavat sitä, mitä naisilta odotetaan ja lisäävät sosiaalisia paineita seurata yleistä kaavaa. Lisäksi ne osaltaan ylläpitävät tiukkaan iskostuneita, rajoittuneita käsityksiä sukupuolesta. Utelut myös vihjaavat, että ne, joilla ei syystä tai toisesta lapsia ole, olisivat jotenkin vajavaisia ihmisiä.

Kommentoin viikonlopun episodia toiselle ystävälle, joka on saanut oman osansa uteluista. Hän muistutti, että kuulumme siihen rajattuun osaan maailman naisista, jotka saavat itse päättää siitä, mitä elämällään ja kehollaan tekevät. Vielä hienompaa olisi, että kun vapautta hyödyntää, ympäristö ei viestisi, että kyseessä on jonkinlainen huolestuttava poikkeustila.

Sain pysyvän oleskeluluvan

Olen kehittänyt Portugalissa virastokammon. Se ilmenee muun muassa niin, että sydän hakkaa ja muuten ihan sujuva portugali muuttuu takelteluksi, kun pitäisi saada sanottua asiansa. Mutta tänään ei olisi tarvinnut pelätä: sain pysyvän oleskeluluvan!

Sen saamista edeltänyt prosessi kuvaa aika hyvin virastokammon syntyperää. Kun selvisi, että en voi enää uusia EU-rekisteröitymistäni, soitin paikalliseen maahanmuuttovirastoon (SEF eli Serviço de Estrangeiros e Fronteiras). Sinne pääsee vain ajan varaamalla. Sain listan tarvittavista dokumenteista:

  • Syntymätodistus (henkilökortti olisi kuitenkin käynyt, mutta omani oli vasta vanhentunut, eikä sitä voi uusia lähetystössä)
  • Todistus kotiosoitteesta
  • Passi ja kaksi kuvaa
  • Paikallinen työsopimus tai tiliote, josta näkyy että tilillä on useampi tonni

Suurlähetystöstä suositeltiin hankkimaan ote väestötietojärjestelmästä syntymätodistuksen virkaa toimittamaan. Sen tilaaminen Suomesta oli helppoa. Tilasin paperin englanniksi apostille-todistuksen kera. Sitten selvisi, että SEF huolii vain portugalinkielisiä dokumentteja. Virallista kääntäjää etsiessäni otin yhteyttä Portugalin konsulaattiin Suomessa. Sieltä otettiin yhteyttä SEF:iin ja selvitettiin, että oliko tosiaan tarvetta kääntää englanninkielistä paperia. Sain sähköpostin, jossa selitettiin, että kyllä englanninkielinenkin kävisi. Jätin paperin kääntämättä.

Todistus kotiosoitteesta piti anoa oman kaupunginosan virastosta. Sinne piti saada mukaan kaksi todistajaa, joilla on oikeus äänestää. Koska minulla ei ole vuokrasopimusta, piti mukaan saada vielä kotitalon dokumentit. Puoliso ja appi lähtivät todistajiksi, ja viikon kuluttua sain todistuksen. Lainasin rahaa, jotta saisin tililleni tarvittavan summan. Olen tietoinen etuoikeutetusta asemastani: sain rahaa lainaan, sain mukaani todistajat.

Sitten pääsin tekemään hakemuksen. Selvisi, että syntymätodistusta ei tarvinnut lainkaan. Virkailija tosin sanoi, että kaikkien dokumenttien on oltava portugaliksi. Lisäksi jouduin kertoilemaan, miksi asun Portugalissa ja mitä teen elääkseni. En tiedä oliko se osa virallista prosessia.

Sitten – tämä kohta on kuulunut asiaan joka ikisellä virastoreissulla – selvisi, mitä papereita puuttui: aiempi EU-rekisteritodistus (vanhentunut paperi oli hukkunut jonkun muuton yhteydessä) ja sosiaaliturvajärjestelmänumero virallisella paperilla (helppo juttu, paperi kotona). Kun nämä olisi toimitettu, saisin kuukauden kuluttua kirjeen, jossa kerrottaisiin onko lupa myönnetty, ja voisin varata uuden ajan.

Jouduin siis hankkimaan poliisilta todistuksen, että EU-todistus oli kadonnut. Poliisiasemalla jouduin kehittelemään ajankohdan ja paikan, jolloin todistus olisi kadonnut. Poliisi tarvitsi myös osoitteeni, ja bonuksena sain osakseni silmien pyörittelyä ja kehut rohkeudesta, kun uskallan asua Cova da Mourassa.

