NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Kun mietin mitä sanoisin NoViolet Bulawayon romaanista We Need New Names, mieleen tuli vain uutinen Lontoossa keväällä kuolleena löytyneestä miehestä. Paljastui, että hän oli pudonnut lentokoneesta, jonka laskeutumistelineisiin hän oli ilmeisesti piiloutunut Angolan Luandassa. Miehen ruumis löytyi kadulta, jonne se oli pudonnut koneen valmistautuessa laskeutumiseen. Taskussaan miehellä oli yksi punnan kolikko ja Guardianin mukaan hän kuoli 26-vuotissyntymäpäivänään.

José Matada oli kotoisin Mosambikista, joskin hänellä oli taskussaan Botswanan valuuttaa ja hänet tunnisti hänen entinen työnantajansa Etelä-Afrikasta. Paremman elämän etsiminen lienee alkanut jo kauan ennen lähtöä Luandasta. En tiedä, saiko hänen perheensä tietoa tapahtuneesta. Ainakaan lehtijuttujen aikana omaisia ei ollut tavoitettu.

Matadan kohtalosta muistutti jo kirjan alku. Siinä kirjan päähenkilö Darling leikkii ystäviensä kanssa Paratiisiksi kutsutussa köyhässä naapurustossa maaleikkiä: ”But first we have to fight over the names because everybody wants to be certain countries, like everybody wants to be the U.S.A. and Britain and Canada and Australia and Switzerland and France and Italy and Sweden and Germany and Russia and Greece and them. These are country-countries” (s. 49). Zimbabwen toivoton tilanne paljastuu lasten näkökulmasta. Lopulta Darling lähtee Yhdysvaltoihin tätinsä luokse. Ruokaa on yllin kyllin, mutta elämä lähiössä on kaukana kuvitelmista.

Minä-kertoja Darling kuvailee enimmäkseen erilaisia tapahtumia: kirja koostuu episodeista samalla kun yksinkertainen juoni etenee kronologisesti Darlingin vaiheita ja kasvamista seuraten. Kirja pursuilee sivujuonia, -henkilöitä ja -huomioita, joista jotkut jäävät irrallisiksi. Osansa saavat muun muassa seuraavat aiheet: valkoisten into valokuvata köyhiä lapsia, kiinalaisten rakennustyöt Zimbabwessa, suhtautuminen ruokaan, aids, koulukiusaus, uskonto ja Yhdysvaltojen sotatoimet Afganistanissa.

Paikoin jotkut aiheet tuntuvat jo moneen kertaan käsitellyiltä. Tuttuuden tunne liittyy osaltaan Darlingin myöhempien vaiheiden kohdalla Adichien Kotiinpalaajat -romaaniin. Molemmissa kuvaillaan yhdysvaltalaisten asenteita afrikkalaisia kohtaan, tuodaan esiin rasismia ja stereotypioita Afrikkaan liittyen ja pohditaan syitä kotimaasta lähtöön.

Darling on kuitenkin särmikkäämpi hahmo kuin Kotiinpalaajien Ifemelu. Hän on suorasukainen eikä pidättele näkemyksiään ilmaistessaan. Kirjan riehakkaassa alkuosassa Darling ja hänen ystävänsä seikkailevat, tappelevat, tanssivat ja laulavat – ja nauravat hassuille tai oudoille aikuisille, kuten naapurustossa vieraileville kansalaisjärjestön edustajille: ”One of the ladies tries to greet us in our language and stammers badly so we laugh and laugh until she just says it in English. Sis Betty explains the greeting to us even though we understood it, even a tree knows that  Hello, children means ’hello children’” (s. 52). Sellaisena hän pysyy onneksi Yhdysvalloissakin, vaikka siellä ei juuri tanssita tai edes naureta.

Oman ulottuvuutensa kerrontaan tuo toisen kielen läsnäolo. Kieltä ei nimetä, mutta siihen viitataan usein. Tekstissä on myös lauseita ja sanoja tästä toisesta kielestä. Se viittaa kulttuuriin jota ei voi suoraan kääntää ja vain englantia taitava lukija jää välillä ulkopuoliseksi. Minä-kertojan kohdalla ratkaisu kiinnittää erityisesti huomiota: kirja on kirjoitettu englanniksi, vaikka kertoja ei lapsena edes osaa sitä kunnolla. Toisen kielen läsnäolo muistuttaa siitä ja rikkoo kerronnan yhtenäisyyden – epäilemättä tarkoituksella. Vaikka mielelläni olisin tiennyt, mitä ilmaisut tarkoittavat, ne ovat kiehtovia ja niillä on tärkeä rooli sellaisenaankin. Kielen puolesta kirja on muutenkin kiinnostava.

Kirja tuo myös näkökulman globalisaation henkilökohtaisiin ulottuvuuksiin. Pakahduttava koti-ikävä, huoli vanhemmista ja sukulaisista sekä kasvaminen eroon ystävistä ovat monien kokemia tunteita. Rankimmillaan tilanne on, kun kotiin ei voi palata. Lopulta, vanhempien kuoltua, kotia ei enää edes tunnu olevan. Omat lapset eivät osaa vanhempiensa kieltä, eivätkä halua kuulla isovanhempien tarinoita.

When we die, our children will not know how to wail, how to mourn us the right way. They will not go mad with grief, they will not pin black cloth in their arms, they will not spill beer and tobacco on the earth, they will not sing till their voices are hoarse. They will not put our plates and cups on our graves; they will not send us away with mphafa trees. We will leave for the land of the dead naked, without the things we need to enter the castle of our ancestors. Because we will not be proper, the spirits will not come running to meet us, and so we wait and wait and wait – forever waiting in the air like flags of unsung countries.
(s. 250)

Vielä surullisemmalta tilanne kuulostaa, kun esi-isät muistuttavat, että Amerikkaan on lähdetty jo kauan aikaisemminkin, orjina. Zimbabweakaan ei säästellä, mutta ennen kaikkea kirja purkaa kovin ottein illuusiota länsimaitten paratiisimaisuudesta – jota myös niihin lähteneet pitävät yllä.

We Need New Names on vuonna 1981 syntyneen Bulawayon esikoisromaani ja ehdolla Bookerin saajaksi. Kirjoitin siitä aiemminkin. En joutunut syömään sanojani, etenkään Yhdysvalloissa tapahtuvan osuuden suhteen.

NoViolet Bulawayo: We Need New Names (2013)
Chatto & Vindus (2013)

Booker-kohu ja kirjalliset mieltymykset

Jatkossa Booker-palkinnon voi voittaa kuka tahansa englanniksi kirjoittava. Kohu! Tänä vuonna säännöt ovat vielä entisellään: sen voi saada Kansainyhteisön maista, Irlannista tai Zimbabwesta tuleva kirjailija.

Päällimmäiseksi Guardianin ja BBC:n jutuissa nousi huoli siitä, että jatkossa palkinnot menevät yhdysvaltalaisille kirjailijoille. Guardianin artikkelin kirjoittanut Philip Hensher, joka on myös kirjailija, sentään mainitsee, että kyse ei ole silkasta paremmuudesta. Ennen kaikkea kyse on siitä, että supervallan koura ulottuu myös kirjallisen maun alueelle. Esimerkkinä Hensher mainitsee tämän vuoden kuusi lyhyen listan kirjailijaa. Hänen mielestään tekstejä voi kuvailla pääosin Amerikassa oleilevien kirjailijoiden kirjoiksi eksoottisista paikoista. Niissä hänen mielestään kuvaillaan pinnallista monikulttuurisuutta pohjoisamerikkalaiseen makuun sopivalla tavalla. Kyse ei ole tietenkään vain Booker-palkinnosta, vaan laajemminkin siitä, mitä julkaistaan, mainostetaan ja käännetään. Ja niistä kirjallisista mieltymyksistä.

