Katoava kaupunki/uusi Berliini

Lissabon oli ihanin kaupunki jossa olin koskaan käynyt: täällä oli värikästä, rosoista, jännittävää, kaunista. Muutin tänne 24-vuotiaana, se selittää tunnelmia. Mutta kaupunki on myös muuttunut, en ainoastaan minä. (Ja tietysti olen ollut osa muutosta, muun muassa siksi, että olen kirjoittanut matkailujuttuja täältä.)

Nyt monet niistä paikoista, jotka ovat rakkaita ja joissa on tapahtunut kaikenlaisia tärkeitä ja ihania asioita, ovat kadonneet tai muuttuneet tunnistamattomaksi. Se yksi näköalapaikka, jossa saattoi kaikessa rauhassa juoda viiniä ja katsella maisemia, sinne virtaa nyt turisteja tuktukeilla. Toinen näköalapaikka, jossa olen kotien lisäksi varmaankin viettänyt eniten aikaa tässä kaupungissa, se on väliaikaisesti suljettu ja siitä tulee jatkossa aidattu ja se suljetaan illaksi ja öiksi.

Kaupunkia “siistitään” ja “modernisoidaan”, muutoksia perustellaan turvallisuuden lisäämisellä, huumekaupan vähentämisellä, metelin vähentämisellä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Lissabonista tulee entistä valkoisempi ja keskiluokkaisempi, turistiystävällisempi, expat-ystävällisempi, diginomadiystävällisempi. Kohtaamispaikat katoavat, kaupunki lakkaa olemasta asukkaittensa olohuone.

***

Lissabonin keskusta on pieni, ja kasvaneet turistimäärät keskittyvät samoille alueille. Vanhassa Alfaman kaupunginosassa näkyy heti, kun risteilyalusten väki nousee maihin. Tuktukien, keltaisten ratikoiden ja kapeilla jalkakäytävillä taitelevien turistijoukkojen yhdistelmä on hengästyttävä.

Lissabon ei kuitenkaan ole ainoastaan turistien suosiossa, vaan tänne tullaan muualta pysyvämminkin. Kun Lissabonista puhutaan uutena Berliininä, jutuissa haastatellaan usein pohjoisemmasta tänne tulleita start up -tyyppejä ja intoillaan Web Summit -teknologiakonferenssista.

Lissabonia kehutaan tietysti aurinkoisuudesta ja surffimahdollisuuksista mutta myös edullisuudesta. Jos asunnot ovatkin kallistuneet, työvoima on muihin Euroopan maihin verrattuna halpaa. Samoin ruoka, samoin viini, samoin ulkona syöminen – siis hyvätuloisemmille ihmisille.

Suurin piirtein samat jutut toistuvat esimerkiksi suomalaisten eläkeläisten oloja täällä käsittelevissä artikkeleissa ja kauppakuittivertailuissa.

***

Arjen muuttuminen ja lempipaikkojen katoaminen on vain yksi osa Lissabonin gentrifikaatiosta, eikä tässä varsinaisesti ole kyse siitä. Lissabonista on tullut todella raaka kaupunki asua, erityisesti jo ennestään vaikeassa asemassa oleville – siis esimerkiksi monille niille, jotka remontoivat (pimeästi) ulkkareidenkin talot, siivoavat muutaman euron tuntipalkkaa vastaan start up -toimistot ja turistikahvilat, valmistavat ja tarjoilevat edullista ruokaa halvoissa ravintoloissa.

Minimipalkkaa ollaan Portugalissa nostamassa 600 euroon kuukaudessa, mutta sillä rahalla ei Lissabonissa pärjää: edes vakityö ei tarkoita sitä, että olisi turvassa köyhyydeltä.

Monet asunnot ovat airbnb-käytössä, asuntojen hinnat ovat nousseet toivottomiksi ja ihmisiä häädetään kodeistaan. Vuokra-asunto Lissabonissa maksaa keskimäärin 830 euroa kuussa ja kilpailu asunnoista on niin kovaa, että käytössä on kaikki keinot lahjonnasta hintakilpailuun.

Huoneita vuokrataan usealla sadalla eurolla, ja niitä etsivät nyt esimerkiksi yksinhuoltajaäidit lapsineen. Aiemmin halveksituilla alueilla Sintraan vievän junaradan varrella vuokrataan huoneita 400 euron hintaan, ja jopa yhtä jaetun huoneen kerrossängyn petiä 170 euron kuukausihintaan.