Tein tämän kaiken lokakuun lopulla. Tammikuun alussa soitin ja tiedustelin, miten mahtaa olla lupani laita. Eivät voineet kertoa, antoivat uuden ajan. Tänään virkailija sanoi, että mitään kirjeitä ei lähetetä, ja sanoi että olisin voinut hakea kortin jo kauan sitten. Sitten hän kaivoi laatikosta mustetta, ja koko prosessi huipentui sormenjäljen leimaamiseen oleskelulupaan. Pahvisessa kortissa lukevat myös vanhempien nimet, ja siinä on tietysti myös osoitteeni, leima ja jonkin päällikön allekirjoitus.

Sain tänään myös kaksi viikkoa sitten Suomessa uusimani henkilökortin kirjeenä kotiin.

Portugalin pelottava byrokratia

Ei tässä kuitenkaan vielä voi hengähtää: edessä on vielä sosiaaliturvan ja veroasioiden selvittely. SEF:issä asiointi sitä paitsi on kuulemma helpottunut. Siellä on nykyään töissä lähinnä itsekin maahanmuuttajina Portugaliin tulleita, joten kohtelu on inhimillistä, ja sitä voi saada esimerkiksi Brasilian portugaliksi. Kirjoitin jo aiemmin, että kieltä käytetään vallan välineenä (siitä se oma takeltelukin varmaan johtuu).

Byrokratia on pelottavaa myös siksi, että tietoa on vaikea saada, eikä ikinä voi olla varma, onko saanut luotettavaa tietoa. Tapahtumien kulku riippuu myös omista taidoista: pitää osata tivata tietoja, osoittaa että on perillä omasta tilanteestaan ja tarvittaessa hiukan näytellä. Se on kamalaa. Kaikki on tosin lopulta aina järjestynyt, mutta ei sen tarvitsisi näin stressaavaa olla.

Virkailijat käyttäytyvät usein tympeästu ja asioijaa nöyryyttäen, valta-asemastaan tietoisina. Se kai heijastaa muutoinkin hierarkkista yhteiskuntaa, jossa esimerkiksi kaikkia alemman korkeakoulututkinnon suorittaneita kohdellaan herra tai rouva tohtoreina. Väitän, että ulkomaalaisten, etenkin entisistä siirtomaista tulevien, kohdalla asetelmaan liittyy jäänteitä siirtomaaherruudesta. Portugalin siirtomaavallan perintönä pidetään myös muun muassa Mosambikin toivotonta byrokratiaa. Siellä tosin virkailijoita voi lahjoa.

Valituksia ei  varmaankaan kuitenkaan juuri tehdä: sen tekeminen nöyryytettynä ja uupuneena vaatii aikamoista sisukkuutta. Monet eivät ole tietoisia oikeuksistaan ja pelkäävät, että valituksen tekeminen voi vaarantaa oman tilanteen.

Oleskelulupa EU-kansalaiselle EU-maassa?

Kun olen valittanut hakemusprosessin venymisestä, monet ovat ihmetelleet, mihin tarvitsen oleskeluluvan. Saksassa asuva ystävä kertoi, ettei siellä tarvitse edes tehdä EU-rekisteröintiä. Täällä todistus rekisteröitymisestä on pitänyt esittää esimerkiksi uutta työtä aloittaessa, ja rekisteröinti tulisi suorittaa, jos maassa on ollut yli kolme kuukautta. Käytännöt siis vaihtelevat eri EU-maiden välillä merkittävästikin.

Selvisi myös, että oleskelulupakaan ei periaatteessa ole pakollinen, vaan asia esitetään niin, että viiden vuoden oleskelun jälkeen sitä on oikeus hakea. Käytännössä se on täällä kuitenkin pakko anoa, jos aikoo hoitaa asioitaan muissa virastoissa. Ja nyt on paperi, jolla todistaa osoite. Saan luvan myötä myös äänestää kunnallisvaaleissa. Kai sekin on ihan hyvä syy juoda juhlakahvit!

Jäähyväiset Pupulle

Olin jo kauan odottanut sopivaa merkkipäivää, jolloin kirjoittaisin Pupusta – talouden eniten matkustaneesta, kaikki meidät sosiaalisuudellaan ja rohkeudellaan yllättäneestä lemmikistä. Sitä ei kuitenkaan ehtinyt tulla: Pupu kuoli viikonloppuna.

