Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

Mainokset

Mistä yliopiston dekolonisaatiossa on kyse – ja mistä ei?

mg_4400

Kun Lontoossa alettiin vaatia yliopiston dekolonisaatiota, Daily Mail pamautti ”They Kant be Serious!” -otsikon ja väitti että opiskelijat haluavat pudottaa kantit ja platonit kurssimateriaaleista siksi, että he olivat valkoisia.

Daily Mailin kaltaiselta lehdeltä ei tietenkään juuri muuta voi odottaa, mutta muissa lehdissä lähtökohta oli suurin piirtein sama, maltillisemmin sanakääntein ilmaistuna. Asenne on erinomainen esimerkki siitä, miten keskustelu tukahdutetaan vääristelemällä argumentit älyttömän kuuloisiksi. Ja on tietenkin kuvaavaa, miten huomio kiinnittyy eurosentrismiin kohdistuvaan uhkaan, eikä esimerkiksi akatemian monipuolistamiseen.

Todellisuudessa opiskelijat peräänkuuluttavat kurssimateriaalien dekolonisointia ja eurosentriseen kaanoniin kuuluvien filosofien kriittistä, dekoloniaalista analysointia.

Näitä artikkeleita julkaistiin jo joku aika sitten, mutta kirjoitan niistä tänään siksi, että Público-sanomalehdessä ilmestyi laaja juttu dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Siinäkin mainitaan lyhyesti yllä kuvailemani tilanne, ja siirrytään sitten kertomaan dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Sen voi myös lukea jatkona aiheen käsittelylle mediassa.

Jutussa kerrotaan muun muassa Plataforma Guetosta, jonka yliopistoista kirjoitin Peruste-lehteen, haastatellaan Boaventura de Sousa Santosia ja Plataforma Gueton Flávio Almadaa, joita haastattelin Voima-lehden juttua varten, sekä Cristina Roldãota, joka kertoi rakenteellista rasismia Portugalin koululaitoksessa käsittelevästä tutkimuksestaan ELM-lehdeen kirjoittaamassani jutussa.

Dekolonisaatio-tägin alta löytyvät aihetta käsittelevät aiemmat kirjoitukset (kirjoitin väikkärini Boaventura de Sousa Santosin johtamassa Centro de Estudos Sociais -tutkimuskeskuksessa, ja se käsittelee sitä, miten kirjallisuus voi olla osa dekolonisaatioprosessia), mutta dekolonisaatio siis viittaa prosessiin, joka pyrkii purkamaan koloniaalisuutta, eli sitä miten länsimaiset yhteiskunnat ovat varsinaisen siirtomaavallan päätyttyäkin luonteeltaan kolonialismia tukeneiden ja sen oikeuttamiseksi luotujen ajatusmallien ja valtarakenteiden läpäisemiä.

”Se merkitsee sen kriittistä analysointia, miten kolonialismi on vaikuttanut siihen, miten eurooppalaiset näkivät Euroopan ulkopuolisen maailman, jonka luonnonresurssit he ahnaasti käyttivät hyödykseen”, sanoo Públicon artikkelissa Centro de Estudos Sociaisin Maria Paula Meneses.

Portugalissa kyseessä ei ole yhtenäinen liike, vaan useiden eri tahojen aktivismi. Toimittaja Joana Gorjão Henriques kokoaa jutussa yhteen aktivistien ja akateemisen väen (asemat eivät toki sulje toisiaan pois) kommentteja. Alla muutamia haastateltujen kertomia huomioita:

  • Koulussa Afrikan historiaa opetetaan eurosentrisestä näkökulmasta: mustia henkilöitä ei esitetä tiedon tuottajina, kuten filosofeina tai intellektuelleina. He näyttäytyvät uhreina tai roistoina.
  • Akatemia on ”valkoinen”, mikä osaltaan liittyy entisten siirtomaiden ja entisen metropolin suhteisiin. Valkoisuus kertoo myös olemassa olevista valtasuhteista.
  • Portugalin siirtomaahistoriaa opetetaan edelleen kritiikittä ja siirtomaavallan loppuvaiheen diskursseihin nojaten.
  • Yliopistossa opiskelijoita ei kannusteta retkeilemään kaanonin ulkopuolelle, eikä kurssimateriaalit sisällä dekoloniaalista tai postkoloniaalista teoriaa.
  • Eurosentrismi on myös marginalisoinut Euroopassa tuotettua, kolonialismiprojektia kyseenalaistavaa tietoa.
  • Euroopassa tuotettua tietoa on rakennettu muualla tuotetun tiedon pohjalta; joskus kyseessä on ollut suoranainen omiminen.
  • Kysymys dekolonisaatiosta ei ole uusi, vaan sitä on puitu esimerkiksi Afrikan yliopistoissa kauan.

Mitä dekolonisaatio Suomessa sitten voisi tarkoittaa? Ainakin saamelaisten historian pätevämpää opettamista ja Suomen oman roolin kriittisempää tarkastelua viattomuuden diskurssin ylläpitämisen sijaan. Ja toki samoja juttuja kuin Portugalissa ja Briteissä. Koska en itse ole asunut saati opiskellut Suomessa aikoihin, olisi kiinnostavaa kuulla (asiallisia) kommentteja tähän.

Boaventura de Sousa Santos muistuttaa, että oppilaitosten lisäksi mediankin dekolonisaatiolle on tarve, kuten bloggauksen alussa mainitut jutut osoittavat. Suomessa esimerkeiksi voisi nostaa ainakin hiljattain Suomen Kuvalehdessä julkaistun saamelaisia käsittelevän jutun (Petra Unnin vastine on täällä) ja tässäkin blogissa käsitellyn Hesarin ”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -jutun.

Kuten olen täällä aikaisemminkin kirjoittanut, dekolonisaatio ei ole mikään pienen ryhmän etuja palveleva projekti. Se tarkoittaa sitä, että tarjolla olisi enemmän ja monipuolisempaa tietoa maailmasta meille kaikille.

Lontoon SOAS:in (School of Oriental and African Studies) opiskelijoiden Decolonising SOAS -kampanjaa puolesta voi seurata Facebookissa Decolonising Our Minds Society -sivulla. Kannattaa katsoa alla oleva videokin.

