Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

Mainokset

Reni Eddo-Lodge ei jaksa enää puhua ”rodusta” valkoisten kanssa

Brittiläinen Reni Eddo-Lodge kyllästyi keskustelemaan rasismista valkoisten kanssa, ja kirjoitti siitä bloggauksen muutama vuosi sitten. Syitä haluttomuuteen keskustella oli useita: valkoiset eivät usko rakenteellisen rasismin olemassaoloon, he eivät ota mustien kokemuksia tosissaan, he eivät tajua miten valkoisuuden normi toimii, he ajautuvat puolutuskannalle kun rasismi tulee puheeksi.

Bloggaus, ”Why I No Longer Talk to White People about Race”, on nyt samannimisen kirjan esipuhe. Se on hyvä kirja, ja suosittelen sitä kaikille, jotka ovat kiinnostuneet rakenteellisesta rasismista ja yhteiskunnallisesta keskustelusta. Suomeksi sitä ei vielä ole saatavilla, mutta toimittajana työskentelevän Eddo-Lodgen englanti on selkeää ja helppolukuista.

Eddo-Lodge käy läpi Iso-Britannian näkökulmasta rotuun, rasismiin ja valkoisuuteen liittyviä asioita. Siinä käsitellään esimerkiksi mustan historian näkymättömyyttä, etuoikeuksia, feminismiä ja luokkayhteiskuntaa. Eddo-Lodge muistuttaa, että huolimatta puheista kasvavasta rasismista rasismi on aina ollut läsnä brittiläisessä yhteiskunnassa. Se on osa yhteiskunnan ydintä, sitä miten se on rakennettu. Rasismi ei siis ole ulkoinen asia, josta voisi päästä puuttumatta yhteiskunnan rakenteisiin.

Kirjalla on yhteistä Koko Hubaran Ruskeiden Tyttöjen kanssa (siitä kirjoitan vähän myöhemmin, luin sen juuri loppuun). Ne saivat alkunsa blogeista, niiden aihepiirit risteävät ja molemmilla on toimittajataustakin. Molemmissa ovat läsnä kirjoittajien omat kokemukset, vaikka Eddo-Lodgen kirjassa painopiste on enemmän yhteiskunnan ruotimisessa ja Hubaran kirjassa näkökulma on henkilökohtaisempi.

Yhteistä on myös Hubaran ja Eddo-Lodgen huomioissa valkoisuudesta. Ruskeissa Tytöissä Hubara kertoo jo toteutuneesta toivelistastaan ja aikoo kirjoittaa seuraavaan listaan toivovansa muiden asioiden lisäksi ”valkoisuuden kollektiivista valkoisuutensa tajuamista”.

Eddo-Lodge taas kirjoittaa turhautuneensa siihen, miten valkoiset eivät tajua mitä valkoisuus tarkoittaa vallan näkökulmasta. Hän muistuttaa, että rasistisen yhteiskunnan muuttaminen on aina jäänyt järjestelmän alimmaisena olevien harteille. Ongelmien ratkaisu ei kuitenkaan voi olla yksin rasismista kärsivien vastuulla, vaan valkoisten on käsiteltävä valkoisuutta. Kirjan lukeminen käy hyvin avuksi siihen, vaikka se ei sen ensisijainen tarkoitus olekaan.

Eddo-Lodge myös kuvailee, miten antirasistista työtä on johdettava niiden, jotka epäoikeudenmukaisuuden kohteeksi joutuvat. Valkoisten rooli on tukea työtä taka-alalla ja tehdä työtä toisten valkoisten parissa. Myös taloudellinen tuki on tervetullutta.

Jos siis voit, suosittelen hankkimaan Why I No Longer Talk to White People about Racen (Bloomsbury, 2017), ja/tai tilaamaan Ruskeat Tytöt (Like, 2017) samannimisen verkkomedian nettikaupasta. Ruskeiden Tyttöjen nettikaupassa 15.9. mennessä tehdyistä ostoksista lahjoitetaan 3 euroa paperittomien ihmisten hyväksi.

Kirjahyllyn romahdus ja lukuhaaste

kirjat

Hankittiin halvin mahdollinen hylly kirjoille, kun pari vuotta sitten palattiin Lontoosta Lissaboniin. Nyt kevyemmille esineille tarkoitettu heppoinen puuhylly petti, ja kiloittain kirjoja päätyi lattialle. Eläimiä tai ihmisiä ei jäänyt alle, mutta tapahtuma laittoi kuitenkin alulle pienen kriisin.

Aloin järjestellä kirjoja siisteihin kasoihin sitä päivää odottamaan, että olisi varaa kunnolliseen kirjahyllyyn. Ensin tein hommaa kirjoihin sen kummemmin huomiota kiinnittämättä. Sitten aloin katsella kirjoja sillä silmällä, että mitä tekisi mieli lukea. Ja sitten alkoi vähän ahdistaa.

Kirjahyllyn sisällön avulla voisi kirjoittaa jonkinlaisen elämäntarinan. Suuri osa on hankittu Portugalista käsin: täällä kirjastoista ei ole juuri iloa ja niitä on vähän. Kasassa oli Lonely Planetin opas Lissaboniin niiltä ajoilta, kun muutin tänne. Joskus sen jälkeen on hankittu useampi portugalin oppikirja. Mosambikilaista kirjallisuutta on suhteettoman paljon, koska kirjoitin siitä väitöskirjan. Niitten viereen olivat kaatuneet kalliit akateemiset kirjat. Lattialla makasi myös kaksi gradua ja väikkäri, jonka välissä on edelleen väitöstilaisuuden muistiinpanot.

Joukossa on paljon Lontoon kirppiksiltä ostettuja kirjoja. Ja uusia, lukemattomia kirjoja joita tilasin silloin, kun elämä oli apurahan ansiosta vakaata. Portugaliin paluun jälkeen omien kirjojen seuraksi ilmestyi puolison vanhempiensa luokse varastoimia kirjoja: Malcolm X:n elämäkerta, Kap Verden historia ja Kebra Nagast. Jostain hyllyyn oli näköjään päätynyt portugalinkielinen Raamattukin. Kasassa oli myös puolison lasten englanninkieliset muumikirjat ja useita täällä oleilleiden kavereiden jälkeensä jättämiä kirjoja.