Sain kanin lahjaksi reilut viisi vuotta sitten. En olisi halunnut mitään lemmikkiä. Kuka siitä huolehtisi, kun käyn Suomessa tai muualla? En ensin halunnut edes nähdä koppiinsa piiloon mennyttä eläintä ja ajattelin, että paras olisi viedä kaveri takaisin sinne, mistä se oli hankittukin.

Hain sitten kuitenkin keittiöstä palan porkkanaa, ja kani uskaltautui ulos piilostaan sitä maistelemaan. Sydän suli pienelle pörröiselle pupulle, eikä sen palauttamisesta enää keskusteltu. Pupu muutti keittiöön ja sai kuljeskella muuallakin asunnossa. Se ei pelännyt vieraita, tykkäsi loikoilla sohvalla ja spurttailla ympäri olohuonetta. Pikkuisena se nukahteli syliinkin. Nopeasti kävi ilmi, että sen lempiruokia olivat banaani, päärynä ja auringonkukansiemenet. Aamulla se pyöri kahvinkeittäjän jaloissa innoissaan herkkujen toivossa. Paijaamista se arvosti kovasti myös ja vastalahjaksi nuolasi silittäjän kättä.

Jonkin ajan kuluttua jäimme Pupun kanssa kahden. Istuin pitkiä aikoja keittiön lattialla Pupua silitellen ja uusia kuvioita miettien. Terapiapupuksikin sitä kutsuttiin. Sitten alkoi uusi vaihe. Pakkasin kamani ja kanini, ja muutimme kimppakämppään. Pupu ei ollut muutoksesta pahoillaan, vaan tuntui tykkäävän uudesta kodistaan ja kämppiksistään. Yksi heistä, italialainen opiskelija, toi Pupulle kadulta löytämänsä pahviputken piilopaikaksi. Hän myös kehitteli Pupulle porkkanankiinnityssysteemin, jotta se pystyi nakertamaan porkkanaa ilman, että se jatkuvasti liikkui.

Pupu asui kimppakämpän keittiössä, tutki kaikki nurkat, kävi kerran katkomassa modeemin johdon ja pissaamassa reissuun lähteneen kämppiksen petiin. Se jätti hampaanjälkensä myös toisen kämppiksen uuden nahkalaukun hihnaan. Ja yhteen yliopiston kirjaston kirjaan – jota minun ei tarvinnut lopulta korvata, kun kerroin kirjastonhoitajalle miten oli käynyt.

Kaiken kaikkiaan Pupu ehti asua kuudessa eri asunnossa ja kahdessa eri maassa – se matkasi autokyydillä Lontooseen Lissabonista meidän luokse asumaan. Kosmopoliittikanin ystäväpiirikin oli kansainvälinen: sen kuulumisia kyseltiin niin Brasiliasta, Saksasta kuin Romaniastakin käsin. Lahjojakin se sai joskus ulkomailta saakka. Tapasin useampaan kertaan ihmisiä, joille minut esiteltiin Pupun omistajana. He olivat tutustuneet kaniin kimppakämpässä ennen minua.

Ihmisrakas kani rentoutui puheensorinassa ja heittäytyi usein kyljelleen, kun sen läheisyydessä juteltiin. Brasilialainen kämppis pelkäsi kanin saaneen kohtauksen, kun niin kävi ensimmäistä kertaa. Pupu myös säikäytti erään covadamouralaisen räppärin hyppäämällä lattialta yhtäkkiä suoraan sohvalle hänen syliinsä. Yksi ystävä oli kuitenkin ylitse muiden – hän hoiti Pupua kun kävin Mosambikissa ja etsimme kaniystävällistä kotia Lontoosta. Ja vastasi suuresta osasta sen elämänsä aikana saamista silityksistä ja lähetti sille Lissabonista päärynöitä Lontooseen meidän mukana!

Monet Pupun tavanneet tyypit ihmettelivät sen reippautta ja sosiaalisuutta. Sellaisia kaneista kuitenkin tulee, kun niitä ei pidetä häkissä. Ja vaikka Pupukin eli ymmärtääkseni ihan hyvän elämän, ei sekään ikinä päässyt nurmikentille loikkimaan tai seurustelemaan muiden kanien kanssa. Jos taloon joskus vielä tulee kani, se adoptoidaan. En haluaisi, että kukaan ostaisi kaneja eläinkaupoista ja siten edistäisi niitten kasvattamista lemmikkibisneksenä.