***

Kaduille on ilmestynyt turismia kritisoivia kannanottoja, mutta varsinainen ongelma on loppujen lopuksi poliittinen. Lissabon ei ole ensimmäinen kaupunki, jolle käy näin, ja ilmiö liittyy laajemmin kapitalismiin. Turismin ja ulkomaalaisten suosion ei kuitenkaan tarvitsisi muuttaa kaupunkia asuinkelvottomaksi tai tyhjentää sitä paikallisista, eikä sen nimissä olisi pakko tehdä peruuttamatonta tuhoa.

Epäoikeudenmukaisuuksia, kaupunkitilan muuttumista ja muita gentrifikaation ilmentymiä vastaan kyllä taistellaan, mutta vastarintaa hillitsee se, että niin monien lissabonilaisten kaikki voimavarat kuluvat päivästä toiseen selviämiseen.

Arkinen selviytymistaistelu jää varsinkin vierailijoilta näkymättömiin. Gentrifikaatio on synnyttänyt esimerkiksi uudenlaisen talonvaltaajien joukon: äidit, jotka muuten joutuisivat lapsineen kadulle.

***

Jos suunnittelet reissua Lissaboniin, suosittelen lämpimästi sesonkien ulkopuolella matkustamista. Olen koonnut Tripsteri-sivustolle vinkkejä vastuulliseen Lissabonin reissuun. Jos haluat kurkata kauniin kaupungin kulissien taakse, katso vaikka Another Lisbon Story -dokkari.

Kuva: Rob Hurson, flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Mainokset

Näin kohtaat ulkomaalaisen

Olen asunut 12 vuotta ulkomailla, lähinnä Lissabonissa, jonkin aikaa Lontoossa ja ihan vähän aikaa Maputossa. Se on ollut valkoisena suomalaisena helppoa, siis siinä mielessä, miten minuun on suhtauduttu. Mutta on myös sellaisia toistuvia keskustelunavauksia ja ennakko-oletuksia, joista en erityisemmin tykkää.

Omalla kohdallani kyse on ollut lähinnä ärsyttävistä tilanteista, mutta ennakko-oletuksiin perustuvat kohtaamiset voivat olla myös ulossulkevia ja syrjiviä (siitä lisää tässä bloggauksessa).

Kaikkia ei tietenkään samat asiat häiritse, mutta tämän listan seuraaminen ainakin vähentää mahdollisuuksia pilata tilaisuus uusien tuttavuuksien tekemiseen:

  • Henkilön kotimaan arvuuttelu ulkonäön ja/tai aksentin perusteella on harvoin onnistunut tapa avata keskustelua.
  • Jos kuitenkin arvuuttelet, se menee pieleen ja alat vuolaasti pahoitella sitä, että luulet vaikka suomalaista romanialaiseksi, se ei kerro kohteliaisuudesta vaan asenteista romanialaisia kohtaan.
  • Jos olet esimerkiksi portugalilainen ja kohtaat suomalaisen naisen, ei välttämättä tee hyvää vaikutusta vitsailla siitä, miten nainen on jäänyt Portugaliin tietysti siksi, että portugalilaiset miehet ovat vastustamattomia.
  • Kaikki eivät (aina) halua/jaksa puhua kotimaastaan. Tai kertoa, miten ja miksi on päätynyt asumaan uuteen maahan. Vaikka joku henkilö vaikuttaa ulkomaalaiselta, voi ihan hyvin jutella tavallisista asioista. Juttuseura kyllä ottaa kotimaansa tai taustansa puheeksi jos haluaa.
  • Nimen ”vaikeuden” päivittely ei yleensä tee hyvää vaikutusta.
  • Älä myöskään hämmästele sitä, että joku ei ulkonäkönsä puolesta vastaa mielikuviasi jonkun maan asukkaista.
  • Jos henkilö aloittaa keskustelun kielelläsi, vastaa samalla kielellä, vaikka kuulisitkin aksentin tai virheen.
  • Älä vaadi/oleta kotimaassasi asuvalta ulkomaalaiselta ehdotonta rakkautta ja kritiikitöntä suhtautumista kotimaatasi kohtaan.
  • Älä oleta, että ulkomaalainen on perehtynyt maasi historiaan ja kulttuuriin perinpohjaisesti ja tenttaa häntä.
  • Älä oleta, että ulkomaalainen ei tiedä maastasi mitään ja kaipaa spontaaneja luentoja.