Joistain kirjoista tuli voimakkaasti mieleen, missä ja millaisessa mielentilassa olen niitä lukenut: Zadie Smithin NW:n kimppakämpässä vasta Lontooseen muuttaneena ja Arundhati Royn The God of Small Things -kirjaa sydänsuruisena portugalilaisella uimarannalla (voiko se vieläkin tuoksua aurinkorasvalle?). Ja Ben Okrin The Famished Roadia kauan sitten ahdistuneena ja väsyneenä call center -työn hiljaisina hetkinä.

Ahdistus syntyi kuitenkin toisenlaisesta vaiheesta, josta romahtanut kirjahylly muistutti. Väittelyn ja Lontoon jälkeisenä aikana kirjat eivät ole elämään oikein enää kuuluneet. Kahdessa ja puolessa vuodessa olen lukenut ehkä 10 kirjaa.

Freelancerinä työskentely on saanut aikaan tilan, jossa tuntuu että jatkuvasti pitäisi tehdä, etsiä tai suunnitella töitä. Oikeasti aikaa valuu kuitenkin paljon hukkaan. Luulen vähän, että poukkoileva uutisten, bloggausten ja päivitysten lukeminen on myös jonkinlainen reaktio maailmanmenoon ja oman tilanteen epävarmuuteen. Keskittyminen on kaiken netissä roikkumisen jälkeen vaikeaa. Vaatii entistä enemmän aikaa päästä lukemiseen kiinni ja lehtijuttuja laajempiin kokonaisuuksiin on vaikea keskittyä.

Kirjahyllyn romahdus saa nyt luvan olla käännekohdan symboli. Poimin kasasta muutaman vetoavan kirjan ja päätin aloittaa syyskuun kunniaksi lukuhaasteen. Tavoitteena on ryhtyä lukemaan uudestaan ja lukea niin paljon kuin sielu sietää. Sääntöjä on yksi: tylsän/tyhmän kirjan saa jättää kesken. Sopii liittyä seuraan.

Paras kirja aikoihin: Marlon Jamesin A Brief History of Seven Killings

Aloin lukea A Brief History of Seven Killingsiä saman tien uudestaan, kun sain sen loppuun. Niin hyvä se oli. Kirjan on kirjoittanut jamaikalainen, Yhdysvalloissa asuva Marlon James ja se voitti viime vuonna Booker-palkinnon.

Tarinan keskipiste on Bob Marleyn tappoyritys vuonna 1976, mutta tarina ulottuu Yhdysvaltoihin ja 90-luvulle asti. Siinä seurataan monen äänen kautta muutaman keskeisen hahmon ja kymmenien sivuhahmojen vaiheita. Kirjaa voisi analysoida ainakin 10 bloggauksen verran, mutta listaan nyt vain syitä sen parhauteen.

Kirja on hyvällä tavalla moniääninen. Tapahtumiin saa useamman näkökulman, mikä on mahtavaa. Mukana on kingstonilaisten jengien johtajia, heidän alaisiaan, keskiluokkainen jamaikalaisnainen, yhdysvaltalainen toimittaja ja CIA-pomoja. Ja yksi kummitus.

Kielenkin tasolla se nostaa esiin sen, miten englannin eri versiot on hierarkisoitu, mikä puolestaan saa etuoikeutetut ajattelemaan, että vain länsimaiseksi englanniksi voi olla viisas. Asetelma kyseenalaistetaan kirjassa useaan kertaan. Sitä voi tulkita vaikka koloniaalisuuden näkökulmasta. Muutenkin se paljastaa stereotypioita, jotka liittyvät paitsi siihen, miten puhutaan, myös siihen missä asutaan ja miltä näytetään.

Kieli myös toiseuttaa ei-jamaikalaiset (tai no, ne joilla ei ole patois hallussa) lukijat. Patois on voimakkaasti läsnä, ja sitä osaamattomat joutuvat hyväksymään sen, että tätä tarinaa ei ole heidän ehdoillaan kirjoitettu, ja että osa menee kielen vuoksi hukkaan. Meille helpoimmin avautuu kirjan valkoisen toimittajan ja muiden länkkärihahmojen kieli. En missään nimessä haluaisi kääntää tätä kirjaa.

Brethren, if me did know why people like me end up in prison, people like me wouldn’t end up in prison. Feel free to start your first paragraph that way, call it ghetto wisdom or something, whatever you white people write whenever you get all caught up in shady black people. Yeah, me read too, Alex Pierce, more than you. Man, people like me just excite you, eh?

A Brief History of Seven Killings myös peilaa niin sanottua valkoista katsetta. Ei siksi, että kirjailija on musta, vaan siksi, että kirjassa näytetään usein valkoisten hahmojen toimet ja puheet mustien näkökulmasta. Keskeinen valkoinen toimittajahahmo ei kuitenkaan ole pelkkä karikatyyri, vaan hänellä on kirjassa keskeinen rooli. Ei se kuitenkaan ole mikään oppikirja valkoisuudesta valkoisille, vaan ulottuvuus syntyy luonnollisesti kirjan dynamiikasta.

James sanoo miettineensä, miten hän voisi kirjoittaa ”toisesta” putoamatta samaan eksotisoinnin ansaan, johon valkoiset kirjailijat mustista hahmoista kirjoittaessaan putoavat. Hyvin meni! Kirjassakin on myös läsnä kysymys siitä, kuka kenestäkin saa kirjoittaa. Naishahmoja romaanissa on niukasti, ja niistä tärkein tuntui alkuun stereotypioiden toistamiselta, mutta sekin korjaantui.

You know, most of this feminism business was nothing more than white American women telling non-white women what to do and how to do it, with this patronizing if-you-become-like-me-you’ll-be-free bullshit (…).

Romaanissa käsitellään myös homoseksuaalisuutta, (sisäistettyä) homofobiaa ja sitä voi lukea toksisen maskuliinisuuden näkökulmasta. James on kirjoittanut omista vaiheistaan, itsensä torjumisesta ja lopulta itsensä hyväksymisestä mahtavan tekstin New York Timesiin.

Kirja on myös opettavainen Jamaikan historian suhteen. Ja siinä on paljon musiikki- ja muotireferenssejäkin. ’Ambush in the Night’ ei enää kuulosta kirjan jälkeen samalta… Kannattaa siis lukea, jos 70-luku ja Bob Marley kiinnostavat.

Kirjaa ei kannata lukea, jos ei halua lukea väkivaltaisia kohtauksia. Yksi niistä oli erityisen kammottava ja melkein toivon, että en olisi sitä lukenut. James itse taas kieltää kirjassa äitiään lukemasta neljättä osaa. Se varmaan liittyy seksikohtauksiin.