Pupu kuoli hammasoperaation jälkeen. Sen hampaita piti hioa, ja vaikka ensin nukutuksesta ja operaatiosta toipuminen käynnistyi hyvin, sen vointi kuitenkin heikkeni lääkkeistä huolimatta. Ikävä on kova!

Kissabloggaus

©Anna Pöysä

Puoliso lähti ulkoiluttamaan koiria myöhään illalla. Lenkki kesti kauan, ja lopulta hän soitti. Ääni oli niin vakava, että ajattelin ensin, että koirille olisi käynyt jotain. Sitten kuulin mau’untaa. Tyypillä oli niin paljon eläimiä käsissään, että hän ei saanut ovea auki. Reissu venyi, kun hän oli pyydystänyt arkaa, keskellä autotietä kulkenutta kissanpentua.

Sisällä kissa sähisi tarmokkaasti. Saatiin umpeen muurautunut, tulehtunut silmä putsattua ja tehtiin kissalle peti pahvilaatikkoon. Se söi kovaa kyytiä pieniä hitusia kanasta, jota kaveri oli aikaisemmin tuonut koiria varten. Sitten kissa simahti laatikkoonsa.

Seuraavana päivänä päätin kylvettää kissan, sillä se haisi. Vasta silloin huomasin, että häntä olikin luuta myöten poikki, eikä ainoastaan likainen. Vietiin kissa eläinsairaalaan ja häntä laitettiin pakettiin. Eläinlääkäri päätti yrittää saada haavan parantumaan ja häntä amputoitaisiin kun kissa olisi vanhempi. Löytöhetkellä se lienee ollut noin kuukauden vanha.

©Anna Pöysä

Meillä oli jo ennestään kaksi löytökoiraa. Keittiössä majailee lahjaksi saatu kani. Kysyin eläinlääkäriltä, että miten kannattaa toimia, jos emme voi kissaa pitää. Hän sanoi, että ei kannata ainakaan antaa sitä millekään yhdistykselle adoptoitavaksi, vaan etsiä koti omin päin. Eläinten suojeluyhdistyksen ylläpitämään sairaalaan oli tuotu samana päivänä laatikossa yhdeksän kissapentua, ja heillä oli muitakin kissoja kotia vailla.

Tuotiin kissa siis takaisin kotiin. Se lopetti nopeasti sähisemisen eikä ollut uusista kuvioista moksiskaan, vaan leikki, söi ja nukkui. Sen ainakin löytöeläimistä olen oppinut, että ne yllättävän nopeasti tottuvat uuteen ympäristöön ja ainakin päällisin puolin unohtavat hurjat kokemuksensa.

Senkin olen oppinut, että on vaikea luopua ”pelastamastaan” eläimestä. Meillä on ollut kissa nyt tasan kolme kuukautta. Emme ole ryhtyneet etsimään kissalle uutta kotia, vaikka ei meidän oikeasti kannattaisi pitää neljää lemmikkiä, enkä ikinä ollut kuvitellut päätyväni elämään näin monen eläimen kanssa. Ja eläimillekin riittäisi enemmän aikaa, jos niitä olisi vähemmän. Ei ole myöskään aivan mutkatonta pitää kolmea lihaa syövää lemmikkiä kasvissyöjätaloudessa.

©Anna Pöysä

Syitä luopumisen vaikeuteen on monia, mutta kiintymyksen lisäksi niihin kuuluu ainakin ihan vain oma mielihyvä siitä, että pystyy hoitamaan eläimen kuntoon. Jollain tasolla omahyväinen on huoli eläimen tulevaisuudestakin: kyllä kissalle varmasti löytyisi koti, jossa siitä huolehdittaisiin avain yhtä hyvin kuin meilläkin.

Lisäksi tiedot Portugalin hylättyjen eläinten määristä kannustavat pitämään löydetyt lemmikit. Público-lehden mukaan viime vuonna Portugalissa hylättiin 32 000 eläintä, eli lähes 90 eläintä päivässä. Niistä 78 % oli koiria. Kissoja varmasti hylätään myös, mutta niitä luultavasti ”pelastetaan” harvemmin. Katukissoja on paljon. Eläimiä otetaan usein spontaanisti, mutta niitä myös hylätään ilmeisen kevyin perustein. Ystävä pelasti pikkuruisen kissanpennun roskiksesta.