 

Sain pysyvän oleskeluluvan

Olen kehittänyt Portugalissa virastokammon. Se ilmenee muun muassa niin, että sydän hakkaa ja muuten ihan sujuva portugali muuttuu takelteluksi, kun pitäisi saada sanottua asiansa. Mutta tänään ei olisi tarvinnut pelätä: sain pysyvän oleskeluluvan!

Sen saamista edeltänyt prosessi kuvaa aika hyvin virastokammon syntyperää. Kun selvisi, että en voi enää uusia EU-rekisteröitymistäni, soitin paikalliseen maahanmuuttovirastoon (SEF eli Serviço de Estrangeiros e Fronteiras). Sinne pääsee vain ajan varaamalla. Sain listan tarvittavista dokumenteista:

  • Syntymätodistus (henkilökortti olisi kuitenkin käynyt, mutta omani oli vasta vanhentunut, eikä sitä voi uusia lähetystössä)
  • Todistus kotiosoitteesta
  • Passi ja kaksi kuvaa
  • Paikallinen työsopimus tai tiliote, josta näkyy että tilillä on useampi tonni

Suurlähetystöstä suositeltiin hankkimaan ote väestötietojärjestelmästä syntymätodistuksen virkaa toimittamaan. Sen tilaaminen Suomesta oli helppoa. Tilasin paperin englanniksi apostille-todistuksen kera. Sitten selvisi, että SEF huolii vain portugalinkielisiä dokumentteja. Virallista kääntäjää etsiessäni otin yhteyttä Portugalin konsulaattiin Suomessa. Sieltä otettiin yhteyttä SEF:iin ja selvitettiin, että oliko tosiaan tarvetta kääntää englanninkielistä paperia. Sain sähköpostin, jossa selitettiin, että kyllä englanninkielinenkin kävisi. Jätin paperin kääntämättä.

Todistus kotiosoitteesta piti anoa oman kaupunginosan virastosta. Sinne piti saada mukaan kaksi todistajaa, joilla on oikeus äänestää. Koska minulla ei ole vuokrasopimusta, piti mukaan saada vielä kotitalon dokumentit. Puoliso ja appi lähtivät todistajiksi, ja viikon kuluttua sain todistuksen. Lainasin rahaa, jotta saisin tililleni tarvittavan summan. Olen tietoinen etuoikeutetusta asemastani: sain rahaa lainaan, sain mukaani todistajat.

Sitten pääsin tekemään hakemuksen. Selvisi, että syntymätodistusta ei tarvinnut lainkaan. Virkailija tosin sanoi, että kaikkien dokumenttien on oltava portugaliksi. Lisäksi jouduin kertoilemaan, miksi asun Portugalissa ja mitä teen elääkseni. En tiedä oliko se osa virallista prosessia.

Sitten – tämä kohta on kuulunut asiaan joka ikisellä virastoreissulla – selvisi, mitä papereita puuttui: aiempi EU-rekisteritodistus (vanhentunut paperi oli hukkunut jonkun muuton yhteydessä) ja sosiaaliturvajärjestelmänumero virallisella paperilla (helppo juttu, paperi kotona). Kun nämä olisi toimitettu, saisin kuukauden kuluttua kirjeen, jossa kerrottaisiin onko lupa myönnetty, ja voisin varata uuden ajan.

Jouduin siis hankkimaan poliisilta todistuksen, että EU-todistus oli kadonnut. Poliisiasemalla jouduin kehittelemään ajankohdan ja paikan, jolloin todistus olisi kadonnut. Poliisi tarvitsi myös osoitteeni, ja bonuksena sain osakseni silmien pyörittelyä ja kehut rohkeudesta, kun uskallan asua Cova da Mourassa.

Tein tämän kaiken lokakuun lopulla. Tammikuun alussa soitin ja tiedustelin, miten mahtaa olla lupani laita. Eivät voineet kertoa, antoivat uuden ajan. Tänään virkailija sanoi, että mitään kirjeitä ei lähetetä, ja sanoi että olisin voinut hakea kortin jo kauan sitten. Sitten hän kaivoi laatikosta mustetta, ja koko prosessi huipentui sormenjäljen leimaamiseen oleskelulupaan. Pahvisessa kortissa lukevat myös vanhempien nimet, ja siinä on tietysti myös osoitteeni, leima ja jonkin päällikön allekirjoitus.