Epäinhimilliset häädöt Portugalissa jatkuvat

Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.
Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.

Iso Numero -lehdessä oli viime vuonna kirjoittamani ja kuvaamani juttu lähinaapuruston kohtuuttomista häädöistä ja purkutöistä.* Naapurustot rakensivat pääosin 70-luvulla Portugalin entisistä siirtomaista, erityisesti Kap Verden saaristosta ja Guinea-Bissausta, tulleet työläiset. Häädöt alueella jatkuivat tauon jälkeen eilen.

Jutun tekeminen ja kuvaaminen olivat aikamoinen matka Portugalin ja Euroopan nurjalle puolelle. Häädöt ja purkutyöt ovat esimerkki rakenteellisen rasismin äärimmäisistä muodoista ja siitä, minkälainen illuusio ihmisoikeuksia kunnioittava ja tasa-arvoinen Eurooppa on.

Häädöt ja rakenteellinen rasismi

Portugalin taloustilanteen tiukentuminen on osunut pahiten köyhimpiin, ja rakenteelliset syyt sekä syrjintä koulussa ja työmarkkinoilla ovat pitäneet monet entisistä siirtomaista tulleet tässä joukossa. Lisäksi kolonialismin myötä luodut rasistiset stereotypiat helpottavat sortoa edelleen. Niitä ylläpitää esimerkiksi media.

Kun siirtomaasodat 60-luvulla alkoivat, myös Portugalin joukoissa taisteli kolonisoituja. Suuri osa Portugaliin 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen saapuneista kuuluu tähän joukkoon. Heillä oli Portugalin kansalaisuus ja heitä kutsutaan retornadoiksi eli palanneiksi. Tasa-arvoisia he eivät valkoisten portugalilaisten kanssa kuitenkaan olleet. Täällä heistä oli hyötyä matalapalkkaisena työvoimana: miehet työskentelivät rakennuksilla, naiset usein kotiapulaisina tai kadunlakaisijoina.

Viikonloppuisin rakennettiin omia koteja Lissabonin laitamille. Maita ”myivät” esimerkiksi viranomaiset, toiset taas ostivat portugalilaisten rakentamia taloja ja jatkoivat rakennustöitä. Asukkaat maksavat kiinteistöveroa ja sähkön sekä veden. Mutta koska maa ei ole heidän, pidetään rakennuksia laittomina.

Raataminen huonopalkkaisissa töissä vaikutti myös jälkipolviin. Vanhemmat paiskivat töitä, eikä lasten tukemiseen juuri riittänyt resursseja. Monet ”retornadojen” lapset ovat myös kertoneet koululaisina kokemastaan raa’asta rasismista.

Naapurustoissa asuu paljon työttömiä, sillä esimerkiksi rakennustöitä ei enää ole samaan malliin kuin ennen. Usein töitä saavat vain naiset, jotka siivoavat parin sadan euron kuukausipalkkaa vastaan. Nuoremmista useat ovat lähteneet ulkomaille. Alueella asuu paljon iäkästä väkeä.

Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.
Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.

”Antakaa edes kontti”

En alun perin mennyt paikalle toimittajana. Menin sinne, kun kaveri pyysi tuomaan spraymaalia ja vanhoja lakanoita. Pakkasin tavarat reppuun ja kävelin 10 minuutin matkan paikan päälle. Lakanoihin maalattiin iskulauseita ja ne ripustettiin korttelin rakennusten seinille. Aktivistit myös saapuivat varhain aamulla päivystämään, jotta saisivat ajoissa hälytettyä paikalle median edustajia ja lisää väkeä, jos purkutöitä näytti olevan tiedossa.

Kaivinkone raivasi edellisen purkutyön jälkiä. Paikalle oli saapunut purkutöistä vastaavan Amadoran kaupungin edustajia. Jostain ilmestyi vanha mies, joka kyyneleet valuen toisteli heille haluavansa vain kontin, johon voisi kasata tavaransa – tai roskansa, kuten hän itse sanoi. Sen hän lähettäisi Kap Verdelle ja matkustaisi itse perässä.

Satuin seisomaan miehen vieressä, joten hän osoitti sanansa minulle ja kahdelle aktivistille, kun kaupungin virkailijat eivät häntä kuunnelleet. Vanhus kertoi raskaasta työnteosta kovissa olosuhteissa Portugalissa, vaimon kuolemasta, lasten muutosta ulkomaille ja siitä miten päihteet veivät lapsista yhden. Ja nyt edessä häämötti häätö ja kodin menettäminen.

Lopulta miehen naapuri tuli paikalle. Nuorempi mies pyyhki nenäliinalla vanhemman posket kuiviksi, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet kotiin lepäämään. Viime kesänä hänen talonsa oli vielä ehjä ja naapuri kertoi, että hän edelleen asui siellä. Talo oli juuri sillä alueella, jossa eilen tehtiin purkutöitä.

Häätöjä ilman ennakkovaroitusta

Häätöjä ja purkuja on toteutettu kovin ottein, eikä asukkaille ole kerrottu niiden tarkkaa ajankohtaa. Taloja on purettu ilman, että asukkaat ovat saaneet tyhjentää niitä tavaroistaan. Kun olin kuuntelemassa Amadoran kunnanvaltuustossa asukkaiden puheita, niissä toistui hätä ja pelko, jotka epätietoisuus häädön ajankohdasta ja sitä seuraavasta ajasta loivat.

Ne, jotka ovat muuttaneet alueelle vuoden 1993 jälkeen eivät kuulu ohjelmaan, jonka kautta asukkaille olisi määrä tarjota uusi koti. He siis jäävät oman onnensa nojaan. Asuntojen vuokrat ovat Lissabonin seudulla nousseet jyrkästi.

Purkutöitä on kuitenkin jatkettu, vaikka oikeusasiamies on suositellut niiden lopettamista. Toimintaa on kritisoitu myös siksi, että maa on yksityisomistuksessa, ja ratkaisua olisi pitänyt hakea oikeusteitse. Purkutöistä vastaa kuitenkin Amadoran kaupunki. Maan omistaa ilmeisesti eräs pankki. Sijaintikin on hyvä, sillä junalla keskustaan matkustaa kymmenessä minuutissa.