Jutun luvut kertovat vain kaupunkien ja kuntien vastaanottamista eläimistä. Niiden ylläpitämissä eläinsuojissa eläimiä myös lopetetaan. Lisäksi hylättyjä eläimiä on erilaisten eläinsuojeluyhdistysten hoivissa. Ne toimivat vähällä rahalla ja järjettömistä eläinmääristä huolehtien.

Tänä vuonna eläimiä on sentään hylätty vähemmän. Alkuvuodesta eläimen hylkäämisestä ja kaltoinkohtelusta tuli rangaistava teko: hylkäämisestä voi joutua vankilaan puoleksi vuodeksi, kaltoinkohtelusta kahdeksi.

 ©Anna Pöysä

Olisi hienoa, jos täälläkin eläinkaupoissa välitettäisiin adoptioeläimiä pentujen myymisen sijaan, kuten joissain yhdysvaltalaisissa kaupungeissa. Lemmikkien pitoa voisi eettisistä ja ekologisista syistä vähintäänkin rajusti rajoittaa. Joidenkin eläinten pitämisen lemmikkeinä voisi lopettaa saman tien. Viisi vuotta kanin kanssa on saanut ajattelemaan sitä, miten kohtuutonta on hankkia niitä lasten lemmikeiksi. Ja kanarianlintuja pidetään täällä pikkuisissa kopperoissa parvekkeella.

Paremmin kotieläimiksi sopivien koirien ja kissojen hankkimista voisi ainakin edeltää jonkinlainen tulevien omistajien koulutus, jotta eläimeen ei suhtauduttaisi omaisuutena, jonka on tarkoitus sulostuttaa omistajansa elämää.

Mini-kissan häntä ei parantunut ja sen pitäminen paketissa kävi hankalaksi. Eläinlääkäri päätti, että on paras leikata hännän kuollut osa pois. Amputointi sujui hyvin, eikä kissan menoa hännän pätkäisy ole haitannut. Se on pohjattoman energinen, härnää koiria aina tilaisuuden tullen ja puree kovasti. Kissan tulevaisuus on auki: emme ole varmoja, miten sen yhteiselo kanin kanssa tulee sujumaan.

Kuvat: © Anna Pöysä

Hylätty panoraamaravintola metsässä

Vuonna 1968 Lissabonissa avattiin ennenkuulumattoman komea ravintola. Se sijaitsi kukkulalla Monsantossa, kaupungin jättimäisessä metsässä, ja sieltä oli huimat näkymät kaupunkiin. Panorâmico de Monsanto -ravintolan oli suunnitellut arkkitehti Chaves da Costa ja seiniä koristivat tunnettujen taiteilijoiden työt.

Sitten tapahtui jotain. Kenties asiakkaita ei riittänyt, pääsihän paikalle vain autolla. Tai kenties huvituksille ei ollut aikaa kuten ennen: Portugali kävi siirtomaasotia Afrikassa vuoteen 1974 saakka, jolloin myös maan diktatuuri päättyi Neilikkavallankumoukseen.

Syitä ravintolan sulkemiseen tai sen tarkkaa ajankohtaa en saanut selville. 70-luvulla se kuitenkin ehti vielä toimia bingona, diskona ja varastotiloina, kunnes se lopulta hylättiin kokonaan. Rakennukselle ei ole vuosien mittaan tehty mitään, vaan se on saanut ränsistyä omissa oloissaan.

Pienen matkan päästä ravintola näyttää lähinnä metsään laskeutuneelta avaruusalukselta. Sinne ei tietenkään saisi mennä ja uutisten mukaan sen valvonta on poliisin vastuulla. Törmäsin tietoihin tapauksista, joissa poliisi on häätänyt luvattomat vierailijat paikasta pois. Ravintolaa ympäröivän aidan sisäänkäynnin ja pääsy kielletty -kyltin vieressä on kuitenkin ihmisenmentävä aukko.

Ensin ihmettelimme jättimäistä, 7000 neliön ravintolaa ulkopuolelta. Ravintolan pihalla on myös siro paviljonki. Nelikon uteliain jäsen hävisi pian ravintolan pimeään kellarikerrokseen. Hetken huhuilun jälkeen joukko oli taas koossa. Aurinko oli painunut pilveen ja sää oli kovin harmaa. Aloin aavistella, että tästä saattaisi tulla aavistuksen pelottavakin kokemus.