Kirjasta on tekeillä tv-sarja, mikä kuulostaa hyvältä uutiselta. Kirjailija taas on uhonnut kirjoittavansa seuraavaksi viikinkiromaanin.

Rakkaus, feminismi, kapitalismi (ja enkelit)

hooksVaaleanpunaisen kirjan nimi on Rakkaus muuttaa kaiken, sisällysluettelo lupaa kappaleita niin suloisesta, lunastavasta kuin jumalaisestakin rakkaudesta. En olisi kirjaan tarttunut, jos sitä ei olisi kirjoittanut bell hooks.

Hooks tunnetaan etenkin Ain’t I a Woman -kirjasta. Sen alaotsikko on Black Women and Feminism ja työ kuuluu feminismin merkkipaaluihin. Kirja ilmestyi vuonna 1981, mutta vuonna 1952 syntynyt hooks alkoi työstää sitä jo nuorena opiskelijana 70-luvulla. Tuohon aikaan rasismia ja feminismiä ei oltu juuri yhdessä käsitelty, eikä mustasta feminismistä juuri puhuttu.

Mutta sen jälkeen hooks on kirjoittanut kymmeniä kirjoja paljon muustakin. Rakkaus muuttaa kaiken ilmestyi vuonna 2001 nimellä All About Love – New Visions. Käännös ilmestyi tänä vuonna, kirjan on suomentanut Elina Halttunen-RiikonenAin’t I a Woman on vielä kääntämättä, Vapauttava kasvatus julkaistiin suomeksi vuonna 2007. Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on jaettu hooksin kirjoittamaa analyysia Beyoncén Lemonadesta, teksti ilmestyi myös juuri suomeksi Revalvaatio-julkaisussa.

Rakkaus muuttaa kaiken -kirjassa kulkevat limittäin hooksin omat kokemukset, yhteiskunnallinen analyysi, rakkauteen liittyvien myyttien purkaminen ja toisaalta hengelliset näkemykset rakkaudesta. Hooks määrittelee rakkauden konkreettiseksi toimintatavaksi, johon voi opetella, mutta jonka harjoittamiseen ihmisille ei tarjota minkäänlaisia valmiuksia. Vaikka romanttista rakkautta käsitelläänkin, rakkaus on laajempi juttu, ja sen tuominen mukaan niin työelämään, perhesuhteisiin kuin yhteiskuntaankin muuttaisi tosiaan kaiken.

Kaltoin kohdeltu rakkaus

Rakkaus muuttaa kaiken käsittelee juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa. 80-luvun lapsena varmaan kuulun juuri siihen kyynisesti rakkauteen suhtautuvasta sukupolvesta, josta hooks puhuu: ”…yleisö, etenkin nuoret kuulijat, tulee levottomaksi kun kerron rakkauden olleen merkittävää jokaiselle yhteiskunnalliselle oikeusliikkelle”. Niinpä. Mutta sille on ihan hyviä syitä.

Rakkautta ei mielletä enää (toisin kuin hooksinkin mukaan oli 70-luvulla) muutosvoimana: ”He [nuoret] näkevät rakkauden kuuluvan naiiveille, heikoille, toivottomille romantikoille”. En nyt varsinaisesti niin ajattele, mutta kyynisyys liittyy siihen, minkälaisissa yhteyksissä rakkaudesta puhutaan. Romanttinen rakkaus näyttäytyy populaarikulttuurin luomien odotusten kautta, sitä käsitellään noin yleensä siirappisesti ja ahtaita sukupuolinormeja pönkittäen, mystiseen new age -henkeen tai uskonnollisesta näkökulmasta. Ja sitten on tosiaan se rooli, joka naisille tarjotaan rakkaudennälkäisinä romantiikkaa janoavina hupsuina – tai miehiä metsästävinä ja manipuloivina olentoina.

Rakkaus myös mielletään yhteiskunnallisesti hyödyttömäksi yksityiselämän alueeksi: ”Miltei kaikki yhdistävät oppimisen mieleen eivätkä sydämeen, ja uskovat, että vähänkään tunteikas puhe rakkaudesta saa vaikuttamaan heikolta ja epärationaaliselta”.

Tuli mieleen Boaventura de Sousa Santosin, portugalilaisen sosiologin, muistutus siitä, miten kapitalismia palveleva länsimainen tiede rajasi myös yhteiskuntatieteiden aiheita. Sellaiset aiheet kuin onnellisuus, elämäntarkoitus tai vaikka nyt rakkaus jäivät vakavasti otettavan tutkimuksen ulkopuolelle. Rakkauden käsitteleminen on siis vähän vaikeaa, kun sitä tehdään niin vähän. Se ei ole osa yhteiskunnallista keskustelua.

”Ilman oikeudenmukaisuutta ei voi olla rakkautta”

Kannen ja aiheen aiheuttama vastahakoisuus lieventyi kirjan alussa, kun selvisi että hooks haluaa demystifoida rakkautta ja purkaa sitä, miten käsityksemme rakkaudesta perustuu seksistisiin asetelmiin. Romanttista rakkautta ovat kuvanneet ja käsitelleet lähinnä miehet, hooks huomauttaa. Niinpä rakkauskeskustelusta jää usein uupumaan patriarkaatin käsittely. Mutta ”miesten naisiin ja lapsiin kohdistuva vallankäyttö seisoo rakkauden tiellä”, hooks kirjoittaa.

Tunteaksemme rakkautta on luovuttava seksistisistä ajatusmalleista kaikissa niiden ilmenemismuodoissa. Niin kauan kun turvaudumme seksismiin päädymme aina takaisin sukupuoliroolien aiheuttamaan konfliktiin, ajattelutapaan joka alentaa naisia ja miehiä.

Kun naiset käsittelevät rakkautta, se koetaan uhkana, sillä se haastaa miesten aiheesta tarjoamat näkemykset. Rakkaudesta puhuvaa tai sitä pohtivaa naista usein vähätellään. Siinä mielessä se, että arvostettu hooks kirjoittaa rakkaudesta omia kokemuksiaan jakaen on radikaaliakin.

Rakkauden tiellä on myös kapitalismi. Loputon materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu ei jätä sijaa rakkaudelle ja rakkauden etiikan seuraamiselle. Materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu ja epäoikeudenmukaisuuden hyväksyminen ovat läsnä joissain new age -suuntauksissakin. Hooks kritisoi niitä myös narsismista, suhtautumisesta rakkauteen yksilöllisen kehityksen kautta yhteisöllisyyden sijaan. Myös uskonnot ovat suurelta osin lakanneet toimimasta rakkauden ohjaamina ja yhteisöllisyyttä tukien. Tästä tuskin tarvitsee antaa esimerkkejä.