Viimeisimmät häädöt alkoivat eilen, ja tällä kertaa minkäänlaisia ennakkovaroituksia ei annettu. Häädetyt eivät tienneet missä tulisivat seuraavan yön nukkumaan, eikä kunta tai paikallinen sosiaalitoimi ottaneet vastuuta häädettyjen tilanteesta.

Eilen kadulle häädettiin 18 ihmistä. Joukkossa oli esimerkiksi erittäin heikossa kunnossa oleva yksinäinen vanhus. Hän ei pysty liikkumaan itsenäisesti. Kadulle joutui myös kolmen viikon vanha vauva.

*Bloggaus on päivitetty ja laajennettu versio viime kesänä julkaistusta bloggauksesta.

Hyviä uutisia Lissabonista

”Jos halutaan, että asiat muuttuu, ei kannata odottaa, että joku tulee auttamaan”, Cova da Mourassa sanotaan usein. Eikä niin ole tehtykään, vaan täällä on tartuttu toimiin. Tämä dynamiikka tuppaa kuitenkin jäämään näkymättömäksi ja kriittisen keskustelun jalkoihin, joten seuraa listaus joistain blogin aihepiiriin liittyvistä positiivisista teoista ja toimintatavoista.

Toimintaa on ollut tietenkin aiemmin, mutta ehkä sen lisääntymiseen ja näkyvyyteen vaikuttaa se, että niin sanotut toisen polven siirtolaiset (termi on hassu, lissabonilaisistahan tässä on kyse) ovat ottaneet jatkuvasti enemmän tilaa haltuun. Siitäkin on juteltu, miten ikäistemme (suurin piirtein kolmekymppisten) vanhemmat, se ensimmäinen sukupolvi, vastasivat olosuhteiden pakostakin nöyremmin odotuksiin kiitollisuudesta, pyrkivät sopeutumaan ja ihan vain välttämään ongelmia.

Nuorempi sukupolvi ei peilaa läsnäoloaan valkoisten portugalilaisten kautta, vaan on kotimaassaan ja -kaupungissaan, vaikka muut eivät sitä aina hyväksyisikään. Ja siinä missä siirtomaiden itsenäistyttyä tänne tulleet raatoivat rakentaakseen kotinsa ja saadakseen lapsensa kouluun, täällä koulunsa käyneillä on paitsi omakohtaista kokemusta maan rakenteellisesta rasismista, myös rohkeutta puuttua siihen.

Vaikka toiminnassa on taustalla ”by us, for us” -asenne, sillä on myös toissijainen vaikutus. On ollut kiinnostavaa huomata, miten viimeisen vuoden aikana mediassa on alettu tuoda esiin uusia näkökulmia Lissabonin ongelmalähiöihin ja julkaistu juttuja esimerkiksi koulujärjestelmän rakenteellisesta rasismista ja mustan feministijärjestön perustamisesta.

Huomio ei tietenkään ole täysin ongelmatonta ja sitä voi tulkita esimerkiksi edellisen bloggauksen näkökulmasta. Sillä saattaa olla ongelmia vähättelevä ja toiminnan poliittista ulottuvuutta vaimentava vaikutus. Mutta sanan leviämisestä (josta ei ole vastuussa ainoastaan valtamedia) on myös seurannut sitä, että aiemmin omina pieninä yksikköinä toimineet ryhmät ja yksittäiset ihmiset ovat löytäneet laajemman yhteisön. Monet, jotka ovat kuvitelleet tulleensa katsomaan elokuvan ovatkin lupautuneet runoillan esiintyjiksi, luennon pitäjiksi tai päätyneet feministiryhmän jäseniksi.

Positiivinen huomio on myös strategisesti tärkeää, sillä jos valtaväestön kuva esimerkiksi Cova da Mourasta ja sen asukkaista normalisoituu ja stereotypiat haihtuvat, siitä on hyötyä myös negatiivisissa tilanteissa.

Kova M -festivaali

Viime viikolla Cova da Mourassa järjestettiin viidennet Kova M -festarit. Viikolla ohjelmassa oli kaikenlaisia työpajoja, pienet afrikkalaisen kirjallisuuden messut ja jalkapalloa, perjantaina ja lauantaina naapuruston urheilukentällä katseltiin tanssiesityksiä ja kuunneltiin räppiä, reggaeta, funanaa ja kuduroa. Esiintyjistä suurin osa oli Cova da Mourasta, loput muista ”ongelmalähiöistä”.

Esille täällä pääsevät erityisesti sellaiset artistit, jotka pysyvät suosiosta huolimatta marginaalissa. Tosin jonkinlaista murrosta voi siinäkin aistia. Heistä – Lissabonin lähiöiden tähdistä, joiden videoita on katsottu Youtubessa jopa satoja tuhansia kertoja – kirjoitettiin joku aika sitten valtamediaa edustavassa Público-sanomalehdessä. Suuri osa musiikista on laulettu kreoliksi, mikä kielii paitsi identiteettikysymyksistä, myös kohdeyleisöstä.

Ehkä parasta antia oli Cova da Mouran Samba KF. Fidjo Matcho kertoo siirtolaisuudesta ja siitä, millaista on elää ”valkoisessa maassa”, ikävöidä kotiin ja yrittää vastata ulkomaille lähteneisiin kohdistuviin odotuksiin.

Entä mitä tapahtuu, kun maan pahamaineisimman naapuruston urheilukentälle kokoontuu suuri määrä sieltä ja muista pahamaineisista lähiöstä tulevia nuoria? Suurin uhka oli sokerihumalassa pitkin kenttää juoksevat lapset.

Tänä vuonna Cova da Mourassa järjestettiin myös kansainvälinen, Afrikkaan ja sen diasporiin keskittyvä elokuvafestari. Sen päätteeksi pidettiin vielä työpaja, jonka lopputuloksena syntyi covadamouralaisesta nuorten naisten tanssiryhmästä kertova lyhytelokuva.