Ravintolan katosta roikkuu kaikenlaista rakennusmateriaalia, jonka ei toivoisi tipahtavan päähän. Lattia on täynnä lasinsiruja. Hissikuiluja ei ole tietenkään suojattu, eikä rappusissa ole kaiteita. Korkean paikan kammosta huolimatta kiipesin urheasti ylimpään kerrokseen. Kyllä on herrasväen kelvannut Panorâmicossa aterioida ja ihastella maisemia. Tai bingota. Nyt 360 asteen näkymän ja rikkoutuneiden ikkunoiden ansioista ylimmässä kerroksessa kävi kova, ulvova tuuli.

Ravintolassa on selvästi käyty maistelemassa juomia ja ihailemassa maisemia kauan sen sulkemisenkin jälkeen. Ehkä aterioitakin on syöty, mutta ne on valmistettu nuotiolla. Kun olimme päässeet alas, alkoi rakennuksesta kuulua ääniä. Emme siis olleetkaan paikalla yksin. Selvisi, että yksi meistä oli nähnyt ylhäältä parkkipaikalla tupakoivan tyypin, joka lienee kiivennyt sisälle valokuvaamaan jälkeemme. Missään vaiheessa mies ei kuitenkaan tullut vastaan. Hyvä niin, olisin saattanut tipahtaa hissikuiluun silkasta säikähdyksestä.

”Miten työt sujuu?”

Riippuu vähän päivästä, miten vastaan. Joskus kerron ongelmitta, että töitä voisi olla enemmänkin, mutta että kyllä tässä pärjäillään. Eilen (terveisiä vaan juttukaverille!) aihe sai aikaan vuodatuksen: töitä ei ole, rahaa ei ole, eikä oikein edes voimiakaan jaksaa yrittää.

On myös niitä päiviä, jolloin herään tarmokkaana ja pää täynnä ideoita. Silloin mietin, miten mahtavaa on, että voin herätä milloin huvittaa, päättää omista työajoista ja tehdä pääosin kiinnostavia hommia. Olen kiitollinen siitä, että kohdalleni ei ole sattunut yhtäkään ilkeää toimeksiantajaa ja olen saanut kaikki palkkiotkin tililleni. Olen otettu siitä, että sähköposteihini vastataan ja joku ihan oikeasti maksaa kirjoituksistani. Osaan myös suhtautua ongelmiin ja vähävaraisuuteen seurauksina valinnoistani ja jaksan muistutella itselleni, että ottaa aikansa luoda uraa. On myös ollut kausia, jolloin töitä on ahdistavan paljon.

Näitä maailman nykytilanteessa itsekeskeisiltä ja turhilta vaikuttavia asioita aloin taas miettiä luettuani professori Liisa Välikankaan haastattelun Hesarista. ”[Y]hä useamman on luotava työpaikkansa itse, Välikangas uskoo. Hommia tehdään lyhyissä projekteissa ja monelle työnantajalle yhtä aikaa”, jutussa kirjoitetaan. Välikangas kehaisee sitä ”huikeaksi mahdollisuudeksi”. Hänkin kyllä myöntää, että tilanne voi olla pelottava, ja että siihen voi liittyä monenlaisia ongelmia. Näitä puoliakin kannattaa miettiä, vaikka menestytarinoita on paljon mukavampi kertoa ja kuulla.

Yrittäjyydestä juteltiin myös hiljattain erään toisen itsensä työllistävän ystävän kanssa. Puhuttiin siitä, miten hiljaiset kaudet voivat olla paitsi taloudellisesti, myös henkisesti melko raskaita, vaikka tietääkin, että todennäköisesti tilanne tulee parantumaan. Ja vaikka tietääkin, että oma arvo ei ole sidottu työssä menestymiseen. Entä mitä silloin tehdään, kun omien unelmien seuraaminen johtaakin katastrofiin, eikä huono kausi lopu ikinä? Siihen en osaa vastata. Mutta freelancerin haasteista ja ”unelmien seuraamisesta” kyllä tiedän jo jotakin.

Olen työskennellyt vapaana kirjoittajana siitä lähtien, kun apuraha tohtorintutkintoon loppui, vuoden 2014 alusta. Vaikka pidän tutkimisesta, en edes yrittänyt saada rahoitusta jatkotutkimukseen. Sitä on sitäpaitsi melkein mahdotonta Portugalissa enää saada, sillä apurahoja on leikattu merkittävästi. Enkä ole koskaan halunnut opettaa tai pitänyt erityisemmin konferensseissa käymisestä.