Luen parhaillaan listalla olevan NoViolet Bulawayon romaania. Hensher kirjoittaa Bulawayon romaanista seuraavaa:

NoViolet Bulawayo’s We Need New Names dutifully covered all the external and societal concerns about African society that a creative writing student, or a devoted viewer of CNN’s nightly special, might believe significant – NGO, exorcisms, corruption, the plight of the white Africans, etc.

Voi tietysti myös kysyä, mikä sitten olisi merkityksellistä, jos eivät Bulawayon kirjan aiheet. Mutta vaikka en osaa arvioida Hensherin näkemystä, kun kirja on vasta aluillaan, aloin miettiä viime aikoina lukemiani kirjoja ja niitä, joita olen suunnitellut lukevani ja epämääräistä oloa siitä, että kaipaan jotain uutta (tai vanhaa).

Bulawayo, samoin kuin Adichie, on siis opiskellut kirjoittamista Yhdysvalloissa. Adichien Kotiinpalaajissa ollaan Yhdysvalloissa ja sinne päädytään myös Bulawayon romaanissa. Paljon puhutun Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti kertoo ghanalais-amerikkalaisesta perheestä. Yhdysvalloissa asui myös Booker-palkitun Valkoisen tiikerin kirjoittaja Adiga ja vaikkei romaanissa siellä käydäkään, keskeinen henkilö on asunut siellä. En tarkoita, että nämä kirjailijat erityisesti kirjoittavat tavalla, joka tietoisesti vastaa kysyntään ja lukijoiden odotuksiin. Ja heijastavathan ne myös laajemmin maailmanmenoa ja sitä, mitkä kysymykset ihmisiä askarruttavat. Sitä paitsi pidin ensin mainitusta ja viimeisestä, vaikka senkin kohdalla aloin miettiä, miksi lukija kiinnostuu korruption ja kurjuuden kuvailusta.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, onko näissä kirjoissa jonkinlainen yhtenäinen tapa lähestyä ’eksoottisia’ paikkoja etäisyyden turvin. Entä onko siitä jotain haittaa? Ne, jotka jo luin ja Bulawayon romaani ovat helposti ymmärrettäviä eivätkä ärsytä lukijaa: niissä on sopivasti kritiikkiä sekä eksoottista paikkaa ja länsimaisia kohtaan ja tuoreita näkökulmia, jotka syntyvät siitä, että kirjojen henkilöillä on ei-länsimainen tausta. Mutta entä kirjailijat, jotka eivät kaavaa noudata? Haluaisinko lukea heidän kirjojaan? Sopiiko jotain muuta edes odottaa?

Toivottavasti joudun syömään sanani Bulawayon ja Selasin kirjat luettuani.

Onko afrikkalaista kirjallisuutta olemassa?

Jos Taiye Selasilta kysytään, niin ei. En ole vielä hänen Ghana, ikuisesti -romaaniaan lukenut, enkä hänen Grantassa julkaistua novelliaan Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Hänen keskustelunavauksensa on vain niin kiinnostava, etten osaa olla siihen tarttumatta. Kuulin siitä ensiksi ystävältä, joka kävi kuuntelemassa Selasin Berliinin kirjallisuusfestivaalit avanneen puheen. Selasin ajatuksista voi lukea Ylen jutusta ja kysymystä pohditaan myös Kirjava Kammari -blogissa.

Olen joutunut vastaamaan kysymykseen itsekin. Väitöskirjan alkuvaiheissa ohjaaja turhautuneena kysyi, miksi käytin ilmaisua. Ennen kuin ehdin puolustautua (se olisi ollut kyllä turhaa), hän perusteli, miksi ilmaisu on ongelmallinen, ymmärtääkseni samalla tavalla kuin Selasi. Vaikka Afrikka maanosana on toki olemassa ja siellä kirjoitetaan kirjallisuutta, ei ole perusteltua puhua afrikkalaisesta kirjallisuudesta siksi, että se ei ole sen yhtenäisempää kuin eurooppalainen tai aasialainenkaan kirjallisuus. Harvoin esimerkiksi Murakamia kutsutaan aasialaiseksi kirjailijaksi.

Minkäänlaista yhtenäistä ”afrikkalaisuutta” ei ole, jonka kautta kirjoja lähestyä. Toki monilla mailla ja niiden kirjallisuuksilla on yhteyksiä esimerkiksi kolonialismin vuoksi, mutta vaiheissa on paljon erojakin ja erilaisissa asemissa olevat ihmiset ovat kokeneet ne erilaisin tavoin. Professori käski puhumaan afrikkalaisista kirjallisuuksista, jos aiheeseen halusin vielä palata. Käytän ilmaisua kyllä edelleen tiukan paikan tullen ja elämääni helpottaakseni, vaikka mieleen aina nouseekin professorin kommentti. Ymmärrän senkin, ettei sitä käyttävä välttämättä kiellä maanosan monimuotoisuutta. Mutta siihen liittyvää keskustelua on hyvä käydä, eikä se liity ainoastaan kirjallisuuteen.

Oiva esimerkki ongelmallisesta lähestymistavasta on NoViolet Bulawayoon liittyvä uutinen Aamulehdessä, jossa kirjoitetaan näin: ”Bulawayo on ensimmäinen musta afrikkalaisnainen, joka on kelpuutettu Booker-ehdokkaaksi”. Hän on määritelty ihonvärinsä, sukupuolensa ja maanosansa kautta (kansalaisuus kyllä mainitaan myös) ja uutinen on kai se, että Bulawayon kaltainen ihminen on kirjoittanut romaanin, jonka voi ”kelpuuttaa” ehdokkaaksi. Romaanin sisällöstä ei jutussa puhuta.

Adichie antaa puheessa Yhden tarinan vaara esimerkin siitä, minkälaisia ongelmia vääristyneistä lukutavoista voi seurata. Hän oli ollut puhumassa yliopistossa, jossa eräs opiskelija oli kommentoinut hänelle, että on häpeällistä, että nigerialaiset miehet ovat väkivaltaisia, kuten isähahmo Adichien romaanissa. Adichie vastasi opiskelijalle lukeneensa hiljattain Amerikan Psyko -nimisen romaanin, ja että on häpeä, että nuoret amerikkalaiset ovat sarjamurhaajia.

Adichien puhe kannattaa katsoa. Videossa on suomenkielinen tekstitys.

 

Selasin yhteydessä on puhuttu myös paljon hänen hahmottelemastaan käsitteestä Afropolitan. Hän luonnehtii termiä vuonna 2005 julkaistussa tekstissä ”Bye-Bye Babar”. Käsitteen herättämään kritiikkiin voi perehtyä lukemalla Stephanie Santanan artikkelin.

Mafalalaisen José Craveirinhan Xibugo

Käsillä olevat mosambikilaiset romaanit on jo luettu, mutta maan kuuluimman runoilijan José Craveirinhan (1922-2003) kokoelmaa Xibugoa en ollut vielä kokonaan lukenut. Se ilmestyi vuonna 1964 ja sen runot on kirjoitettu 50-luvulla ja 60-luvun alussa.