Rakkautta ei nähdä lääkkeenä vallankäyttöön ja sortoon, eikä sitä enää politisoida, kuten esimerkiksi Erich Frommin kirjoituksissa 70-luvulta, hooks kuvailee.

Hanki kirja, jos…

Kirjaa lukiessa kirkastui se, miten tärkeää on puhua rakkaudesta feministisestä ja laajemminkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Siinä mielessä on hyvä juttu, että kirja on suomennettu. Mielenkiintoisimpia olivat kohdat, joissa rakkautta puitiin kapitalismin ja patriarkaatin näkökulmasta. Erityisesti hooksin henkilökohtaisista kokemuksista puhuttaessa ja niistä yleistyksiä tehdessä tekstissä oli neuvovaa selfhelp-tunnelmaa, joka ei oikein uponnut.

Ja sitten se hengellinen puoli. Kristitty, mutta myös buddhalaisia oppeja noudattava hooks kirjoittaa kirjan lopussa esimerkiksi enkeleistä. Itse olisin mieluiten lukenut kirjan ilman näitä elementtejä, ja haluaisin ajatella että rakkaus kuuluu niillekin, jotka eivät mitään henkistä suuntausta seuraa. Ymmärrän kuitenkin, että hooksin näkökulmasta näitä ei olisi voinut poiskaan jättää, kun kyseessä on henkilökohtainen teos ja uskonnolla sekä henkisillä harjoituksilla hooksin elämässä rooli. Jos taas rakkauden, hengellisen ulottuvuuden, kapitalismin ja patriarkaatin kritiikin yhdistelmä kiinnostaa, niin kirja varmasti toimii.

Sukupuolen ja toisaalta ihmissuhteiden moninaisuus jäävät 10 vuotta vanhassa kirjassa aika lailla käsittelemättä, vaikka hooks kyllä muutamaan otteeseen huomioikin, etteivät kaikki parisuhteet ole miehen ja naisen välisiä ja purkaa romanttisen rakkauden käsitystä ja pariskunnan väliselle rakkaudelle annettua eristyisasemaa.

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken
Niin & näin, 2016
Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen

Kirja saatu arvostelukappaleena.

Mia Couto ja mosambikilainen kirjallisuus

Booker-uutisten kunniaksi seuraa vielä toinen juttu Mia Coutosta ja mosambikilaisesta kirjallisuudesta. Kirjoitin jutun aiempaan blogiini vuonna 2013.

Kirjamatka Mosambikiin

Maputo tuntuu jo vähän unelta. Olenko oikeasti kävellyt Intian valtameren rannalla kuudelta aamulla? Matkasta on reilu vuosi, mutta ajatukset ovat Maputossa hyvin usein. Niin tänäänkin.

Maputoon ja Mosambikiin voi matkustaa kirjallisestikin, ja vieläpä suomeksi. Kuvat ovat mukana sillä verukkeella, että ne voivat elävöittää kirjamatkailua. Eivät suinkaan siksi, että ruokkisin niillä kaipuutani. Teksti juhlistakoon myös Mosambikin itsenäisyyttä, joka saavutettiin 25.6.1975. Mosambik oli Portugalin siirtomaa.

Mosambikilaisen kirjallisuuden suurin nimi on Mia Couto. Kirjoitin hänestä jo aiemmin, sillä hän voitti hiljattain Camões-palkinnon. Se on portugalinkielisen kirjallisuuden merkittävin tunnustus. Hänen töistään kaksi on ilmestynyt suomenkielisinä käännöksinä: Flamingon viimeinen lento vuonna 2001 (O Último Voo do Flamingo, 2000)  ja Plumeriaveranta vuonna 2006 (A Varanda do Frangipani, 1996). Molemmat on kääntänyt Sanna Pernu ja kustantanut Like.

Muita mosambikilaisia kirjailijoita, kuten Paulina ChizianeaJoão Paulo Borges CoelhoaLucílio Manjatea tai Ungulani Ba Ka Khosaa, ei ole suomeksi vielä käännetty. Msaho-nimisessä kokoelmassa on suomennettuja tekstejä mosambikilaisilta kirjailijoilta eri aikakausilta. Englanniksi voi ainakin lukea Chizianen Niketchen, Craveirinhan runoja on julkaistu suomeksi ruotsiksi, venäjäksi ja italiaksi. Mosambikiin voi kirjamatkailla myös Henning Mankellin avulla.

Vuonna 1955 syntyneen Couton vanhemmat ovat Portugalista, mutta kun monet muut portugalilaistaustaiset lähtivät maasta sen itsenäistymisen kynnyksellä, mies osallistui toimittajana itsenäisyystaisteluun. Hän tuntee maan ja sen ihmiset perinpohjaisesti ja on biologina vieraillut pikkuruisissa kylissäkin. Couton työn arvo kirjailijana on suuri, sillä hän välttää afrikkalaisen kirjallisuuden kyseenalaiset kliseet ja välittää ”tavallisten” mosambikilaisten näkökulmaa maailmaan, tekemättä siitä kuitenkaan eksoottista erilaisuutta.

Flamingon viimeinen lento tapahtuu Couton luomassa Tizangaran kylässä. Siellä sisällissodan jälkeen rauhaa turvaamassa olevat YK:n sotilaat alkavat räjähdellä ja vain heidän sukupuolielimensä jäävät jäljelle. Mystistä! Kuten kirjassa todetaan, heti kun muutama ulkomaalainen kuolee, paikalle kutsutaan ulkomaalaisia selvittelemään asioita. Kun paikallisia kuolee, se ei kiinnosta ketään. Asioita tulee ratkomaan YK:n italialainen Massimo Risi, jolle nimitetään kääntäjä. Koko romaani esitetään kääntäjän kirjoittamana. Alkujaan Risi haluaa vain suoriutua tehtävästään, eikä ymmärrä Tizangaran maailmaa. Kääntäjästä tulee kuitenkin ennen kaikkea kulttuurinen kääntäjä (molemmat puhuvat portugalia, joskin Tizangarassa, kuten oikeastikin Mosambikissa, puhutaan myös muita paikallisia kieliä). Hän onnistuu saamaan Risin ymmärtämään paikallisia korruptoituneiden johtajien sijaan. Lopulta hän jää Tizangaraan eikä kykene kirjoittamaan tapahtumista raporttia. Sen voi katsoa merkitsevän länsimaisen maailmankuvan kyseenalaistamista ja sitäkin, että tapahtumista ei voi kirjoittaa länsimaiseen rationaalisuuteen istuvaa selvitystä.