Elokuvia katsottiin Tabacaria Tropicalissa ja improvisoidussa ulkoilmateatterissa. Keskustelut venyivät yömyöhään. Festarin järjesti kolme mustaa naista – yksi Portugalista, yksi Kap Verdeltä ja yksi Brasiliasta. Miksi se pitää mainita? Siksi, että yleensä tällaiset tapahtumat järjestetään Lissabonin keskustassa valkoisen kulttuurieliitin toimesta. Ja keskustelu on sen mukaista.

Sisäänpääsy festareille ja elokuvanäytöksiin oli ilmainen. Juhlista vastaa covadamouralainen Moinho da Juventude -yhdistys, varoja on viime vuosina hankittu muun muassa joukkorahoituksella. Festareilla on myös joitain sponsoreita.

Runoja, queer-feminismiä ja muotia

Elokuvaohjelman järjestäneet naiset kävivät puhumassa elokuvafestivaalista televisiossakin ja siitä oli juttu Público-lehdessä. Mutta siitä kerrottiin myös Rádio AfroLis -audioblogissa, joka keskittyy Lissabonin afrikkalaistaustaista väkeä koskeviin asioihin ja yleensäkin siihen, mitä on olla musta lissabonilainen. Blogi kuuluu myös itsessään hyvien ”uutisten” joukkoon, vaikka se onkin jo perustettu vuonna 2014.

Samaan hyvien, joskaan ei aivan tuoreiden uutisten joukkoon kuuluu näistäkin tapahtumista sanaa levittänyt queer-feministinen Queering Style -sivusto, joka keskittyy kulttuuriin, tyyliin ja aktivismiin.

Molempien sivustojen perustajat olivat hiljattain myös esillä mediassa Lissabonin mustista runoilijasta kertovassa lehtijutussa. AfroLis-blogin aloitteesta syntynyt Djidiu-niminen ryhmä kokoontuu lausumaan runoja ja muutoinkin jakamaan illan edeltä päätettyyn teemaan liittyviä kokemuksiaan.

jonroque-small
Cova da Mourassa ommeltu luomupuuvillainen Bazofo-merkin paita.

Tyylikysymyksissä on myös tartuttu toimiin. Kova M -festareilla nähtiin Kahumbi-merkin muotinäytös. Afrowear-merkki tekee mittatilaustöitä afrikkalaisista kankaista.

Uusin tulokas on pari viikkoa sitten lanseerattu Cova da Mouran Bazofo, jonka tuotteita myydään Tabacaria Tropicalissa, eli kirjaimellisesti kotikulmilla. Se on Portugalissa edelläkävijä siinäkin mielessä, että paidat ovat mahdollisemman kestävästi ja eettisesti tuotettuja. Osa ommellaan Cova da Mourassa. Bazofosta kirjoitan myöhemmin enemmän!

Kahumbi ja Bazofo eivät kumpikaan edusta pelkkää muotia, vaan ne tuovat myös esiin identiteettikysymyksiä ja nostavat arvoon ilmiöitä, joilla ei sellaista aiemmin ole juuri nähty olevan.

Kyytiä eurosentriselle opetukselle

”Niin ja koulujen eurosentrinen historianopetus saattaa johtua siitä että olemme Euroopassa, emme Zimbabwessa. Olisi aika hedelmätöntä suomalaisena opiskella talvisodan historiaa Norsunluurannikon näkökulmasta”, kommentoitiin edellistä bloggausta.*

Viittasin kirjoituksessa rakenteisiin, jotka osaltaan pitävät median ja yliopiston enemmistön käsissä, ja puheeksi tuli eurosentrinen opetus. Peruskoulun ja lukion kannalta se ei Suomessa tietenkään tarkoita eurosentrismin korvaamista afrosentrismillä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kerrotaan historiasta laajemmasta näkökulmasta ja vaihtelevista näkökulmista – eikä vain eurooppalaisten miesten näkökulmasta. Olennaista on huomioida oppimateriaaleissa sekin, että niitä eivät Suomessa lue ainoastaan niin sanotut kantasuomalaiset.

Yliopistonkin dekolonisaatiosta on ollut puhetta myös Euroopassa. Rhodes Must Fall in Oxford -kampanja ajaa kolonialismiin viittaavien symboleiden poistamista Oxfordin yliopiston kampukselta ja haluaa kiinnittää huomiota yliopistolla tapahtuvaan syrjintään ja rasismiin. Lisäksi se haastaa oppimateriaalivalinnat ja kurssien sisällöt väittäen, että ne ovat liian eurosentrisiä ja jättävät huomiotta esimerkiksi naisten ja muiden kuin länsimaisten tutkijoiden tekemän työn.

Kapkaupungissa poistettiin kampukselta siirtomaaherra Cecil Rhodesin patsas Rhodes Must Fall -kampanjan myötä. Kuva: Desmond Bowles, flickr.com, CC BY-SA 2.0.
Kapkaupungissa poistettiin kampukselta siirtomaaherra Cecil Rhodesin patsas Rhodes Must Fall -kampanjan myötä. Kuva: Desmond Bowles, flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Kyseessä ei ole se, että ainoastaan länsimaiset miehet olisivat tutkineet ympäröivää maailmaa ja tuottaneet tietoa. Länsimaisen kaanonin ulkopuolella on tuotettu tietoa, myös Euroopassa, mutta se on jäänyt marginaaliin. Suomessa tätä voi pohtia esimerkiksi suhteessa saamelaisiin. Osa tiedosta taas on hävinnyt kokonaan, osittain entisten siirtomaiden kielten ja suullisen perinteen hiipumisen myötä. Ajatusmalleja on myös esimerkiksi antropologien ja lähetyssaarnaajien toimesta selitetty länsimaisesta näkökulmasta käsin, länsimaisin käsittein ja kielin, mistä on seurannut väärinkäsityksiä.