Xibugo tarkoittaa sotatanssia. Craveirinhasta on syytä blogata siksikin, että hän kirjoitti Mafalalassa ja mainitsee kaupunginosan runoissaankin.

Craveirinha kirjoitti elämänsä eri vaiheissa monenlaisia runoja. Xibugossa näkyy eniten négritude: siirtomaavallan luomat afrikkalaisuuteen yhdistetyt negatiiviset piirteet kielletään, tai paremminkin käännetään positiivisiksi. Teoksen nimirunossa vuodelta 1958 viitataan Afrikkaan äitinä ja kuvaillaan nuotion ympärillä rummutuksen tahdissa yläruumis paljaana tanssivia miehiä. Sotatanssi näyttäytyy arvokkaana ja ikiaikaisena perinteenä.

Kokoelman kuuluisin runo lienee Grito negro eli musta huuto. Se paljastaa, että jo tässä vaiheessa (Mosambik itsenäistyi vasta vuonna 1975) Craveirinhan runot ottivat kantaa kolonialismin vääryyksiin. Siinä minäkertoja huutaa olevansa hiiltä, joka brutaalisti kaivetaan maasta ja joka palaa hyväksikäytettynä. Runo on suunnattu päällikölle, joka tekee hiilestä kaivoksensa.

Xibugossa on runsaasti viittauksia paikannimiin ja jokiin. Lisäksi teksteissä on runsaasti sanoja Mosambikin kymmenistä kielistä. Tuohon aikaan Mosambik oli virallisesti Portugalin maakunta eikä suoranainen siirtomaa, ja tätä logiikkaa seuraten mosambikilaiset kielet ja joet olivat portugalilaisia kieliä ja jokia. Näin mosambikilainen runouskin oli portugalilaista runoutta paikallisten sävyjen kera – niitä silloiset kriitikot pitivät suotavinakin. Craveirinha kuitenkin tuo sanoja niin paljon tekstiin mukaan, että ne lakkaavat olevat silkkaa paikallisväriä. Sen sijaan niillä on tekstin ymmärtämisen suhteen tärkeä rooli. Niinpä Craveirinha tuo kolonialismin konfliktin tekstin tasolle.

Craveirinhan vaiheet runoilijana kertovat poliittisten muutosten pyörteistä Mosambikissa. Hän joutui Portugalin pahamaineisen turvallisuuspoliisi PIDEn pidättämäksi syytettynä Mosambikin vapautusliikkeeseen kuulumisesta. Myöhemmin hän joutui oikeudenkäyntiin itsenäisessä Mosambikissa, sillä hänen runoutensa ei ollut tarpeeksi vallankumouksellista.

Négritudeakaan ei arvostettu, sillä uudet johtajat alleviivasivat vanhojen perinteiden hylkäämistä edistyksen nimissä. Lopulta hänet julistettiin kansalliseksi sankariksi.

Craveirinhan runoja on suomennetuina Msaho -antologiassa, josta on kirjoitettu Tahaton lueskelija -blogissa.

José Craveirinha: Xibugo (1964)
Alcance editores, 2008

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Nälkävuoteen tarttuessa alkaa sormia paleltaa. Siitä hohkaa niin armoton kylmyys, että lukemista oli välillä vaikea jatkaa. Kirja kertoo vuosista 1867 ja 1868, jolloin Suomessa (ja muuallakin Euroopassa) oli nälänhätä. Näkökulmia tapahtumiin tarjotaan useita. On äiti Marja, lapset Juho ja Mataleena, jotka lähtevät kerjäämään selvitäkseen hengissä. Isä Juhanilla ei ole enää voimia lähteä mukaan. Hän on kieltäytynyt syömästä, jotta lapset ja Marja saisivat ruokaa.

Lisäksi kirjassa kerrotaan helsinkiläisistä veljeksistä, Teosta ja Larsista. Teo on lääkäri ja Lars senaattorin apulaiskamreeri. Senaattoriakin kuullaan. Teo ja Lars shakkia pelatessaan analysoivat viileästi seuraavia siirtoja, jotka määräävät kansan kohtalon ja juovat sitten punssia, kunnes Larsin vaimo tuo salonkiin teetarjottimen.

Hienosti kirjoitettu teksti on usein rajua ja vastenmielistä. Kuolema, kulkutaudit ja väkivalta ovat läsnä: hankeen kaadutaan eikä enää nousta, varkaat hakataan ja naisia raiskataan. Pakkasen raakuus rinnastuu ihmisten raakuuteen: ”Katseet ovat onttoja, ne henkivät kylmää. Huivipäisen naisen suu avautuu ja sulkeutuu. Marja näkee tämän hampaat, sanat nousevat suusta pakkashöyrynä, ääntä hän ei kuule” (s. 76).

Realistinen kerronta myös väistyy antaakseen tilaa esimerkiksi unille. Ne ovat samalla kauniita ja julmia, sillä mitään tuttua tai onnellista ei ole enää olemassa muualla kuin unissa. Kieli heijastaa trauman kokemusta, sitä miten todellisuuden ja minuuden rajat horjuvat, kun on koettu liikaa. Lumi pöllähtelee ulkona, mutta myös Marjan sisällä (s. 58). En muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä kiitollinen siitä, että kirjassa on lohdullinen loppu: ”Kesä on tullut. Siihen ajatukseen mies takertuu ja toivoo, että se täyttää mielen autiuden niin ettei sinne muuta enää mahdu” (s. 141).

Ajan maailmankuvaa luovat kirjan uskonnolliset viittaukset ja kuvastokin, kuten pahaa enteilevä käärme ja ovilta käännytetyt köyhät. Monien henkilöiden nimetkin ovat Raamatusta tuttuja: on Marja, Mataleena ja Saara. Minkäänlaista apua kirkosta ei tosin ole. ”-Voi näitä aikoja, ja tätä kansaa. Kuinka Herra sitä nyt koettelee, onko se uskossaan vahva, kirkkoherra voivottelee” (s. 46) ja Marja lapsineen käännytetään pois myös eräästä pappilasta. Tarinassa tärkeämpi rooli on voimakastahtoisilla naisilla, jotka miestensä vastusteluista huolimatta tarjoilevat kerjäläisille laihaa velliä hengen pitimiksi.

Ollikaisen kirja melkein pakottaa lukijan samastumaan nälästä kärsiviin ja hangessa henkensä edestä vaeltaviin. Hienompi väki omine ongelmineen jää etäiseksi. Oman ulottuvuutensa lukukokemukseen toi se, että nälkävuosista ei muutoin ole juuri puhuttu ja voisi ajatella, että ne ovat jollain tasolla pyyhkiytyneet (ainakin nuorempien sukupolvien) kollektiivisesta muistista.

Nälkävuoden voi ajatella laajentavan näkökulmia menneisyyteen ja muistuttavan tästäkin vaiheesta, joka ei ole edes kovin kaukainen. Fiktion keinoin voi päästää ääneen ne, joiden kokemuksista ei muuten saisi kuulla.