Afrikkalainen kirjallisuuden ajatellaan usein kommentoivan kolonialismia ja sen perintöä, mutta Flamingon viimeinen lento kommentoi kriittisesti ennen kaikkea globalisaation nurjia puolia. Miinojen poistosta voi tulla rahastuskeino korruptoituneille ja YK:n sotilaat ovat ylimielisiä nilkkejä. Osansa saa lisäksi länsimainen ”hyväntekeväisyys”. Järjestöille esitellään köyhyyttä ja kurjuutta, jotta varoja tulee varmasti jatkossakin. Flamingon viimeinen lento myös näyttää, kuinka länsimainen maailmankatsomus on vain yksi muiden joukossa, ja miten ymmärtämällä muita maailmankatsomuksia voi oppia paljon. Jopa niin paljon, että ei enää halua palata vanhojen ajatusmallien pariin. Niin käy Risille.

Plumeriaveranta taas muistuttaa jollain tavalla jopa dekkaria. Se tapahtuu portugalilaisten rakentamassa linnoituksessa ja sen ympäristössä. Siitä on tullut vanhainkoti. Romaanin kertoja on kuollut Ermelindo Mucanga, jonka henki asettuu vanhainkodin johtajan kuolemaa tutkivaan poliisiin. Kuolema onkin keskeinen teema romaanissa ja taas Couto osoittaa, kuinka rajoittuneita länsimaiset näkemykset kuoleman lopullisuudesta ovat. Persoonallisuudetkin limittyvät: samassa henkilössä voi olla läsnä kaksi persoonaa, kuten Couton kirjallisuutta tutkinut Phillip Rothwell huomauttaa. Sama lapsi voi syntyä useaan kertaan ja ikä voi kulkea moneen suuntaan – tai olla kulkematta mihinkään. Huomio kiinnittyy myös siihen, että vanhusten maailmassa kukaan ei omista mitään, joten varkauksiakaan ei ole. Neokolonialismin ja -liberalismin vaikutuksiakin romaani kommentoi.

Couto tuo myös esiin näkökulmia, jotka liittyvät luontoon. Esimerkiksi Flamingon viimeisessä lennossa rukoilijasirkka edustaa jo kuollutta henkilöä, joten sitä on kohdeltava kunnioittaen. Lukijan ei tarvitse taipua ajattelemaan, että hyönteisissä voi asustaa henkiä, mutta suhtautumisesta luontoon ja luonnonvarojen kunnioittamiseen Couton esittelemät näkökulmat voivat herättää uusia ajatuksia. Rothwell huomauttaa myös, että Couton tuotannon voi nähdä paikoin myös kyseenalaistavan länsimaisia, Mosambikissakin omaksuttuja kaavamaisia näkemyksiä sukupuolesta ja seksuaalisuudestakin. Oletetut ”totuudet” saavat kyytiä. Painavista asioista huolimatta Couton romaanit ovat hauskoja, usein hulvattomiakin.

Couton tyyliä kuvaillaan usein maagiseksi realismiksi. Couton portugali heijastaa ongelmia, jotka liittyvät eurooppalaiseen kielen käyttöön Afrikasta kirjoitettaessa. Hän muokkaa eurooppalaista kieltä, jotta se taipuisi paremmin mosambikilaisen maailman kuvaamiseen. Samalla hän tulee osoittaneeksi kunnioitusta mosambikilaisille, jotka käyttävät virallista kieltään luovasti. Maassa puhutaan laskutavasta riippuen paria kymmentä bantukieltä ja portugali on hyvin harvan mosambikilaisen äidinkieli. Plumeriaverannassa todetaan, että kun on saanut koulutuksen kielellä, joka ei ole äidinkieli, se johtaa siihen, että sana ja ajatus eivät ikinä kohtaa.

Mia Couto: O Último Voo do Flamingo (2000)
Caminho, 2004
Suomennos: Flamingon viimeinen lento

Mia Couto: A Varanda do Frangipani (1996)
Caminho, 2000
Suomennos: Plumeriaveranta

Phillip Rothwellin tutkimus Couton romaaneista on nimeltään A Postmodern Nationalist: Truth, Orality, and Gender in the Work of Mia Couto (2004).

Mia Couto ehdolla Booker International -palkinnon saajaksi

Mosambikilainen kirjailija Mia Couto on ehdolla vuoden 2015 kansainvälisen Booker-palkinnon saajaksi. Ehdokkaita on 10, aiemmin palkinnon ovat voittaneet esimerkiksi vuonna 2013 Nobelin saanut Alice Munro, Philip Roth ja Chinua Achebe.

On mahtavaa, että nimenomaan mosambikilainen Couto on ensimmäinen portugaliksi kirjoittava Booker International -ehdokas. Ja se on mahtavaa, että ehdolla on niin hyvä kirjailija. Ja se, että palkintoa tavoittelee tyyppi, jonka tunnen! Haastattelin Coutoa väitöskirjaani varten Maputossa keväällä 2012.

Booker-sivustolla Coutoa (s. 1955) kuvaillaan portugalinkielisen Afrikan merkittävimmäksi kirjailijaksi. Couton kirjoissa on sivuston mukaan läsnä maaginen realismi, ja niillä on vahva yhteys Mosambikin poliittisiin tapahtumiin, kieliin ja kertomuksiin. Niitä on julkaistu yli 20 maassa. Hänen Sleepwalking Land -kirjansa on äänestetty yhdeksi Afrikan 1900-luvun parhaista kirjoista. Couto työskentelee Maputossa biologina.

Sanna Pernu on suomentanut kaksi Couton kirjaa: Plumeriaverannan sekä Flamingon viimeisen lennon.

Onnittelin Mia Coutoa aikaisemmassa blogissani, vuoden 2013 kesäkuussa. Tuolloin Couto oli voittanut portugalinkielisen kirjallisuuden merkittävän palkinnon, Prémio Camõesin. Viime vuonna hän voitti Neustadt-palkinnon.

Mia Couto ja mosambikilainen kirjallisuus -bloggauksen lukemalla voi perehtyä pariin Couton romaanin ja mosambikilaiseen kirjallisuuten.