Prosessi liittyy siihen, minkälaista, missä ja miten tuotettua tietoa pidettiin ja pidetään universaalina, objektiivisena ja uskottavana. Kyseessä on yksi kolonialismin ja eurosentrismin vaikeimmin purettavista seurauksista, sillä se vaatii näkymättömäksi tehdyn tekemistä näkyväksi. Eurosentrisyys ja koloniaalisuus eli siirtomaavallan jatkumot vaikuttavat moniin oppiaineisiin, ja esimerkiksi taloustieteiden ja filosofian dekolonisaatiota on pohdittu. Ne vaikuttavat myös näkemyksiin yhteiskunnasta ja ympäristöstä. Eurosentrinen maailmankuva on lähtökohdiltaan patriarkaalinen, joten dekolonisaatioon liittyy myös tämän luonnollisena näyttäytyvän ulottuvuuden purkaminen.

Yliopiston dekolonisaatio ei siis pyri hylkäämään länsimaisen kaanonin puitteissa tuotettua tietoa, vaan horjuttamaan sen oletettua universaaliutta ja korjaamaan eurosentrismin aiheuttamia vääristymiä. Se myös nostaa universaaleina ja luonnollisina näyttäytyvien käsitysten rinnalle vaihtoehtoisia malleja. Näin on pyritty purkamaan – dekolonisoimaan – esimerkiksi tiukassa istuvaa binääristä sukupuolikäsitystä.

Opiskelin tohtoriksi laitoksessa, jossa eurosentrismiä pyrittiin aktiivisesti purkamaan. Käytännössä se tarkoitti sitä, että seminaareissa tutkittiin jälki- ja dekoloniaalisen teorian lisäksi vapaustaistelijoiden, afrikkalaisten filosofien ja eteläamerikkalaisten feministien tekstejä. Myös tiedon tuottamisen tavat kyseenalaistettiin siinä mielessä, että ohjelmassa ei ollut ainoastaan perinteistä akateemisesti tuotettua tietoa. Meillä luetettiin esimerkiksi eteläafrikkalaisten ja brasilialaisten aktivistien haastatteluja. Ohjelma oli monitieteellinen, mikä myös vahvisti dialogia. Kirjoitin laitoksen johtajan Boaventura de Sousa Santosin Alice-projektista Voimaan pari vuotta sitten.

Yliopiston dekolonisaatio siis voi merkitä paitsi kurssimateriaalien monipuolistamista, myös itse validin tiedon käsitteen kriittistä pohtimista. Tärkeää on myös tutkia mekanismeja, jotka pitävät osan tiedosta marginaalissa:

When they speak, it is scientific;
when we speak, it is unscientific.

When they speak, it is universal;
when we speak, it is specific.

When they speak, it is objective;
when we speak, it is subjective.

When they speak, it is neutral;
when we speak, it is personal.

When they speak, it is rational;
when we speak, it is emotional.

When they speak, it is impartial;
when we speak, it is partial.

They have facts, we have opinions.

They have knowledges, we have experiences.

We are not dealing here with a ‘peaceful coexistence of words,’ but rather with a violent hierarchy, which defines Who Can Speak, and What We Can Speak About.

Teksti on katkelma Grada Kilomban Decolonizing Knowledge -projektista. Siihen kuuluva videoinstallaatio on esillä perjantaina avattavassa Rauma Biennale Balticumissa Rauman taidemuseossa.

*Itse kommentti jäi julkaisematta, kun se ei pysynyt asiallisena.

Hetken kaikki oli hyvin

Iso lautasellinen vegaaniruokaa maksaa muutaman euron, hintaan kuuluu keitto ja jälkkärihedelmiä. Jos taskusta ei löydy ihan tarpeeksi kolikoita, se ei haittaa. Vesilasista tarjoiltu avokätinen annos viiniä taas maksaa 70 senttiä, eikä kukaan kuitenkaan ole juonut liikaa. Astiat tiskataan itse. Kaverin koira saa olla sisällä, joten se käy sinnikkäästi kerjäämässä herkkuja ruokailijoilta. Kukaan ei pahastu edes siitä.

Jos alkuvuodesta sanoin, että Tabacaria Tropicalin leffaillat ovat vuoden paras juttu, Nu Sta Djunto -kollektiivin hyväntekeväisyysjuhlat seuraavat hyvänä kakkosena.

Kollektiivi on järjestänyt RDA-kulttuuriyhdistyksen tiloissa hyväntekeväisyysiltoja muutaman kuukauden ajan. Nu Sta Djunto on itsenäinen ja riippumaton, vapaamuotoinen yhteisö, joka syntyi reaktiona Portugalin koveneviin oloihin. Talouskriisi on tehnyt monien arjesta yhtä selviytymistaistelua, mikä puolestaan usein saa ihmiset kääntymään toisiaan vastaan. Kollektiivi torjuu eristäytymistä ja tukee vaikeuksiin joutuneita. Nu Sta Djunton pääperiaatteet ovat yhteisöllisyys, omavaraisuus ja solidaarisuus. Nimi on Kap Verden kreolia ja tarkoittaa yhdessä olemista.

Solidaarisuusiltojen ohjelmaan kuuluu myös räppikeikka. Ne ovat tuoneet Lissaboniin väkeä, joka eivät yleensä edes lähiöistä viitsi sinne tulla. He joutuvat esimerkiksi usein poliisien ratsattavaksi ja tuntevat muutenkin nahoissaan lähiöiden asukkaisiin kohdistuvat ennakkoluulot. Myös muutama paikalle eksynyt turisti viettää lopulta koko illan RDA:ssa. Nu Sta Djunto -illat ovat tuntuneet vierailulta johonkin ihmeelliseen utopiaan, jossa kaikilla on tervetullut olo, kukaan ei tuomitse ketään ulkonäön perusteella, lapset ystävystyvät välittömästi, ihmiset kannustavat toisiaan olematta alentuvia, kukaan ei vie tilaa toiselta ja kaikki syövät vegaanista ruokaa (ja vielä tiskaavat astiat heti ruokailun jälkeen).