Muistojen muokkaamisella on merkitys nykyhetkellekin. Voisiko Nälkävuoden ajatella herättävän miettimään nyky-Suomea, tai -Eurooppaa? Toivottavasti ei kuitenkaan niin, että nykypäivän ongelmia ajatellaan mitättöminä nälkävuosien rinnalla, vaan herättämässä keskustelua vaikkapa solidaarisuudesta ja moraalista. Romaania voi ajatella myös ruokatuotantoon liittyvien kysymysten yhteydessä.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Siltala, 2012

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Kirpputorin kassa kertoi, että intialainen kirjailija Aravind Adiga on hänen sukulaisensa, ja että kun aloitan erinomaisen The White Tigerin, en varmasti pysty laskemaan kirjaa käsistäni. Rouva oli käynyt Oxfordin kirjallisuustapahtumassa tapaamassa kirjailijaa, joka oli New Yorkin Time -lehdessä töissä. Hän oli puhunut sukulaiselleen heidän äidinkieltään, mutta kirjailija ei sitä enää osannut. Sittemmin Adiga on kuulemma muuttanut takaisin Intiaan. Kirja on käännetty suomeksikin.

Hyväntuulinen juttelu kirjasta johti harhaan. Kirja on kyllä mukaansatempaava, mutta samalla rankka. Huumorikin on synkkää. Takakansi oli kyllä jo paljastanut, että päähenkilö on muun muassa murhaaja ja senkin, että kirja oli saanut Booker-palkinnon.

Valkoinen tiikeri kertoo Balram Halwaista, joka kasvoi Intian maaseudulla (jota nimitetään Pimeydeksi), päätyi sitten autonkuljettajaksi ja lopulta, kastistaan ja juuristaan huolimatta, menestyväksi liikemieheksi. Balram on nimi, jonka hän sai opettajaltaan: häntä oli siihen asti kutsuttu nimellä Munna, joka tarkoittaa vain poikaa.

I came home that day and told my father that the schoolteacher had given me a new name. He shrugged.
’If it’s what he wants, then we’ll call you that.’
So I was Balram from then on. Later on, of course, I picked up a third name. But we’ll get to that.

Now, what kind of place is it where people forget to name their children?
(s. 14)

Teksti on Balramin kirje Kiinan pääministerille Wen Jiabaolle. Balram kuulee radiosta, että hän on tulossa vierailulle menestyvään teknologiakaupunki Bangaloreen ja haluaa tietää totuuden kaupungista ja sen yrittäjistä. Sen Balram tosiaan paljastaa.

Balramin kertomuksesta tuli mieleen Frantz Fanonin ajatukset siitä, miten kolonialismista pääsee eroon vain väkivalloin. Kyse ei tässä tietenkään ole siirtomaavallasta, vaan monimutkaisemmista valtarakenteista ja Balramin (vertauskuvallinen) tie näyttää ainoalta tavalta välttää kurja elämä ja päästä osalliseksi Intian ”menestystarinaa”. Mutta Balramin tekemä murha ei ole poliittinen teko siinä mielessä, että se edistäisi muiden oloja, vaan Balramin tapa päästä korruptoituneen systeemin huipulle ja tekemään samaa, mitä hänen aiemmat isäntänsä tekivät. Muunlainen vapaus ei näytä mahdolliselta. Balram kuvailee myös palvelijoiden välisiä suhteita. He ovat aina valmiita ilmiantamaan toisensa eikä solidaarisuudesta ole tietoakaan. Maaseudulla asuvat perheet taas janoavat kaupungissa työskentelevien rahoja. Kirjeen vastaanottaja ja hänelle suunnatut kommentit Intian ”demokratiasta” tuovat tekstiin kiinnostavan ulottuvuuden.

Menestyneenä Balram ei kuitenkaan nöyryytä alamaisiaan, kuten hänen entinen isäntäperheensä. Vaikka hänet oli palkattu autonkuljettajaksi, hän oli palvelija, kuten aina Balramin mukaan palkolliset ovat huolimatta titteleistään. Hän hieroo vanhan miehen haisevia jalkoja jalkakylvyssä ja hoitaa perheen koiria: ”By the time I was done with Puddles and Cuddles, I walked back, sniffing my hands – the only thing that can take the smell of dog skin off a servant’s hands is the smell of his master’s skin” (s. 78). Häntä lyödään päälaelle, jos joku menee vikaan. Siitä, pilkasta ja epäinhimillisistä oloista huolimatta hän, kuten muutkin palvelijat ovat uskollisia ja luotettavia. Balramin mukaan se johtuu siitä, että nöyryys ja äärimmäinen uskollisuus ovat Pimeyden asukkaiden mukaan hyviä ominaisuuksia ja siitä, että isännät aina tietävät, missä palvelijoiden perheet asuvat. Siksi heidät voi jättää autoon rahalastien kanssa. Jos palvelija tekee virheen, hänen perheenjäsenensä maksavat siitä – hengillään.

Näistä elementeistä syntyy systeemi jossa riistetyt ja nöyryytetyt eivät edes yritä muuttaa tilannettaan. Missään vaiheessa ei ole puhetta uskottavasta vaihtoehtoisesta järjestyksestä, jossa ainoa menestyksen mitta ei olisi raha, valta ja länsimainen elämänlaatu – sillä erolla, että intialaisilla on tilaisuus pitää palvelijoitakin. Menneisyys ja selkeä kastisysteemi eivät ainakaan tarjoa vaihtoehtoa, eivätkä maolaiset naxaliititkaan. Vaalitkin ovat ennalta järjesteltyä valtapeliä. Lukija saattaa hyvinkin tuntea tyytyväisyyttä siitä, että Balramilla vihdoin menee hyvin, vaikka hän mainitsee perheensä kohtalon ja on yhtä korruptoitunut kuin aiemmat isäntänsäkin. Hän ottaa käyttöön entisen isäntänsä nimen ja on todellinen valkoinen tiikeri, ”a creature that comes along only once in a generation” (s. 35).

Valkoinen tiikeri on siis Adigan ensimmäinen romaani ja sai Bookerin. Miksi vastenmielistä tarinaa tekee mieli lukea ahmien? Kuvaako se siirtomaavallan, globalisaation ja villiintyneen kapitalismin vaikutuksia niin universaalisti ja oivaltavasti, että se on siksi tärkeä? Vai peilaako kauhisteleva länsimainen lukija sen kautta omaa hyvinvointiaan ja yhteiskuntansa järjestäytyneisyyttä? Luin samoihin aikoihin kirjan kanssa brasilialaisen tutkijan Silviano Santiagon artikkelia, jossa hän väittää, että ulkomaalaiset tykkäävät lukea sellaista brasilialaista kirjallisuutta, jossa paljastetaan säästelemättä kurjuus, jollaisessa suuri osa brasilialaisista elää. Adigan kirjassa Balram sanoo: ”Stories of rottenness and corruption are always the best stories, aren’t they?” (s. 50). En tiedä, miksi näin on, mutta haluaisin kovasti ajatella, että kirjalla olisi muitakin vaikutuksia kuin lukijan viihdyttäminen lukemisen ajan.

Kirjan myyneen rouvan kehut eivät olleet pelkkää ylpeyttä sukulaismiehestä. Kirjaa voisi kuvailla ainakin monisyiseksi ja ajatuksia herättäväksi. Sitä tekee mieli vertailla myös Borges Coelhon hienovaraisempaan kuvaukseen nuoresta mosambikilaisesta kotiapulaisesta. Kirpputorin naisen mukaan Adigan muita kirjoja ei kannata lukea, koska ne ovat roskaa. Vähän kuitenkin tekisi mieli, kunhan toivun tästä.