Onnea, Mia Couto!

Ja anteeksi, että olen myöhässä. Mutta kun mosambikilainen kirjailija voitti portugalinkielisen kirjallisuuden tärkeimmän palkinnon, tätä blogia ei vielä ollut. Camões-palkinnon voittaja julkaistiin viime kuun lopulla ja Couto vastaanotti sen tällä viikolla.

Olen viettänyt pitkiä aikoja Couton parissa: käsittelen väitöskirjassani hänen O Último Voo do Flamingo -kirjaansa. Se on käännetty myös suomeksi. Käännös on nimeltään Flamingon viimeinen lento.

Palkinto ei ollut yllätys, sillä Couto on taitava ja suosittu kirjailija. Palkintoa vastaanottaessaan hän mainitsi, että haluaa jakaa palkintonsa ”anonyymien mosambikilaisten” kanssa, jotka on unohdettu.

Kirjoissaan ja muissa teksteissään hän kiinnittää huomiota näiden ihmisten filosofioihin ja maailmankuvaan, jotka poikkeavat länsimaisesta ajattelusta. Ne ovat jääneet länsimaisen ajattelun jalkoihin, joka näyttäytyy ainoana pätevänä tapana katsella maailmaa. Samalla tuhlautuu paljon tietoa ja kokemuksia, joista voisi olla hyötyä muillekin. Tällaista ajattelua hän kutsuu viimeiseksi rasismin jäänteeksi, jota vastaan ei ole vielä alettu taistella. Kuulostaa ehkä raskaalta, mutta viestin perillemenoa edesauttaa se, että Coutolla on loistava huumorintaju.

Uutinen palkinnosta ilahdutti kyllä myös siksi, että Couto on niin hyvä tyyppi. Olin jossain vaiheessa kyllästynyt siihen, että aina kun Mosambikissa tapahtui jotain, Portugalin media otti yhteyttä Coutoon ja Couto kertoi näkemyksensä. Mielipide muuttui viime vuonna Maputossa, kun haastattelin häntä ja olin hänen viimeisimmän kirjan julkistamistilaisuudessa. Hän on viisas, sydämellinen ja vaatimaton. Menestyneet julkkikset eivät aina ole sellaisia. Couto vaikuttaa myös aidosti kiinnostuneelta käyttämään asemaansa muiden olojen kohentamiseen.

Toivottavasti palkinnon myötä häntä kuunnellaan ja luetaan entistä tarkemmin.

Vielä kerran Mosambikiin: Borges Coelhon Yön kuningattaret

Kylläpä kesti, sekä kirjan lukeminen että bloggaamaan palaaminen. João Paulo Borges Coelho meni julkaisemaan romaanin kun kuvittelin, että kaikki kirjat väitöskirjaa varten oli jo luettu. Kirjan nimi on Rainhas da Noite eli Yön kuningattaret. Lähtökohta ei siis ollut paras mahdollinen, ja jonkinlainen lukukatastrofihan siitä seurasi.

Kirja kertoo kirjan kirjoittamisesta. Esipuheessa kerrotaan ensimmäisessä persoonassa, miten kirjailija saa Maputon kaduilla kirjoja myyvältä mieheltä kaupan päällisiksi vanhan päiväkirjan. Sen kirjoittaja on portugalilainen rouva, joka muuttaa Moatize-nimiseen kaivoskaupunkiin Mosambikissa miehensä töiden vuoksi. Tekstissä kulkevat lomittain päiväkirjateksti ja kirjoittajan kommentit, joista muodostuu jatko-osa rouvan päiväkirjalle. Tuntua siitä, että kyseessä on ”tosi”tarina, lisäävät kirjan (surkean laatuiset mustavalkoiset) kuvat päiväkirjasta ja maisemista. Mielenkiintoinen asetelma siis!

Mutta kuten kirjassa kerrotaan, siirtomaissa asuvien naisten elämä oli hyvin rajoittunutta. Palvelusväki hoiti kaikki asiat siivouksesta ruoanlaittoon ja lastenhoitoon. Niinpä naisilla ei ollut juuri tekemistä. Joskus palvelusväki joutui isäntäväen toimien vuoksi kärsimään. Siitäkin kirjassa on kyse. Ja yhteiseksi oletettujen sosiaalisten normien rikkomisesta. Jos kirjaa on uskominen, naiset vatvoivat toistensa elämiä jatkuvasti ja ystävyysuhteetkin olivat laskelmoituja ja epävakaita.

Jonkinlaisia stereotypioita voi aistia siinäkin, että naiset ovat enemmän tai vähemmän henkisesti epätasapainoisia ja heidät kuvataan ylettömän kiinnostuneina toistensa mielenliikkeistä ja tunne-elämästä. Se kyllä paljastuu, että heilläkin oli roolinsa tapahtumien kulussa ja että näkökulmaa kolonialismiin voi laajentaa kirjoittamalla näistä naisista. Sinänsä siis oli kiinnostavaa lukea siirtomaavallasta naisten näkökulmasta.

Keskiössä on myös päiväkirjan kirjoittajan kotiapulainen, kirjoitusaikaan nuori mies. Päiväkirjan ostaja sattumalta kohtaa hänet, nyt jo vanhan herran, kaupungilla ja paikoin ahdistellenkin alkaa puristaa häneltä näkemyksiä ja lisätietoja. Entisen kotiapulaisen tarinan kautta paljastuu, miten palvelusväen ja heidän isäntiensä suhteet voivat olla hyvinkin moniulotteisia ja ailahtelevia. Siinä mielessä kirjalla on yhteistä saman kirjailijan aiemman romaanin As Visitas do Dr. Valdez kanssa.

Ja ne ongelmat: luin lyhyissä pätkissä ja jouduin aina uudestaan aloittaessani miettimään, kumpi nyt oli äänessä – mies 2010-luvun Maputossa vai nainen siirtomaavallan aikaisessa Moatizessa. Heillä on hyvin samantapainen kirjoitustyyli. Huolimatta siitä, että päiväkirjan kirjoittajan kautta Moatizen naisten (sielun)elämää kuvataan tarkasti, heihin ei oikein pääse tutustumaan. Kotiapulainenkin jää jotenkin etäiseksi, apuvälineeksi päiväkirjan lukijan tiedonjanoon.