Sain tänään myös kaksi viikkoa sitten Suomessa uusimani henkilökortin kirjeenä kotiin.

Portugalin pelottava byrokratia

Ei tässä kuitenkaan vielä voi hengähtää: edessä on vielä sosiaaliturvan ja veroasioiden selvittely. SEF:issä asiointi sitä paitsi on kuulemma helpottunut. Siellä on nykyään töissä lähinnä itsekin maahanmuuttajina Portugaliin tulleita, joten kohtelu on inhimillistä, ja sitä voi saada esimerkiksi Brasilian portugaliksi. Kirjoitin jo aiemmin, että kieltä käytetään vallan välineenä (siitä se oma takeltelukin varmaan johtuu).

Byrokratia on pelottavaa myös siksi, että tietoa on vaikea saada, eikä ikinä voi olla varma, onko saanut luotettavaa tietoa. Tapahtumien kulku riippuu myös omista taidoista: pitää osata tivata tietoja, osoittaa että on perillä omasta tilanteestaan ja tarvittaessa hiukan näytellä. Se on kamalaa. Kaikki on tosin lopulta aina järjestynyt, mutta ei sen tarvitsisi näin stressaavaa olla.

Virkailijat käyttäytyvät usein tympeästu ja asioijaa nöyryyttäen, valta-asemastaan tietoisina. Se kai heijastaa muutoinkin hierarkkista yhteiskuntaa, jossa esimerkiksi kaikkia alemman korkeakoulututkinnon suorittaneita kohdellaan herra tai rouva tohtoreina. Väitän, että ulkomaalaisten, etenkin entisistä siirtomaista tulevien, kohdalla asetelmaan liittyy jäänteitä siirtomaaherruudesta. Portugalin siirtomaavallan perintönä pidetään myös muun muassa Mosambikin toivotonta byrokratiaa. Siellä tosin virkailijoita voi lahjoa.

Valituksia ei  varmaankaan kuitenkaan juuri tehdä: sen tekeminen nöyryytettynä ja uupuneena vaatii aikamoista sisukkuutta. Monet eivät ole tietoisia oikeuksistaan ja pelkäävät, että valituksen tekeminen voi vaarantaa oman tilanteen.

Oleskelulupa EU-kansalaiselle EU-maassa?

Kun olen valittanut hakemusprosessin venymisestä, monet ovat ihmetelleet, mihin tarvitsen oleskeluluvan. Saksassa asuva ystävä kertoi, ettei siellä tarvitse edes tehdä EU-rekisteröintiä. Täällä todistus rekisteröitymisestä on pitänyt esittää esimerkiksi uutta työtä aloittaessa, ja rekisteröinti tulisi suorittaa, jos maassa on ollut yli kolme kuukautta. Käytännöt siis vaihtelevat eri EU-maiden välillä merkittävästikin.

Selvisi myös, että oleskelulupakaan ei periaatteessa ole pakollinen, vaan asia esitetään niin, että viiden vuoden oleskelun jälkeen sitä on oikeus hakea. Käytännössä se on täällä kuitenkin pakko anoa, jos aikoo hoitaa asioitaan muissa virastoissa. Ja nyt on paperi, jolla todistaa osoite. Saan luvan myötä myös äänestää kunnallisvaaleissa. Kai sekin on ihan hyvä syy juoda juhlakahvit!

Kissabloggaus

©Anna Pöysä

Puoliso lähti ulkoiluttamaan koiria myöhään illalla. Lenkki kesti kauan, ja lopulta hän soitti. Ääni oli niin vakava, että ajattelin ensin, että koirille olisi käynyt jotain. Sitten kuulin mau’untaa. Tyypillä oli niin paljon eläimiä käsissään, että hän ei saanut ovea auki. Reissu venyi, kun hän oli pyydystänyt arkaa, keskellä autotietä kulkenutta kissanpentua.

Sisällä kissa sähisi tarmokkaasti. Saatiin umpeen muurautunut, tulehtunut silmä putsattua ja tehtiin kissalle peti pahvilaatikkoon. Se söi kovaa kyytiä pieniä hitusia kanasta, jota kaveri oli aikaisemmin tuonut koiria varten. Sitten kissa simahti laatikkoonsa.