Aravind Adiga: The White Tiger (2008)
Atlantic Books, 2009

Suomenkielinen käännös: Valkoinen tiikeri

Silviano Santiago: O Cosmopolitanismo do Pobre – Crítica Literária e Crítica Cultural
Editora UFMG, 2004

Vieraileva kirjoittaja Janne Rantala: Hyödyllinen rikkaruoho, essee José Saramagosta

Sain kunnian julkaista Janne Rantalan kirjoituksen José Saramagosta. Rantala on Maputossa asuva antropologi, jonka seura, apu ja neuvot omalla matkallani kaupunkiin olivat korvaamattomia. Hän kirjoittaa Mosambikia käsittelevää blogia Kirjeitä unissakävelijämaasta.

***

Kirjoitin allaolevan esseen haastateltuani kirjailija José Saramago a vuonna 2007 Helsingissä. Jos hän vielä eläisi, täyttäisi hän tänä vuonna 91 vuotta.

Hyödyllinen rikkaruoho

Isä suuttui pilkkanimen rekisteröinnistä, mutta Saramagolle itselleen se oli enne.

”Viisain mies, jonka olen koskaan tuntenut ei osannut lukea eikä kirjoittaa”, aloitti José Saramago Nobel-palkintopuheensa 1998. Kunnianosoitus oli suunnattu portugalilaiskirjailijan isoisälle Jerónimos Meirinholle, jolla oli tapana nukuttaa lapsenlapsensa käppyräisen oliivipuun juurella kertomalla tälle kansantarinoita, legendoja, satuja ja kummitusjuttuja. Näinä öisinä hetkinä Ribatejon tähtitaivaan alla, yli 70 vuotta sitten, syntyi sittemmin moneen kertaan palkittu kirjailija José Saramago.

Edistyksen puskutraktorit ovat ajat sitten jyränneet isovanhempien kodin ja lapsuuden oliivipuun. Enää ei ole maattomia ja lukutaidottomia maatyöläisperheitä, jollaiseen Saramago syntyi ja lukutaidottomuuden vähenemisen myötä ovat unohtuneet myös Portugalin maalaisten ainutlaatuiset tarinat.

Onneksi Saramagon kirjoitustyylissä on oppineisuudestaan huolimatta enemmän kuin ripaus kertomaperinnettä. Maattomien elämää kuvanneessa romaanissa Levantado do Chão (1980) Saramago käytti ensimmäisen kerran omaperäistä kirjoitustyyliään, jossa ei käytetä välimerkkejä kielioppisääntöjen mukaisesti. Ainoastaan pisteen ja pilkun Saramago kelpuuttaa ja ne merkitsevät eripituisia taukoja. Todelliset, kuvitellut ja uneksitut keskustelurepliikit erottaa toisistaan Isosta alkukirjaimesta. Niinpä teksti muistuttaa ääneen kerrottua kertomusta, tai ajatusta.

Kirjailijan tyylissä näkyy hänen poikkeuksellinen elämänhistoriansa. Perheessä ei osattu lukea, vaikka isä myöhemmin Lissabonissa aakkoset opettelikin. Kirjallisuus avasi kirjahyllyttömän kodin kasvatille ihmeellisen maailman. Toisen nobelistin F.E. Sillanpään realistinen Nuorena nukkunut oli nuorelle Josélle kuin olisi peiliin katsonut. Kaukaisen maan maattomien olosuhteet olivat liki prikulleen samanlaiset kuin hänen isovanhempansa – ja silti oudot ja taianomaiset, kuin sadussa.

Utopistiset tarinat ovat varmasti saaneet polttoainetta kirjailijan lähes epätodellisesta elämästä. Se on heittänyt António Salazarin diktatuurista sosialistiseen neilikkavallankumoukseen, aikaan pysähtyneen maaseudun kerrontaperinteestä Lissabonin kirjallisuuspiireihin – ja lopulta vapaaehtoiseen maanpakoon Lanzarotelle. Juuri huhtikuun 25. päivän vallankumoukseen vuonna 1974 katkesi Saramagon idullaan ollut kirjailijan ura. Hänen panostaan tarvittiin nyt maan suurimmassa päivälehdessä nimeltään Diário de Notícias. Oikeiston vastavallankumouksen koitettua lokakuussa 1975 apulaisjohtaja Saramagon palveluksia ei enää tarvittu: ”Ei ollut mitään mahdollisuutta saada työtä. Minusta oli tullut persona non grata”, kirjailija kertoi Suomen vierailullaan. Vasta potkujen jälkeen, Saramago koki, hänellä todella oli sanottavaa.

Taiteilijanimensä Saramago sai jo vauvana, kun humalainen rekisteriviranomainen lisäsi perheen pilkkanimityksen isän ilmoittaman sukunimen de Sousa perään. Peltoretikka, portugaliksi saramago, on luokiteltu rikkaruohoksikin, mutta köyhille maalaisperheille villiyrtti oli tärkeä ravinnonlähde. Tällaisena Saramago näkisi roolinsa mielellään edelleen: köyhille tarpeellisena, mutta vallanpitäjille haitallisena. Viime vuonna Portugalissa ilmestyneissä nuoruuden muistelmissa Pequenas Memórias Saramago paljastaa, että vaikka isä suuttui pilkkanimen kännisestä rekisteröinnistä, niin hänelle itselleen tapahtuma oli jumalainen enne. Jo elämän alkutaipaleella viininjumala Bacchus ja muut jumalolennot puuttuivat hänen elämäänsä. ”Ja yhä edelleen nämä jumaluudet inspiroivat kirjallista työtäni”, Saramago kirjoittaa viitaten Portugalin kansalliskirjailija Luis Camõesiin.Os Lusíadas -runoelman alussa Camões kutsuu Bacchuksen poikaa, Lusoa, ja runottaria siunaamaan kerrontaansa.

Ei mikään kansalliseepikko

Saramagosta on tullut suullisen ja kirjallisen perinteen välittäjä ja eeppisen jatkaja. Edes vertaaminen Homerokseen, Camõesiin tai suomalaisittain Elias Lönnrotiin ei tunnu liioittelulta. Ja kuten Lönnrot joutui tunnustamaan kiitollisuutensa runonlaulajalleen Arhippa Perttuselle, on Saramagokin tunnustanut kirjallisen velkansa isovanhemmille. Heidän tarinansa loivat kirjailijan, mutta toisaalta kirjailija loi myöhemmin isovanhempansa – kirjojensa henkilöhahmoiksi.

Neuvostoliittolaisen kirjallisuustieteilijän Mihail Bahtinin mukaan eepokset ovat yksiäänisiä toisin kuin monia ääniä ilmaisevat romaanit. Kansalliseeposten suhteen Bahtin on oikeassa. Niiden periaatteena on ”yksi mieli, yksi kieli” ja ne on sepitetty kansakuntien rakentamiseksi. Saramagon eeppiset romaanit taas riepottelevat kansallisia sankaritarinoita polkematta lokaan kansantarinoissa kuuluvia monia ääniä. Kansakunta ei Saramagolle ole tärkeä, kansa sen sijaan on.

Saramagon romaanit ovat vahvasti poliittisia, mutteivät julistavia. Hän kertoo tarinansa vahvasti omasta näkökulmastaan ja ironiaa kukkivissa pitkissä virkkeissä tulevat myös muut hahmot kuulluiksi. Varas, konservatiivi, Saatana, Jumala ja uskonnollinen fanaatikko tulevat hellästi mutta pisteliäästi ymmärretyiksi. Saramagoa kiinnostaa ihmisen kyky yhtälailla pahaan kuin ylevään.