Loppujen lopuksi mieleen jäi kysymys siitä, onko teksti myös osaltaan kommentti siihen, miten kirjailija ikään kuin käyttää hyväkseen ihmiskohtaloita ja luo niistä omia tulkintojaan. Tulkintaa kirjailijan ahnaudesta tukevat tämän useat kuvailut niin arkiston henkilökunnan (hän käy aikakauden dokumentteja läpi tiedonmurusten toivossa) ja kotiapulaisen suhteen: hermot menevät, kohtelias on vaikea olla ja välillä tekee mieli käydä käsiksikin. Kirjoittajan kommentit myös paljastavat halun lukea yhtenäisiä tarinoita ja sitoa yhteen kaikki tarinanpätkät, mihin päiväkirja ei yksinään anna mahdollisuutta. Siinä mielessä kirjan voi nähdä dialogina eri kirjoittamisen lajien välillä. Kiinnostava ulottuvuus on myös se, että esipuheessa tuntuu olevan äänessä itse kirjailija Borges Coelho, joten lukija joutuu arvioimaan, onko romaaninkin nykyhetken katkelmat luettava hänen merkintöinään vai ei.

Sitäkin tuli mietittyä, miten mielentila vaikuttaa lukukokemukseen. Olisinko jossain toisessa tilanteessa innostunut kirjasta? Entä sitten se, mitä kirjailijalta odottaa esimerkiksi henkilökuvauksen saralla? Onko kirja suunnattu niille, joilla on lähempiä yhteyksiä kuvattuihin tilanteisiin ja siksi se tuntui minusta etäiseltä? Kirjasta löytyi vähän arvioita, mutta ne olivat kaikki positiivisia.

Uskaltaisin sanoa, että kirjasta olisi saanut paljon paremmankin. Lukemisesta tulee tuskallista, kun päätyy miettimään, miten vähällä vaivalla sitä olisi voinut korjailla. Mosambikilaiset kirjailijat julkaisevat kirjoja tiuhaan tahtiin, eikä varsinaisia kustannustoimittajia ole.

João Paulo Borges Coelho: Rainhas da Noite (2013)
Caminho, 2013

Rosa Liksom: Hytti nro 6

Rosa Liksomin kirjassa haisee votka, sipuli ja hiki. Ja kerran jopa hilse (s. 171). Tuntemukset eivät rajoitu hajuaistiin, vaan lukija myös näkee lukuisia erilaisia aurinkoja, alakuloisia juna-asemia ja lumen olomuotoja. Pakkanenkin tuntuu melkein kuin Ollikaisen Nälkävuodessa.

Junamatka kohti Ulan Batoria rytmittyy myös ruoan hankinnan ja ruokailun kautta. Viisikko-kirjoista lähtien eväistä kiinnostunut lukija innostuu, kun mies alkaa lastata ”pöydälle mustaa leipää, purkkipiparjuurta, sipuli- ja tomaattilohkoja, majoneesia, purkkikalaa ja keitettyjä kananmunia, jotka hän kuori huolellisesti ja viilsi kahtia” (s. 13). Kirja ei siis ainoastaan haise, vaan myös maistuu: smetanalle, vesirinkilöille, kaalipiirakoille ja suklaallekin. Teetä valmistetaan ja juodaan jatkuvasti. Lopulta saavutaan Mongoliaan, jossa syödään lampaanlihaa ja juodaan hevosen maidosta valmistettavaa kumissia.

Jos pakkasen kuvailuista ja säätilan rinnastumisesta kirjan tunnelmiin tulee mieleen Ollikaisen kirja, sen toisesta päähenkilöstä (mies, Vadim Nikolajevitš) tulevat mieleen Bukowskin minäkertojat. Hän juo votkaa, viskiä, konjakkia ja mitä nyt käsiinsä saakaan. Junamatkan edetessä juopottelu kiihtyy ja krapulat pahenevat. Nousuhumalassa hän jututtaa samassa hytissä matkustavaa tyttöä, jonka näkökulmasta tarina kerrotaan. Suuri osa jutuista käsittelee naisia – ja seksiä. Kielen puolesta mies on jopa roisimpi kuin Bukowskin kertojat.

Ja samoin kuin Bukowskin tapauksessa, tämäkin mies kaikessa hikisessä vastenmielisyydessään herättää myös jotain hämmentävää säälin muotoa. Hän vaihtaa vaatteet häveliäästi ennen nukkumaanmenoa ja punnertaa aamulla pienessä junan hytissä, jakaa ruokansa ja teensä tytön kanssa. Ja pyytää anteeksi riettaimpia lähestymisyrityksiään. Tytönkin suhtautuminen mieheen kattaa monelaisia tunteita.

Tästä oudosta suhteesta, sen kehittymisestä ja junamatkasta 80-luvun lopun Neuvostoliitossa kirja kertoo. Nimeämättömään tyttöön tutustutaan hänen ajatuksiensa kautta, mieheen hänen puheittensa kautta. Tyttö on suomalainen opiskelija Moskovassa. Suomalaisuutta ei (onneksi) vatvota. Tytön varautunut ja aavistuksen umpimielinen olemus paljastuu rivien välistä, mutta se näyttäytyy suojautumiskeinona eikä suomalaisen luonteenlaadun heijastumana.

Yhdenlainen venäläisyys karskin miesten puheista kyllä paljastuu: voimakas hetero-maskuliinisuus, rasismiksi äityvät kommentit ostjakeista, gruusialaisista ja mongoleista sekä toive venäläisen kulttuurin levittämisestä. Historiaa, sen merkkihahmoja ja erilaisia leirejä pioneerileireistä vankileireihin sivutaan. Puhetavassa ja elämänviisauksissakin voinee aistia jonkinlaista venäläisyyttä: ”Toivokaamme elämää ja murheita, vilpitöntä naurua, itkua ilman syytä, räväkkää ilonpitoa, helppoa krapulaa, ikuista terveytta ja liian aikaista kuolemaa” (s. 140).

”Venäläisyys” saa kuitenkin monenlaisia ulottuvuuksia ja vivahteita matkan edetessä. Kirja ikään kuin purkaa miehen edustaman näkemyksen tapahtumien ja tytön kokemusten kautta. Tyttö kaipaa Moskovaan ja muuan Irinan luokse, jolta hän sai kaksi suudelmaa. Hän kaipaa myös Mitkan seuraan, joka valitsee mielisairaalan Afganistanin sodan sijaan. Siinäpä vastakohta matkaseuralaiselle. Matkan varrella myös tavataan eritaustaisia ihmisiä, joiden tuntemisesta on hyötyä matkaajille. Jälkikäteen heitä kyllä voidaan haukkua: ”Mietitkö sä tuota äskeistä? Se oli mätäkeuhkoinen, häikäilemätön juutalainen lörpöttelijä” (s. 80).