Sen sijaan tein, kuten Välikangas kehottaa: mietin, minkälaista työtä tehdessäni olisin onnellinen. Vapaan toimittajan työt ovat kiinnostaneet jo kauan, ja kirjoittaminen muutenkin. En kuvitellut, että olisi helppoa ryhtyä vapaaksi kirjoittajaksi. Olen ollut kauan poissa Suomesta ja ryhdyin hommaan 32-vuotiaana (olen tosin kirjoittanut lehtiin aiemminkin, mutta satunnaisesti).

Ideoista ei ole ollut pulaa, ja olen kyllä kirjoittanut monia juttuja. En ole nirsoillut ja olen tarttunut mielenkiintoisiin projekteihin. Mutta hiljaisia kausia tulee aina. Ideoinnin sijaan energia menee tulevaisuudesta murehtimiseen tai rahahuoliin. Silloin pohdin, että olisiko sittenkin pitänyt pinnistellä kovemmin akateemisen uran luomisen eteen. Vaikka ihan ensimmäisestä gradusta alkaen – siinähän olisi voinut ehtiä vaikka mihin. Tai mitä jos olisin opiskellut toimittajaksi ja luonut uraa yli 10 vuotta? Mietin, olenko ollut liian toiveikas, kun en ole keskittynyt mihinkään vaan harhaillut call centre -agentista tutkijaksi ja sitten toimittajaksi ja kuvitellut, että kyllä sitä aina jotenkin pärjää.

Epävarmuus ja jatkuva pennin venyttäminen alkavat nimittäin helposti syödä luottamusta tulevaisuuteen. Usko omaan osaamiseenkin joutuu koetukselle. Niin tapahtuu huolimatta siitä, että tiedän olevani aikani lapsi. Elämä ei monen muunkaan ikäiseni kohdalla suju niin, että otetaan jatkuvasti askelia kohti turvatumpaa asemaa sekä suurempia tuloja. Suunta tuntuu olevan lähinnä päinvastainen. Eikä ahkeruutta ja sinnikkyyttä aina palkita.

En ole kuitenkaan antamassa periksi, ja työskentelen tälläkin hetkellä muutaman projektin parissa. Kehittelen myös uusia kuvioita ja voi hyvinkin olla, että jokin niistä toteutuu. Tai sitten otan yhteyttä siihen entiseen call centre -pomooni, joka toivotti tervetulleeksi takaisin milloin vain ja maalaili kuvia hienosta urastakin.

Kun oikein alkaa ahdistaa, muistutan itselleni, että työ on vain yksi osa elämää. Tiskaan, lakaisen, kastelen kukat ja järjestän komerot. Ulkoilutan koiria. Ja koitan ajatella avoimin mielin sitä, että pelottavilta tuntuvissa tilanteissa piilisi huikeita mahdollisuuksia.

Terveisiä maahanmuuttajalähiöstä!

Lissabonin lentokentän taksipysäkillä kuski toisensa jälkeen kieltäytyi viemästä minua kotiin. Olin asunut kaksi kuukautta Mosambikissa, joten matkatavaraa oli paljon. Kieltäytyminen johtui osoitteesta: taksit eivät vie asiakkaita Cova da Mouraan. Se on liian vaarallista.

Sellaista on, kun asuu Portugalin pahamaineisimmassa lähiössä. Jos tilaan netistä esimerkiksi ruokaa koirille, kerrotaan, että firmalla ei ole lupaa ajaa lähiöön. He tuovat ostokset lähimmälle huoltoasemalle, muutaman kymmenen metrin päähän kotiovelta. Alkuun yritin väittää vastaan, mutta siitä tuli vain paha mieli.

Nykyään ilmoitan etukäteen, että kuljettajan täytyy soittaa matkan varrelta, jotta saadaan yksityiskohdat sovittua. Ja kun Portugalissa ollaan, monet kuskit ovat lopulta sankarillisesti tuoneet tilauksen perille. Lentokentältäkin pääsin lopulta kotiovelle asti. Naiskuski käski hypätä kyytiin ja haukkui mieskuskit raukoiksi pelkureiksi. Takseja ei ole heitelty kivillä, eikä kuljetusfirmojen autoja ole tyhjennetty sillä välin kun kuittaan saaneeni tilauksen.