Kaunis riitasointu löytyy 1700-luvun Portugalia kuvaavasta romaanista Baltazar ja Blimunda. Kirjan eräässä kohdassa niin Lissabonin rikkaiden kuin köyhienkin unia säestää säveltäjä Domenico Scarlattin jumalallinen cembalo-musiikki: ”sen kuuli eräs inkvisition vanki tyrmänsä pohjalla, ja lähistöllä ollut vartija meni ja tarttui vankia kurkusta, ja puristi hänestä hengen ulos”. Saramago ei tuomitse eikä moralisoi. Siksi hän on todellinen ihmisystävä, vaikka hän kuvaa ansiokkaasti myös ihmisen julmuutta, pelkuruutta ja yksinäisyyttä.

Halkeavista mantereista puhuviin kattoihin

Tarinoiden eeppiset mittasuhteet paljastuvat erinomaisesti Kivinen lautta –romaanissa. Osoittaako luonto ylivoimaisuutensa, kun maa halkeaa Pyreneiden vuorijonon kohdalta? Vai onko kyse eurooppalaisten tahdosta irrottautua muka yhteisestä menneisyydestämme? Maagisen realismin tyyliin luonnonmullistus ja monet omituiset sosiaaliset tapahtumat sattuvat yhtäaikaisesti. Kun niemimaa erkanee Euroopasta julistavat mielenosoittajat ympäri unionia eri kielin: ”Mekin olemme iberialaisia!” Onko katastrofi peräti seurausta ihmisten tahdosta? Kertoja ei päästä lukijaa pohtimasta näitä kysymyksiä, vaikka se kaiken olevinaan tietääkin.

Oikeasti Saramagon kertojaan ei voi luottaa: se hämää, hurskastelee, eksyy hitaasti pohdiskellen loputtomille sivupoluille ja eittämättä myös ärsyttää. Romaanissa Kaikkien nimet kertojan korvaa välillä katto, johon romaanihenkilö tuijottaa. Romaanin Toinen minä pakkomielteinen päähenkilö ajautuu toistuvasti väittelyihin Järkensä kanssa. Puhuvat katot ovat kuin sadusta tai kansantarinasta. Mutta kattoa tuijottaessamme me myös annamme ajatuksemme virrata. Samankaltaisesta syystä meillä aikoinaan laulettiin rekilauluja, joissa vaikkapa kanervan kukkiessa tyttö tai poika kertoi metsälle sydänsuruistaan.

Jari Tervon on väitetty neuvoneen, ettei koskaan pidä kirjoittaa ”ulkona sataa vettä”. Pitäisi kirjoittaa: sataa! Vaikka Tervon ohjeella tavoitellaankin muuta kuin hänen suosimiaan lyhyitä lakonisia ja suomalaisittain ”miehekkäitä” lauseita, niin niiden suoranaisena vastakohtana Saramagon romaaneissa ei koskaan vain sada. Joskus taivaalta valuu vettä tai kaatosadetta jopa niin ylitsepursuvasti, että kysymys ei voi olla vain sateesta. Kirjassa Kertomus sokeudestajoku sokeista on repäissyt päähenkilön yläruumista peittäneen viimeisen vaateriekaleen niin, että tämä joutuu kulkemaan rinnat paljaina. ”Niitä valeli taivaan puhdistava vesi, kuten hienosti sanottaisiin, mutta hän ei ollut mikään vapauden jumalatar johtamassa kansaa barrikadeille.” Rajansa Saramagonkin vuolaudella on: sadan vuoden kaatosateeseen ei sentään tarvitse varautua.

Saramagon lapsuuden salaperäiset oliivilehdot sammalen peittämine 200-300 vuotta vanhoine runkoineen ja niiden koloissa piileskelevine sisiliskoineen ovat kadonneet, kiitos EU:n maatalouspolitiikan, toteaa kirjailija muistelmissaan. Tilalle on raivattu kirjailijan inhoamia monokulttuurisia maissipeltoja. Näiden innostaminako muka syntyvät Euroopan seuraavat suuret tarinankertojat?

Esseessä viitataan Saramagon seuraaviin teoksiin:
Baltazar ja Blimunda, Levantado do Chão, Kertomus sokeudesta, Kaikkien nimet, Toinen minä, Pequenas Memórias, Kivinen lautta

Tekstissä mainitaan myös seuraavat teokset:
Luís de Camões: Os Lusíadas, 
F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut, 
Elias Lönnrot: Suuri Kalevala

Suomennokset Saramagon nuoruuden muistelmista, sanomisista ja Nobel-palkintopuheesta ovat omiani.

Teksti on julkaistu aiemmin Kirjain -lehdessä.

”Kirjallisuus voi tehdä paljon” – Todorov ja lukemisen merkitys

Päivä oli helteinen, eikä luentosalissa ollut ilmastointia. Konferenssi oli luultavasti Lissabonin yliopistossa, aikaa siitä on kulunut muutama vuosi. En muista puhujaa enkä hänen aihettaan, mutta muistan professori Inocência Matan kommentin puhujalle. Tai oikeastaan vain osan siitä. Mata kertoi, että aina ajoittain hän pohtii, onko kirjallisuuden tutkimisesta mitään hyötyä kenellekään. Jo se kuulosti lohdulliselta. Mutta Mata tarjosi myös ratkaisun: hän kertoi näissä tilanteissa palaavansa Tzvetan Todorovin artikkelin ”What Is Literature For?” pariin.

Artikkeli oli tietysti pakko hankkia. Siinä bulgarialaissyntyinen, Ranskassa asuva filosofi ja kirjallisuudentutkija (s. 1939) pohtii kirjallisuuden merkitystä. Vaikka Todorovin huomiot liittyvät laajempaan akateemiseen keskusteluun kirjallisuuden tutkimisesta, hän kirjoittaa henkilökohtaiseen sävyyn.

Intohimoinen lukija kertoo lukeneensa ensimmäisen romaaninsa 8-vuotiaana. Hän kirjoitti merkkitapahtuman muistiin: ” Today I read  On Grandpa’s Knees, a 223-page book, in an hour and a half!” Todorov jatkoi lukemista ja siitä tuli hänelle keino tyydyttää uteliaisuutta, seikkailla, kokea pelkoa ja onnellisuutta ilman turhautumisia, joita hän koki ollessaan tekemisissä oman ikäistensä poiken ja tyttöjen kanssa.

Tutkijana Todorovin uran käänne oli lähtö Pariisiin: enää ei tarvinnut keskittyä kieleen välttyäkseen ideologisilta kysymyksiltä. Sofian yliopistossa se oli ollut ainoa vaihtoehto, sillä muunlaisen tutkimuksen oli tullut heijastella kommunistisia arvoja. Pariisissa hän päätyi Roland Barthesin ohjattavaksi.

Näkemys kirjallisuudestakin muuttui vuosien varrella. Todorov ei enää lukenut välttääkseen ongelmia, joita oikeat ihmiset saattoivat aiheuttaa. Sen sijaan kirjallisuudesta tuli keino ymmärtää muita ihmisiä. ”Kirjallisuus voi tehdä paljon. Se voi tarjota auttavan käden, kun olemme syvästi masentuneita, ohjata meidät muiden ihmisten luokse, saada meidät ymmärtämään maailmaa paremmin ja auttaa meitä elämään”, hän kirjoittaa. Pelkkä sielun hyvinvoinnin hoitaja se ei kuitenkaan ole. Koska kirjallisuus paljastaa maailman lukijoille, se voi myös muuttaa heitä sisältä päin. Näistä kirjallisuuden piirteistä ei kuitenkaan tutkijoiden parissa tai kirjallisuutta opetettaessa puhuttu.