Illallisesta saatujen tulojen lisäksi Nu Sta Djunto ottaa vastaan lahjoituksia, kuten esimerkiksi ruokatarpeita. Vieraita pyydetään tuomaan vähintään kilo säilyttämistä sietävää ruokaa. Lahjoitukset jaetaan myöhemmin suoraan niitä tarvitseville. Välikäsiä ei ole. Toiminta on horisontaalista, osallistua voi kuka vain ja apua saa kuka tahansa sitä tarvitseva, oli sitten mukana toiminnassa tai ei. Osallistuminen voi tarkoittaa esimerkiksi perunoiden kuorimista, lasten leikittämistä tai vaikka luku- ja kirjoitustaidon opettamista iäkkäille.

En malttanut ottaa yhtään kuvaa. Vähän kyllä teki mieli, kun räppärit istuivat muhkean nojatuolin käsinojilla, koska tuolissa istui räpistä piittaamaton, itseään putsaava kissa. Kuvia voi kuitenkin käydä katsomassa Nu Sta Djunton Facebook-sivuilla.

Nu Sta Djunton toistaiseksi viimeinen ilta RDA:ssa on ensi kuussa, mutta juhlia on luvassa muissa paikoissa. Ja RDA:ssa järjestetään illallisia ja ohjelmaa muulloinkin. Jos siis olet tulossa Lissaboniin ja vaihtoehtoinen, kriittinen kulttuuriohjelma ja kasvisruoka kiinnostavat, poikkea siellä. Yhdistys sijaitsee Rua Regueirão dos Anjosilla, Anjosin metroaseman lähellä. Kun näet ison, värikkään seinämaalauksen ja oven, jonka vierellä ja yläpuolella kasvaa iso viiniköynnös, olet oikeassa paikassa.

Pienituloisen pelastus: solidaarinen ja yhteisöllinen raharinki

Perustettiin puoli vuotta sitten ystävien kanssa säästöjärjestelmä, tai kiertävä lainaussysteemi. Malli on lainattu entisten Portugalin siirtomaiden naisilta. Mosambikissa perinteinen järjestelmä kulkee nimellä xitique, Angolassa sitä kutsutaan kixikilaksi. Sama systeemi on varmasti käytössä monissa maailman kolkissa, mutta nämä olivat meille läheisimmät esimerkit. Kyseessä on eräänlainen epämuodollinen mikrolainajärjestelmä, jonka turvin esimerkiksi monet toreilla myyjinä toimivat naiset ovat onnistuneet kohentamaan olojaan.

Homma toimii niin, että kootaan ryhmä, jonka jokainen jäsen laittaa kassaan säännöllisesti tietyn rahasumman. Jäsenet saavat vuorotellen nostaa kertyneen summan, joka mahdollistaa isompien hankintojen tekemisen.

Perinteisesti järjestelmä on ollut käytössä niillä, joilla on pienet tulot ja joilla ei välttämättä edes ole pankkitiliä. Ja tietenkin lainan korottomuus tekee systeemistä houkuttelevan. Erityisesti sitä ovat harjoittaneet naiset, mutta myös perheet ja suvut. Mosambikissa perhepiirissä järjestelmää käytetään esimerkiksi kodinkoneiden hankintaan. Kun on aika ostaa tarvittu laite, pidetään myös yhteishenkeä vahvistavat kemut.

Portugalissa Cova da Mouran kaltaisissa naapurustoissa järjestelmä oli käytössä myös, kun tänne entisistä siirtomaista tulleet rakensivat kotejaan. Kukin sai vuorollaan käyttöön isomman summan, jolla sai edistettyä rakennustöitä merkittävästi. Sitä voi ajatella osana Djunta Mo -henkeä: kirjaimellisesti kapverdeläinen ilmaisu tarkoittaa käsien yhteen laittamista, käytännössä voimien yhdistämistä.

Seinämaalaus Cova da Mourassa.
Seinämaalaus Cova da Mourassa.

Meitä on ryhmässä 12 ja joka kuukausi 11 henkilöä lisää kassaan 50 euroa. Potin nostaja jättää kassaan pienen summan. Se toimii turvana silloin, jos joku ei pysty aikataulussa pysymään. Tästä rahastosta voi myös tarpeen tullen lainata rahaa, jos jollekin ryhmän jäsenistä tapahtuu jotain yllättävää rahaa vaativaa. Olemme kaikki sen verran pienituloisia, että näin kertyvällä summalla on jo merkitystä arjessa. Kassan turvin on ainakin korjattu yksi auto, selvitty palkattomasta joululomasta ja vauhditettu pienen kaupan toimintaa. Tietenkin järjestelmää voi myös käyttää jonkinlaisen yhteistoiminnan järjestämiseen, jolloin summalla tehdään yhteisesti sovittuja hankintoja tai katetaan kuluja.

Vuorot sovittiin etukäteen, ja niissä huomioitiin kunkin jäsenen toiveet. Tarpeen tullen niitä voidaan myös muokata, mutta toistaiseksi ei ole ollut tarvetta. Jonkinlaisia tuloja kaikilla on toki oltava, jotta homma ei kaadu alkuunsa. Ja tietenkin olisi mukavampaa, jos kukaan ei olisi niin vähätuloinen, että tällaisia järjestelmiä tarvittaisiin. Mutta yhteiskunnallista muutosta odotellessa raharingistä on hyötyä.

Rahat toimitetaan kassanhoitajalle käteisenä, jolloin järjestelmällä on myös sosiaalinen ulottuvuus. Tosin kiireet ovat johtaneet siihen, että koko ryhmä ei vielä kertaakaan ole onnistunut tapaamaan maksupäivänä ja viettämään aikaa yhdessä. Kierroksen loputtua päätetään, mitä kassaan kertyneellä rahalla tehdään. Ne voidaan jakaa takaisin, mutta niillä voi myös järjestää juhlat!

Vaikka systeemissä on riskinsä, se on toiminut nyt moitteettomasti jo puoli vuotta. Kaikki ovat maksaneet ja saaneet osuutensa. Yhteisestä päätöksestä lainattiin myös pieni summa rahaa ryhmän ulkopuoliselle ystävälle, joka ei ollut saanut laskujaan maksettua ja jonka sähkö uhattiin katkaista. Hänkin maksoi jo lainasumman takaisin. Ja jos ei olisi maksanutkaan, menetys kutakin henkilöä kohtaan ei olisi ollut kovin suuri.