Taksia en kuitenkaan enää edes yritä pyytää kotiosoitteseeen, vaan sille samalle huoltsikalle. Niin torjun puheliaiden taksikuskien isälliset varoitukset Cova da Mouran vaaroista ja uuvuttavat kysymykset siitä, miksi asun täällä. Heidän puheidensa perusteella olen naiivi ulkomaalainen, joka ei ole huomannut asuvansa vaarallisessa lähiössä.

Suuri osa portugalilaisista ei uskalla edes ajatella Cova da Mouraan tulemista. He tietävät, huolimatta siitä etteivät ole täällä koskaan käyneet tai tunne ketään täkäläistä, että tänne astuminen merkitsee välitöntä hengenvaaraa, tai vähintään ryöstetyksi tulemista.

Kauhu johtuu ennen kaikkea uutisoinnista. Media tunnetusti herkuttelee mielellään rikoksilla ja huumekaupalla. Uutisissa muistetaan aina alleviivata, että täällä asuu ”afrikkalaistaustaista” väkeä. Tai mutkat oiotaan ja sanotaan, että Cova da Moura on afrikkalainen naapurusto. Tosin suurin osa asukkaista nykyään lienee syntynyt Portugalissa.

Vaikka Cova da Mourassa on rikollisuutta, uutisten luoma kuva on vääristynyt. Mediassa ei kerrota naapuruston yhteisöllisyydestä, siitä miten kohteliaiksi lapset täällä kasvatetaan, tai niistä naisista ja miehistä, jotka raatavat surkean palkkansa eteen siivoustöissä tai rakennustyömailla. Eikä niistäkään, jotka koittavat hankkia lisätienestejä myymällä kotitekoista jäätelöä tai kaupittelemalla grillattua maissia. Eikä köyhyydestä, toivottomuudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta. Nämä seikat kuitenkin leimaavat enemmistön arkea paljon enemmän kuin rikollisuus, vaikkei sitä tai sen seuraksia olekaan syytä vähätellä.

Olen nyt asunut Cova da Mourassa yhteensä pari vuotta. Syy täällä asumiseen on eräs erityisen mukava covadamouralainen. En ole pelännyt tai tuntenut oloani uhatuksi. Minua ei ole ryöstetty saati sitten pahoinpidelty. Etenkin alkuun olin kyllä kovin tietoinen siitä, että minua tuijotettiin. Sekin on terveellinen kokemus: on hyvä saada muistutus siitä, miltä tuntuu näyttää erilaiselta kuin enemmistö.

Median vaikutukset ovat kuitenkin salakavalia: niinä kausina, kun Cova da Moura on ollut esillä, huomaan miettiväni mahdollisia riskejä jos esimerkiksi tulen yksin viimeisellä junalla kotiin. Ajatukset kuitenkin asettuvat oikeisiin mittakaavoihin, kun niille ei anna liikaa sijaa. Ja toki joku aina tietää, missä menen. Niin oli kyllä Lissabonin keskustassakin asuessani.

Vaikka olen täällä asuessani saanut kuulla kohtuuttoman raskaista elämäntarinoista, nähnyt asioita joita en ajatellut Euroopassa näkeväni ja todistanut poliisin rasistisia ja väkivaltaisia otteita, en haluaisi asua muualla. On mukavaa tuntea naapurinsa ja tietää, että ympärillä on aina elämää. Aivan vieressä asuu kavereita ja lähistöllä on baareja joissa voi käydä kuuntelemassa kapverdeläistä musiikkia. Ja niin ongelmallista kuin se onkin, että monet täällä asuvat eivät koe olevansa portugalilaisia, minun näkökulmastani se luo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Katselemme portugalilaista yhteiskuntaa pienen etäisyyden päästä, siihen täysin kuulumatta.

Ero minun ja suurimman osan täällä asuvien välillä on kuitenkin se, että minulle Cova da Moura on paikka muiden joukossa. Se ei määrittele sitä, miten minuun suhtaudutaan. Täällä asuminen leimaa minut korkeintaan naiiviksi tai uhkarohkeaksi tyypiksi, ei varkaaksi tai huumekauppiaaksi. Poliisit eivät pysäytä minua kovin ottein tarkastaakseen henkilöllisyyteni. Eikä täällä asuminen ole rajoittanut mahdollisuuksiani opiskella tai saada töitä.