Todorov viittaa myös Richard Rortyn tutkimuksiin. Rortyn mukaan kirjallisuus on kuin uusiin ihmisiin tutustumista, sillä erolla että lukiessa tutustuminen on syvällisempää kuin oikeassa elämässä, sillä lukija voi päästä suoraan kirjallisen hahmon pään sisälle. Mitä vähemmän hahmot muistuttavat lukijaa, sitä enemmän ne avartavat tämän näkemyksiä. Kyse ei ole pelkistä uusista ajatuksista, vaan uudenlaisista tavoista ajatella. Rortyn mielestä kirjat eivät anna lukijoille vain uutta tietoa, vaan myös myötäelämisen kyvyn, joka ulottuu myös niihin, jotka ovat erilaisia kuin lukija.

Tzvetan Todorovin artikkeli ”What Is Literature For?” ilmestyi vuonna 2007 New Literary History –lehdessä.

Richard Rortyn artikkeli ”Redemption from Egotism: James and Proust as Spiritual Exercises” ilmestyi vuonna 2001 Telos -lehdessä.

Lainaus on oma käännökseni.

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja

Lissabonista ostamani Livro do Desassossegon kannessa on Fernando Pessoan kuva, mutta sen kirjoittajaksi on merkitty Bernardo Soares. Paksulle paperille painetussa kirjassa on hienot, kiiltävät kannet ja takakannessa teksti ”eu quero. e tu?” – ”minä haluan. entä sinä?” Painoksesta ei myöskään löydy tietoja kirjoitusvuosista tai ensimmäisistä painoksista, eikä kirjoittajastakaan ole lisätietoja.

Fernando Pessoasta (1888-1935) ja hänen heteronyymeistään olin kyllä tietoinen. Aloin kuitenkin miettiä, mistä haluamisesta takakannessa puhutaan ja miksi kannessa on Pessoan kuva – miksi Soares olisi näyttänyt samalta kuin Pessoa? Luin kirjan silti painoksen johdattamana sinnikkäästi etsimättä lisätietoja.

Kuulu kirja koostuu katkelmista, joissa minäkertoja pohtii elämäänsä. Sävy on melankolinen ja huomio minään ja olemassaoloon säilyy läpi tekstien. Muutoin kirja on tosiaan rauhaton: vaikka varsinaisia ristiriitaisuuksia ei ole, kirjoittaja tuntuu tietävän, miten saavuttaa rauha ja päättää levottomuus, mutta harhautuu aina tyyneydestään pohtimaan muita syvällisyyksiä. Minuuteen uppoutuminen tuntuu välillä uuvuttavalta. Välillä sentään poiketaan Lissabonin ravintoloissa, paikoin taas viitataan ShakespeareenEdgar Allan Poeen tai Hegeliin. Miellyttävimmäksi osuudeksi nousi Sonho – Tédio -osuus, joka käsittelee unelmia ja ikävystymistä.

Kirjoittaja toteaa, ettei ikinä ole muuta ollutkaan kuin unelmoija, joka ei piittaa niistä, jotka puhuvat elämästä. Hän kokee kuuluvansa sinne, missä ei ikinä ole ollut (s. 30). Hän on jopa oman sielunsa ohikulkija, joka ei kuulu mihinkään, joka ei halua mitään, joka ei ole mitään: vain persoonattomien tuntemusten abstrakti keskus (s. 22). Yhtenäinen, vakaa minuus tai persoona on mahdoton ajatus. Se lienee yksi Pessoan tuotannon keskeisistä ajatuksista. Muuta tuskin voi odottaakan runoilijalta, joka loi useita heteronyymejä – tai ilmeisesti tunsi muuntautuvansa muiksi runoilijoiksi – ja jonka sukunimi tarkoittaa ihmistä tai henkilöä.

Levottomuuden kirjassa on paljon ajateltavaa, kuten kuuluisa lause siitä, miten kirjoittajan ainoa isänmaa on portugalin kieli (s. 24). Kiinnostava ajatus on kulunut lähes tunnistamattomaksi Portugalissa. Sitä toistellaan irrallisena lauseena etenkin portugalinkielisten maiden yhteishenkeä kohotettaessa. Jotain samankaltaista on tapahtunut Pessoallekin: Lissabonin A Brasileira -kahvilan terassilla istuu pronssinen Pessoa, jonka vieressä turistit kuvaavat itseään. Levottomuuden kirjan kirjoittajalle patsaan pystyttäminen tuntuu lähinnä rangaistukselta, vaikka kirroosiin kuollut runoilija usein kahviloissa istuskelikin.

Bernardo Soares saattoi tosiaan olla Pessoan näköinen, sillä hän kutsui Soaresia semiheteronyymiksi, joten he olivat hyvin samankaltaisia. Kirjan takakannen lause ei ole lainaus kirjasta, eikä sille löytynyt muutakaan selitystä. Kenties se on kustantamon tunnus. Ennen lukemista olisin mielelläni tiennyt, että Levottomuuden kirjasta ja sen kirjoittajasta kiistellään Pessoa-tutkijoiden keskuudessa (onko sen kirjoittanut kokonaan Soares, vai Soares ja Pessoa, vai kolmas heteronyymi ja Soares). Katkelmia on ilmeisesti julkaistu erilaisissa järjestyksissäkin. Kiehtovaa olisi myös ollut tietää, että Pessoa on kääntänyt muun muassa Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin tekstejä sekä teosofisia teoksia portugaliksi ja oli kiinnostunut okkultismista. Sekään ei selvinnyt, millä perusteella kyseisen painoksen tekstit on järjestetty. Livro do Desassossego julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1982 ja sen tekstit on kirjoitettu vuosina 1913-1934.

Bernardo Soares/Fernando Pessoa: Livro de Desassossego
Alma Azul, 2009

Vapauden maku – As Visitas do Dr. Valdez

Kävin haastattelemassa kirjailija João Paulo Borges Coelhoa hänen kotonaan Maputossa. Istuimme hänen terassillaan vehreässä puutarhassa. Kun hänen puutarhurinsa lähti kotiin työpäivän päätteeksi, kirjailija huikkasi hänelle tavallisen ”huomiseen” -toivotuksen, mutta lisäsi perään vielä miehen nimen – ja nimitti tätä herraksi. Herroittelu (kuten rouvittelu, neidittely ja tohtorittelukin) on täysin tavallista portugalinkielisessä maailmassa. Mutta Mosambikissa palvelusväkeä kohdellaan harvoin niin ja siksi tilanne painui mieleen.

Tilanne tuli uudelleen mieleen, kun luin Borges Coelhon palkittua romaania As Visitas do Dr. Valdez (2004). En aikonut kirjoittaa kirjasta blogiin lainkaan, sillä sitä ei ole käännetty suomeksi, eikä englanniksikaan. Mutta en sittenkään malta olla kirjoittamatta.