Seuraavana päivänä päätin kylvettää kissan, sillä se haisi. Vasta silloin huomasin, että häntä olikin luuta myöten poikki, eikä ainoastaan likainen. Vietiin kissa eläinsairaalaan ja häntä laitettiin pakettiin. Eläinlääkäri päätti yrittää saada haavan parantumaan ja häntä amputoitaisiin kun kissa olisi vanhempi. Löytöhetkellä se lienee ollut noin kuukauden vanha.

©Anna Pöysä

Meillä oli jo ennestään kaksi löytökoiraa. Keittiössä majailee lahjaksi saatu kani. Kysyin eläinlääkäriltä, että miten kannattaa toimia, jos emme voi kissaa pitää. Hän sanoi, että ei kannata ainakaan antaa sitä millekään yhdistykselle adoptoitavaksi, vaan etsiä koti omin päin. Eläinten suojeluyhdistyksen ylläpitämään sairaalaan oli tuotu samana päivänä laatikossa yhdeksän kissapentua, ja heillä oli muitakin kissoja kotia vailla.

Tuotiin kissa siis takaisin kotiin. Se lopetti nopeasti sähisemisen eikä ollut uusista kuvioista moksiskaan, vaan leikki, söi ja nukkui. Sen ainakin löytöeläimistä olen oppinut, että ne yllättävän nopeasti tottuvat uuteen ympäristöön ja ainakin päällisin puolin unohtavat hurjat kokemuksensa.

Senkin olen oppinut, että on vaikea luopua ”pelastamastaan” eläimestä. Meillä on ollut kissa nyt tasan kolme kuukautta. Emme ole ryhtyneet etsimään kissalle uutta kotia, vaikka ei meidän oikeasti kannattaisi pitää neljää lemmikkiä, enkä ikinä ollut kuvitellut päätyväni elämään näin monen eläimen kanssa. Ja eläimillekin riittäisi enemmän aikaa, jos niitä olisi vähemmän. Ei ole myöskään aivan mutkatonta pitää kolmea lihaa syövää lemmikkiä kasvissyöjätaloudessa.

©Anna Pöysä

Syitä luopumisen vaikeuteen on monia, mutta kiintymyksen lisäksi niihin kuuluu ainakin ihan vain oma mielihyvä siitä, että pystyy hoitamaan eläimen kuntoon. Jollain tasolla omahyväinen on huoli eläimen tulevaisuudestakin: kyllä kissalle varmasti löytyisi koti, jossa siitä huolehdittaisiin avain yhtä hyvin kuin meilläkin.

Lisäksi tiedot Portugalin hylättyjen eläinten määristä kannustavat pitämään löydetyt lemmikit. Público-lehden mukaan viime vuonna Portugalissa hylättiin 32 000 eläintä, eli lähes 90 eläintä päivässä. Niistä 78 % oli koiria. Kissoja varmasti hylätään myös, mutta niitä luultavasti ”pelastetaan” harvemmin. Katukissoja on paljon. Eläimiä otetaan usein spontaanisti, mutta niitä myös hylätään ilmeisen kevyin perustein. Ystävä pelasti pikkuruisen kissanpennun roskiksesta.

Jutun luvut kertovat vain kaupunkien ja kuntien vastaanottamista eläimistä. Niiden ylläpitämissä eläinsuojissa eläimiä myös lopetetaan. Lisäksi hylättyjä eläimiä on erilaisten eläinsuojeluyhdistysten hoivissa. Ne toimivat vähällä rahalla ja järjettömistä eläinmääristä huolehtien.

Tänä vuonna eläimiä on sentään hylätty vähemmän. Alkuvuodesta eläimen hylkäämisestä ja kaltoinkohtelusta tuli rangaistava teko: hylkäämisestä voi joutua vankilaan puoleksi vuodeksi, kaltoinkohtelusta kahdeksi.

 ©Anna Pöysä

Olisi hienoa, jos täälläkin eläinkaupoissa välitettäisiin adoptioeläimiä pentujen myymisen sijaan, kuten joissain yhdysvaltalaisissa kaupungeissa. Lemmikkien pitoa voisi eettisistä ja ekologisista syistä vähintäänkin rajusti rajoittaa. Joidenkin eläinten pitämisen lemmikkeinä voisi lopettaa saman tien. Viisi vuotta kanin kanssa on saanut ajattelemaan sitä, miten kohtuutonta on hankkia niitä lasten lemmikeiksi. Ja kanarianlintuja pidetään täällä pikkuisissa kopperoissa parvekkeella.