Vieraanvaraisuutta kuvataan miehen lisäksi esimerkiksi matkalaiset majoittaneen mummon kohdalla, joka ”tarjosi heille kaalikeittoa, tattaripuuroa, teetä, hilloa ja kalapiirakoita” (s. 72). Vieraanvaraisuus ei ole välttämättä sen syvempää sydämellisyyttä, vaan vain ihan normaalia kanssakäymistä. Tilan jakaminen ventovieraitten kanssa on myös päällisin puolin mutkatonta. Ja niin ventovieraista tulee nopeasti tuttuja. Niinpä hytissä numero kuusi, kuten muuallakin maailmassa, ihmisten välille syntyy yhdessäolon muotoja, joita ei oikein voi sanoa ystävyydeksi. Matkatoveruudeksi ehkä.

Hytti nro 6 jatkuu Liksomin sivuilla: siellä on tytön matkan aikana tekemiä piirustuksia ja tarinoita, joita kirjassa vain sivutaan lyhyesti. Ne laventavat romaania mukavasti ja tarjoavat jo mainittuihin tapahtumiin uusia näkökulmia.

Rosa Liksom: Hytti nro 6 (2011)
WSOY, 2011

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Helsingin Sanomissa Taiye Selasi toivoo, että hänen romaaniaan ei luettaisi ”ahtaasti esimerkiksi afrikkalaisen, postkoloniaalisen tai feministisen kirjallisuuden näkökulmasta”. Toivetta on helppo noudattaa, sillä Ghana ikuisesti torjuu yleistykset jo tarinan tasolla.

Romaani kertoo Sain perheen vaiheista. Perhe hajoaa ja vasta lääkäri-isä Kwekun – joka perheen alkujaan hajottikin – kuolema saa perheen palaamaan yhteen. (Isän kuolema mainitaan ensimäisessä lauseessa, joten tämä ei ole suuri paljastus.) Tapahtumat purkautuvat Ghanasta käsin: isä kuolee siellä, äiti palaa sinne ja lopulta lapsetkin ovat siellä. Mutta Accra ja Kokrobité ovat taustalla, sillä pääosa romaanista koostuu sukelluksista päähenkilöiden muistoihin ja ajatuksiin. Näkökulmia eri tapahtumiin on siis tarjolla runsaasti. Yhtä päähenkilöä ei ole, tapahtumapaikkoja on monia (Accra, Lontoo, Lagos, Yhdysvallat muutamassakin paikassa) ja keskiössä ovat psykologisesti hienostuneesti kuvatut henkilöt, eivät ”miehet” tai ”naiset” tai varsinkaan ”afrikkalaiset” tai ”maahanmuuttajat”. Tunteita ja aavistuksia puetaan sanoiksi.

Kerronnan puolesta kiinnostava on kirjan ensimmäinen osa, jossa isä Kweku tekee kuolemaa. Sitä kuvataan pieninä katkelmina ja kirjan henkilöihin ja perheen vaiheisiin tutustutaan kuolevan miehen ajatusten kautta. Osuus vaati tosin enemmän tarkkaavaisuutta kuin sitä seuraavat kaksi muuta, helppolukuisempaa osuutta. Etenkin ensimmäisessä osuudessa on paljon painokkaita, omiksi kappaleiksiin erotettuja muutaman sanan lauseita. Persoonapronominikin on joistain lauseista jätetty pois.

Then continues along the walkway through the door into the Living Wing, through the dining room, to the sunroom, to the threshold.
Where he stops.
(s. 5)

Myöhemmin näitä lauseita on (onneksi) vähemmän.

Mielenkiintoisia ovat myös viittaukset kuvitteelliseen kameramieheen, jonka kautta Kweku tekojansa katselee: ”The cameraman appeared and began setting up his shot. A Well-Respected Doctor receives Horrible news” (s. 68). Kameramies kuitenkin useimmiten väistyy, mikä paljastaa kuinka elämä (edes romaaneissa) ei suju yhtä johdonmukaisesti kuin elokuvissa, eivätkä henkilöt käyttäydy kuten ”kuuluisi”. Romaanista voisi saada hyvän elokuvankin kyllä.

Romaanin juonen jännite taas syntyy siitä, että nelilapsisen perheen jäsenillä on erilaisia kokemuksia ja näkemyksiä, joiden perusteella he toimivat. Niinpä usein he eivät ymmärrä toisiaan tai loukkaavat toisiaan, siihen pisteeseen asti, että välillä henkilöitä on vaikea ymmärtää. Joskus vahingon paikkaaminen on kuitenkin myöhäistä: kuolemaa ei voi ennakoida. Jos romaanista pitäisi etsiä jonkinlainen viesti, se voisi olla huomautus siitä, että ei kannata odottaa liian kauaa ennen asioiden selvittämistä – etenkin jos kyse on rakkaudesta.

Toinen keskeinen teema on romaanin sisäänrakennettu irrottautuminen Afrikkaan ja maahanmuuttajuuteenkin liittyvistä stereotypioista, kuten perheen äidin Folan ajatukset paljastavat. Hänen isänsä kuolema kuitataan tapahtumapaikan ja -ajan perusteella mitättömänä tapahtumana, mitä se ei tietenkään orvoksi jäävälle Folalle ollut:

This was the problem and would be ever after, the block on which she sometimes feels her whole being stumbled: that he (and so she) became so unspecific. In an instant. That the details didn’t matter in the end.
She sensed the change immediately, in the tone people took when they learned that her father had been murdered by soldiers; in the way that they’d nod as if, yes,
all makes sense, the beginning of the Nigerian civil war, but of course.
”I’m sorry,” they’d say, nodding yes in agreement, as one says
I’m sorry when the elderly die, ”that’s too bad” (but not that bad, more ”how things go” in this world), in their eyes not a hint of surprise.
(s. 106-107)

Toisaalla Kweku toivoo, että hän voisi jotenkin irrottautua tarinasta, joka häntä määrittää: ”To have somehow unhooked his little story from the larger ones, the stories of Country and of Poverty and of War that had swallowed up the stories of the people around him and spat them up faceless, nameless Villagers […]” (s. 91). Sen Selasi suo Kwekulle perheineen.

Taiye Selasi: Ghana Must Go (2013)
Penguin/Viking, 2013