Olen lukenut suurimman osan julkaistuista mosambikilaisista romaaneista (mikä ei ole mikään urotyö, sillä varsinaisia mosambikilaisia romaaneja on ilmestynyt vasta 80-luvulta asti ja kirjailijoitakaan ei ole kovin monia), mutta en ole varauksetta pitänyt mistään niistä. Ne ovat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita, mutta monesti henkilöt ovat jääneet etäiseksi, kirjat vaikuttaneet hätäisesti kirjoitetuilta tai ne eivät vain ole herättäneet kummempia tunteita. Kyseessä ei näköjään kuitenkaan ole ollut se, että olen lukenut kirjat tutkimusta ajatellen.

Nyt, kun lukematta on enää muutama romaani, tuli vastaan kirja, jonka olisin toivonut lukeneeni jo kauan sitten. Tuskailin etukäteen juuri tämän kirjan lukemista, sillä Borges Coelhon muut kirjat ovat jääneet etäisiksi. Mutta tämä olikin jotain aivan muuta: sen juoni on nerokas ja henkilöt kuvattu tavalla, joka saa kolmekymppisen suomalaisnaisen samaistumaan nuoreen mosambikilaiseen mieheen ja hänen emäntiinsä, ikääntyneisiin rouviin – vaikka tapahtumatkin sijoittuvat 70-luvulle tai kauemmaksi. Kirjan maailmasta ei oikein haluta poistua, saati sitten tarttua seuraavaan kirjaan.

Sá Caetana ja Sá Amélia muuttavat Ibon saarelta Beiran kaupunkiin ja tuovat mukanaan kotiapulaisensa, nuoren Vicenten. Rouvat ovat kauniin Ana Bessan lapsia, jonka isä oli portugalilainen ja äiti merenrannasta simpukoita elääkseen kerännyt paikallinen nainen. Ana peri isänsä omaisuuden, jonka turvin perhe eli mukavasti Ibon saarella. Sekä naisten ja Vicenten perheen aiempia vaiheita kuvataan takaumissa. Nykyhetkessä nuori Vicente auttaa sairastuneen, enimmäkseen muissa maailmoissa, ajoissa ja paikoissa mielessään harhailevan Sá Amélian hoidossa. Hän auttaa rouvan kylpyyn, pesee tämän selän ja kärsivällisesti siivoaa lattialta tämän kaatamat keittolautaselliset. Sá Caetanaa ärsyttää pojan tapa vihellellä, mutta hän arvostaa tämän kykyä piristää Sá Améliaa, jonka kanssa hän laulaa vanhoja lauluja kotiseudulta.

Naiset eivät sopeudu kaupunkiin, vaan linnottautuvat asuntoonsa. Sá Amélia alkaa kaivata Tohtori Valdezin vierailuja. Sá Caetana ei tiedä miten toteuttaa siskonsa hankala toive – portugalilainen tohtori oli kuollut jo vuosia sitten. Hyväsydäminen Vicente saa hämmentävän idean: hän esittäisi Tohtori Valdezia. Hän pukeutuu polvihousuihin, liimaa kasvoilleen pumpulia viiksiksi ja soittaa sisarusten ovikelloa. Ja Sá Amélia ottaa esityksen täydestä ja ilahtuu vierailusta. Sá Caetanaa taas raivostuttaa se, että Vicente istuu ensimmäistä kertaa sohvalla ja vieläpä röyhkeästi hyväksyy hänen keittämänsä ja tarjoilemansa teekupillisen. Sá Amélia jopa ottaa puheeksi Sá Caetanan hankalan suhtautumisen palvelijaan.

Kuvailu siitä, miten Vicente muuntautuu uskottavaksi Tohtori Valdeziksi on antoisaa luettavaa. Hän muuttaa eleitään, puhetapaansa ja asentoaan. Hänen näkökulmastaan muuntautuminen ei ole pelkkää matkimista, vaan hän muun muassa käy dialogia Valdezin kanssa. Muuntautumisen kuvailusta tulee etäisesti mieleen Jean Rouchin Ghanassa kuvattu lyhytelokuva Hullut mestarit (Les maîtres fous, 1954). Siinä kuvataan Hauka-riittejä, jossa transsissa olevat afrikkalaiset jäljittelevät siirtomaaherrojen seremonioita ja samalla tekevät niistä naurunalaisia. Niiden on usein tulkittu olevan eräänlainen vastarinnan muoto.

Vihdoin Sá Caetanakin keskustelee Vicenten/Tohtori Valdezin kanssa lähes unohtaen juttelevansa palvelijansa kanssa. Lopulta seuraa kuitenkin väistämätön yhteenotto ja Vicente riisuu viiksensä ja silmälasinsa keskellä olohuonetta. Mutta kukaan ei ole huomannut, että Sá Amélia on hiljalleen sokeutunut. Kiistan jälkeen hän rauhoittelee siskoaan ja tohtoria ja käyttäytyy kuin ei olisi huomannut mitään. Kun Sá Caetana aiemmilla visiiteillä oli kieltäytynyt tarjoilemasta ”tohtorille” tämän pyytämää olutta, lopulta hän myöntyy.

Vicente ei tiedä, miten suhtautua emäntänsä eleeseen. Vanha rouva kaataa hänelle lasillisen ja ojentaa sen hänelle. Lopulta Vicente juo ensimmäisen kulauksen hitaasti, antaa juoman viipyä suussaan ja maistelee sen metallista viileyttä. Hän ei kuitenkaan juo lasia tyhjäksi, kunnioituksesta vanhaa emäntäänsä kohtaan. Tohtorin lähdettyä Sá Amélia yllättäen kiittää siskoaan siitä, että tämä lopulta tarjoili oluen ”pojalle”, miksi he palvelijaansa usein kutsuvat.

Ei ole sattumaa, että Tohtori Valdezin kautta käydään keskustelua niin menneestä, kuin palvelijan ja hänen emäntiensä suhteesta. Samaan aikaan itsenäisyystaistelu etenee ja lopulta maa vapautuu kolonialismista. Romaanissa kuvaillaan kiehtovasti ja uskottavasti, miten Vicente hiljalleen tutustuu kaupunkiin ja aikuistuu, säilyttäen kuitenkin kunnioituksensa vanhoja rouvia kohtaan. Lopulta Vicente jää ilman emäntiään, sillä Sá Amélia kuolee ja Sá Caetana lähtee Portugaliin. Lukijalle jää huoli ja toive siitä, että Vicente pärjää. Tekisi mieli pyytää Borges Coelhoa kirjoittamaan jatko-osa tai ainakin vakuuttamaan, että hänen luomalleen henkilölle ei käy huonosti.

Kysymys ”palvelusväestä” ei ole vieläkään ratkennut, vaikka palveltavien ihonväri on muuttunut. Heidän olemassaoloaan puolustetaan työllistämisnäkökulmalla, mutta se ei selitä sitä, että heitä edelleen kohdellaan lähes kuten kolonialismin aikaan. Vaikka Borges Coelho kieltää ottavansa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin romaaneissaan, häntä kuitenkin ottaa esille yhden mosambikilaisen yhteiskunnan tabun – maltillisesti ja saarnaamatta. Kotiapulaisten ja vartijoitten kohtelusta ollaan tavallisesti vaiti.

As Visitas do Dr. Valdez on niitä kirjoja, joita aion kuljettaa mukana ja lukea uudelleen. Niitä on hyvin vähän.

João Paulo Borges Coelho: As Visitas do Dr. Valdez (2004)
Leya, 2010