Paremmin kotieläimiksi sopivien koirien ja kissojen hankkimista voisi ainakin edeltää jonkinlainen tulevien omistajien koulutus, jotta eläimeen ei suhtauduttaisi omaisuutena, jonka on tarkoitus sulostuttaa omistajansa elämää.

Mini-kissan häntä ei parantunut ja sen pitäminen paketissa kävi hankalaksi. Eläinlääkäri päätti, että on paras leikata hännän kuollut osa pois. Amputointi sujui hyvin, eikä kissan menoa hännän pätkäisy ole haitannut. Se on pohjattoman energinen, härnää koiria aina tilaisuuden tullen ja puree kovasti. Kissan tulevaisuus on auki: emme ole varmoja, miten sen yhteiselo kanin kanssa tulee sujumaan.

Kuvat: © Anna Pöysä

Poskipusu, fist bump vai puolihalaus?

Portugalissa poskipussaillaan: suukko kummallekin poskelle, ensin oikeat posket vastakkain. Intensiivisyys vaihtelee. Toiset moiskauttavat varsinaisen pusun, toisten kanssa vain hipaistaan poskia vastakkain. Se kai riippuu tyypistä. Olen päätellyt, että joskus erityisen märkä tai vahingossa melkein suulle osuva poskipusu kielii kiinnostuksesta pussattavaa kohtaan. Tai humalatilasta.

Operaation nimi on beijinhos eli suukkoset. Koko kuvio menee sekaisin, jos vastapuoli on italialainen. He suorittavat kokemukseni perusteella operaation vasen poski edellä.

Naiset poskipussailevat aina, niin miehiä kuin naisiakin. Miehet antavat naisille suukot ja pääsääntöisesti kättelevät toisiaan. Lapsia, niin poikia kuin tyttöjäkin, poskipussailee kaikki. En tiedä, milloin pikkupojat alkavat kätellä toisia oman sukupuolensa edustajia. Joskus jo vähän isommatkin pojat tervehtivät suukkosin esimerkiksi isoisäänsä tai isäänsä. Miehet myös halaavat toisiaan.

Lisäksi on olemassa puolikkaita poskipusuja. Joku joskus sanoi, että se on jonkinlaista hienostelua, ja että niin tehdään paremmissa piireissä. En osaa sanoa, onko väitteessä perää. On ikävää, jos toinen antaa puolikkaan poskipusun ja itse kuvittelee että kyseessä on se tavallinen menetelmä. Ikävää on myös se, jos joutuu poskipussailemaan kaveria, joka on juuri läiskinyt poskilleen partavettä.

Tapaan tottuu nopeasti, vaihtoehtoja ei Portugalissa asuvalle oikein ole tarjolla. Oikeasti moikkailusta tuli haastavaa, kun muutin Cova da Mouraan. Täällä voi tervehtiä ainakin sadalla erilaisella tavalla, eikä ikinä voi tietää, minkälainen moikkaus on edessä.

Moikata voi esimerkiksi näyttämällä peukkua, nyökkämäällä tai vilkuttamalla. Se on helppoa: ei haittaa jos itse vilkuttaa ja toinen näyttää peukkua. Nyrkkien yhteen laittaminen on aika yleistä myös, ja sen voi ennakoida moikkaajan liikkeitä tarkkailemalla. Kaikkien ikäluokkien suosima moikkaus alkaa niin, että laitetaan kämmenet ensin yhteen. Sitä seuraa liu’utus ja fist bump. Sitä voi täydentää viemällä lopuksi nyrkin rinnalle. Tämä moikkaus opetetaan myös lapsille. Variaatioita on kuitenkin monia. Joihinkin yhdistetään puolikas halaus ja selkään taputtaminen.

Sukupuolikaan ei auta tulevan ennakoinnissa. Miehet voivat moikata naisia ihan miten vain ja toisin päin. Naiset tosin useimmiten poskipussaavat keskenään, ainakin jos eivät näe toisiaan aivan yhtenään. Ja kaikki poskipussailevat vanhempia naisia. Vanhimmilta naisilta – ja vauvoilta – voi myös pyytää siunauksen. Kädestä otetaan kiinni ja otsa painetaan kämmenselkää vasten.