Järjestelmä myös vaatii luottamusta, sitoutumista, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta. Se tukee taloudellista autonomiaa: rinki mahdollistaa itsenäisen hankintojen tekemisen tai toiminnan ilman pankkilainaa, pikavippiä, ylhäältä alas suuntautuvaa apua tai hyväntekeväisyyttä. Turvakassa taas auttaa tarpeen tullen selviämään yllättävistä käänteistä pienemmin seurauksin. Ei tarvitse esimerkiksi viivytellä rahan takia hammaslääkäriin menoa, tai maksuvaikeuksien vuoksi jäädä ilman vettä tai sähköä (joiden uudelleen asentaminen tietenkin maksaa).

Uskallan puolen vuoden kokemuksen perusteella suositella raharingin perustamista muillekin, vaikka penniä ei edes tarvitsisi jatkuvasti venyttää. Säästämisessä on ihan eri meininki, kun ei säästä ainoastaan omaksi hyödykseen. On myös kivaa tietää, milloin oman pottinsa saa. Ja joka kerta, kun joku nostaa kassan, tulee hyvä ja vähän ylpeäkin olo.

Kenen ihmisoikeuksilla on väliä?

No ei ainakaan angolalaisten, mikäli Suomesta käsin tilannetta katselee. Viime kesänä kiinni otetut 17 angolalaista aktivistia ovat saaneet tuomionsa: 2-8 vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen kukin. Pitkät vankeusrangaistukset yllättivät jopa paikalliset kommentoijat. Tuomioista on määrä valittaa.

Kyseessä on aktivistiryhmä, johon kuuluu myös yliopistoväkeä. Pisimmän tuomion, 8 vuotta ja 6 kuukautta, sai Domingos da Cruz, jota pidettiin ryhmän johtajana. Ryhmä otettiin kiinni kesken lukupiirin kokoontumisen ja heitä syytettiin muun muassa kapinan ja presidenttiin kohdistuvan hyökkäyksen suunnittelusta. Cruzin käsialaan oli lukupiirissä käsitelty teksti ”Välineitä diktaattorin tuhoamiseen ja uuden diktatuurin välttämiseen – poliittinen filosofia Angolan vapauttamiseksi”. Se perustuu Gene Sharpin From Dictatorship do Democracy -kirjaan, jossa käydään läpi väkivallattomia ja demokraattisia vastarinnan keinoja.

Vankilassa viruu myös 19-vuotias Nito Alves, joka on huonossa kunnossa. Hänet vangittiin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, sillä hän oli teettänyt presidenttiä kritisoivia t-paitoja. Joukossa on myös kaksi naista, Laurinda Gouveia ja Rosa Conde, sekä räppäri Luaty Beirão, jolla on myös Portugalin kansalaisuus.

manif
Lissabonissa osoitettiin mieltä syyskuussa Angolan vankien puolesta.

Pidätyksen jälkeen useampi vanki aloitti nälkälakon. Tilannetta seurattiin Portugalissa tarkasti, onhan Angola sen entinen siirtomaa. Tilanne on hankala siinäkin mielessä, että Angolalla on Portugalissa taloudellista valtaa sijoitusten myötä. Portugalin ”angolalaisiin omistajiin” kuuluu muun muassa presidentti José Eduardo dos Santosin tytär Isabel dos Santos, Forbesin mukaan Afrikan rikkain nainen. 17 vangin tapaus kielii presidentin koventuneista otteista ja pitkät tuomiot vahvistavat käsitystä diktatuurista.

Tarjosin tuolloin tapauksesta juttua muutamaan lehteen Suomessa. Olisin halunnut kirjoittaa paitsi tästä tapauksesta, myös avata sen kautta Angolan nykytilannetta. Santos on johtanut Angolaa vuodesta 1979 ja on Afrikan presidenteistä kauimmin vallankahvassa pysynyt. Angola puolestaan on tärkeä öljyntuottaja, ja rikkauksien taustalla on myös timanttiteollisuus. Enemmistö kansasta kuitenkin elää kurjasti: lähteestä riippuen alle dollarilla tai parilla dollarilla päivässä.

Lähetin sähköpostia myös yhdelle ihmisoikeusjärjestölle ja tarjouduin kirjoittamaan tapauksesta. Lehtijuttu ilmestyi lopulta Kansan Uutisissa, ihmisoikeusjärjestöltä ei ikinä kuulunut edes vastausta.

Ymmärrän toki sen, että ihmisoikeusrikkomuksia sattuu ympäri maailmaa jatkuvasti, eikä kaikista niistä tule uutista. Joidenkin kohdalla tilanteesta on vaikea saada luotettavia tietoja. Tässä ei ollut kyse siitä: tapauksesta ovat kirjoittaneet Portugalin valtamedian lisäksi esimerkiksi Guardian ja BBC. Ryhmän vapauttamisen puolesta on kampanjoinut myös Amnesty International. Euroopan parlamentti on ilmaissut huolensa Angolan ihmisoikeustilanteesta viime syyskuussa.

Senkin voin hyväksyä, että kaikesta ei vain yksinkertaisesti kirjoiteta. Ja tämä tapaus tietenkin vaikuttaa minusta tärkeältä, kun seuraan sitä tarkasti ja luen päivittäin portugalinkielisiä uutisia. Mutta silti mietin syitä siihen, että Angolan tilanne ei Suomessa kiinnosta. Ehkä se ei näyttäydy Suomessa uutisena, että jossakin Afrikan maassa on ryhmä nuoria nälkälakkoilevia poliittisia vankeja. Se ei juuri poikkea Afrikkaan liittyvistä mielikuvista. Mutta Angolassa tilanne on kuitenkin kärjistynyt viime vuosina ja Portugalin kautta tilanteen kärjistyminen liittyy myös Eurooppaan.