Kaiken tämän jälkeen Suomessa tervehtiminen on ihanan helppoa ja selkeää. Mutta olen huomannut, että kaipaan joskus poskipusuja. Niitä voisi antaa sellaisille tutuille, joita ei oikein tohdi halata, mutta joiden kohdalla pelkkä ”moi” tuntuu kolkolta.

Zeca Afonso kuoli 30 vuotta sitten

4313091193_43e0189c9f_o
Kuva: Mário Tomé, flickr.com, CC BY-NC-SA. 2.0.

Lissabonin keskustan kadulla kolmen ison koiran kanssa istuva parrakas mies vihelsi vallankumouslaulua. Se kuulosti tutulta, mutta en tunnistanut laulua. Kylässä ollut täti mainitsi sen nimen. Grândolaa ei oltu kuunneltu edellisen vuoden kielikurssilla Coimbran yliopistossa. Olin muuttanut hiljattain Lissaboniin, vuosi oli 2006.

Myöhemmin samana vuonna galicialainen kämppis osti Zeca Afonson vinyylin. Sitä kuunneltiin illasta toiseen. Filhos de Madrugada, aamuyön lapset, oli parasta siihen mennessä kuulemaani portugalilaista musiikkia. Se pyyhki kielikurssilaulujen aiheuttamat traumat.

José Afonso syntyi vuonna 1929. António Oliveira de Salazar oli maan talousministeri ja Portugalilla oli lukuisia siirtomaita Afrikassa. Afonson isä lähti perheineen töihin Angolaan. Myöhemmin Zeca Afonso asui itse perheensä kanssa Mosambikissa.

Tuolloin Salazar oli jo vahvistanut asemansa maan johdossa: vuonna 1933 alkoi Estado Novon eli Uuden valtion kausi. Oikeistodiktaattorin Portugali oli tarkasti kontrolloitu, siirtomaavaltaan tiukalla otteella takertunut ja sulkeutunut maa.

Zeca Afonso opiskeli myöhemmin Coimbran perinteikkäässä yliopistokaupungissa. 50-luvulla ja 60-luvun alussa hän lauloi fadoa, Salazarinkin kovasti arvostamaa ja yliopistokuvioihin liittyvää musiikkia. Mutta sitten musiikki alkoi saada uusia sävyjä.

Vuonna 1963 Afonso saa valmiiksi Sartrea käsittelevän lopputyönsä. Samana vuonna hän julkaisee ensimmäiset poliittiset kappaleensa. Niiden joukossa on Os Vampiros eli vampyyrit.

Siinä lauletaan tuoretta verta imevistä vampyyreistä, jotka syövät kaiken eivätkä jätä mitään. Ja vampyyreiden uhrien huudoista. Tulkinta ei ole vaikeaa: kansa oli rutiköyhää ja toisinajattelijoita vainosi kidutukseen turvautuva ja muun muassa Kap Verden saaristoon rakennetulle ”hitaan kuoleman” vankileirille heitä lähettävä poliisi PIDE (Polícia Internacional e de Defesa do Estado). Sensuuri iski välittömästi – valtaapitävät tunnistavat itsensä.

Afonso palasi 60-luvulla Mosambikiin perheensä kanssa. Siellä hän oli mukana teatteriproduktioissa ja teki muun muassa musiikin esitykseen Bertolt Brechtin Poikkeuksesta ja säännöstä. Hän suhtautuu siirtomaavaltaan kriittisesti ja joutuu ongelmiin PIDE:n vampyyrien kanssa.

60-luvun lopulla Afonso palasi Portugaliin. Hän oli jonkin aikaa opettaja, mutta hänet erotettiin. Vuonna 1971 julkaistiin Cantigas de Maio -albumi. Juuri tällä levyllä on Grândola Vila Morena. Se kertoo Grândolan kylästä, veljeyden maasta jossa kansalla on määräysvalta, ja jossa joka kulmassa on vastassa ystävä.

Vuonna 1973 PIDE vangitsi Afonson pariksi kuukaudeksi. Kului vuosi, ja Grândolasta tulee Neilikkavallankumouksen symboli. Se soitettiin radiossa merkiksi siitä, että vallankumous oli alkanut.*

Afonso kuoli vuoden 1987 helmikuussa pitkään sairastettuaan. Sitäkin surullisempaa on, että Afonson laulut ovat edelleen ajankohtaisia.

* Jos taustat kiinnostavat, lue Neilikkavallankumouksesta kertova Kansan Uutisten juttu.