Median eurosentrismi on yksi syy, ja se vaikuttaa myös muuhun uutisointiin. Yksi syistä lienee kieli: portugalinkielisistä maista on harvemmin uutisia valtamediassa, eikä niiden tilanteesta olla kärryillä. Olen myös toivonut sitä, että mustiin nuoriin kohdistuvasta poliisiväkivallasta ei puhuttaisi ainoastaan, kun sitä tapahtuu Yhdysvalloissa. Amnestyn mukaan olympialaisiin valmistautuvassa Rio de Janeirossa, Brasiliassa, poliisi on tappanut vuosina 2010-2015 1519 ihmistä. Luku edustaa lähes 16 prosenttia kaupungin kaikista tapoista. Uhreista valtaosa on nuoria köyhiä mustia miehiä.

Samaan aikaan kun täällä poliisi pahoinpiteli joukon poliisiasemalle ystänsä perään kyselemään lähteneitä miehiä, joista osa on töissä osin EU:n rahoittamassa, ihmisoikeuspalkinnon saaneessa järjestössä, Suomessa uutisoitiin siitä, miten Portugalissa kiellettiin ilmaiset muovipussit. Poliisille koitui seuraamuksia rasistisesta väkivallasta ja tapauksen myötä uutisoitiin myös sisäministeriön tutkimusten vahvistamista poliisin yhteyksistä äärioikeistoon. Myöhemmin tosin Portugalin poliisin väkivaltaisuus sai Suomessakin laajaa huomiota. Mutta silloin poliisi olikin pamputtanut valkoista jalkapallofania.

Taide ja yhteiskunta: Eri mieltä Kiasmassa

2305-suop-isak-mahtte Isak-Mahtte, 2014 © Suohpanterror

Kiasmassa on meneillään vielä muutaman päivän ajan Eri mieltä – Nykytaiteen toisinajattelijoita -näyttely. Kannattaa käydä, jos on vielä käymättä! Näyttelyssä ei kiistellä makuasioista, vaan se esittelee poliittisia kannanottoja ja yhteiskuntakritiikkiä taiteen muodossa. Näyttelyn lähtökohta on tiivistetty Kiasman sivuilla:

Taiteella voi ottaa kantaa. Sillä voi tehdä vastarintaa ja ilmaista suuttumusta. Taide voi antaa äänen osattomille ja näkymättömille. Näyttely valottaa taiteen ja yhteiskunnan suhteita 19 kansainvälisen nykytaiteilijan tai taiteilijaryhmän teosten kautta. Tekijät tuovat esiin ja tulkitsevat niitä kipukohtia ja kiistoja, joita liittyy yhteiskuntaan ja yhdessä elämiseen.

Lisäisin yhtälöön vielä taiteen vaikutuksen katsojaan: taide voi omalla erityisellä tavallaan auttaa hahmottamaan yhteiskuntaa ja sen tapahtumia sekä motivoida toimintaan tai tarkistamaan omia näkökulmia. Taidetta voi ajatella myös osana yhteiskunnallista muutosta tai sen moottorina, eikä ainoastaan yhteiskunnan heijastajana tai tulkitsijana.

Taiteen ja yhteiskunnan suhteeseen liittyy monenlaisia perinteisiä kysymyksiä, joihin näyttelyssä voi etsiä vastausta. Voiko taide muuttaa maailmaa? Entä sopiiko tai pitääkö taiteen olla kantaaottavaa? Näyttelyssä ainakin käy hyvin ilmi se, että keinot ovat monet. Yhteiskuntaa voi kommentoida selkein kannanotoin ja monitulkintaisin teoksin, propagandajulisteilla ja hämmentävillä videoinstallaatioilla.

Toisaalta kantaaottavuutta voi myös laimentaa se, että ”taiteellisuutta” painotetaan. Mitä tapahtuu propagandajulisteille, kun ne tuodaan Kiasmaan?

2463-151008-16741
Tom Molloyn Protest (2012) on pikkuruisista käsin leikatuista, erilaisista mielenilmauksista otetuista valokuvista koottu teos.

Suohpanterror, Melilla ja Puristus

Näyttely on monipuolinen ja runsas. Kaikki kiinnosti, osa nauratti, osa mietitytti. Ehkä voimakkaimmin jäivät mieleen Suohpanterrorin julisteet, Tanja Boukalin siirtolaisuutta käsittelevä Melilla-projekti (2014) ja Mika Rottenbergin Puristus-videoteos (2010).

Juuri Suohpanterrorin julisteiden kohdalla käy ilmi, miten taide pystyy ilmaisemaan asioita tavalla, joka muin keinoin ei olisi mahdollista. Tai no, ainakin se olisi monimutkaisempaa ja luultavasti tehottomampaa. Propagandajulisteet asettavat ”saamelaiskysymyksen” kertaheitolla laajempaan kolonialismin, kapitalismin ja globalisaation kontekstiin. Toisaalta ne myös tuovat propagandajulisteisiin nykyaikaisen ulottuvuuden ja päivittävät niiden perinnettä.

Melilla-projekti taas asettaa vastakkain Euroopan Unionin ylevät periaatteet ja siirtolaisuuden paljastaman todellisuuden. Installaatiossa on monia osia. Yksi niistä on nimeltään Oodi ilolle. Siinä siirtolaiset ovat kääriytyneet taiteilijan kashmirista virkkaamaan liinaan. Liinassa on saksalaisen runoilijan Schillerin 1700-luvulla kirjoittaman ystävyyttä, iloa ja tasa-arvoa ylistävän oodin säkeitä. Runolta on lainattu nimi Beethovenin 9. sinfonialle, joka taas on Euroopan Unionin tunnushymni.

Rottenbergin Puristus (Squeeze) taas oli häiritsevä, vastenmielinenkin kokemus. Värikkäällä videolla naiset tekevät erilaisia asioita hämmentävän tuotantoketjun osana. Äänimaailma natisevine kojeineen on voimakas. Teos on myös monitulkintaisempi kuin Melilla ja Suohpanterrorin julisteet. Sen voi varmaan nähdä kommentoivan globalisaatiota ja kapitalismia naisten näkökulmasta. Tai sitten se toistaa kuvaa naisista tahdottomina, passiivisina objekteina.

anonyma-syria-006tanjaboukal
Melilla Project / Ode to Joy 2014 -teokseen kuuluva valokuva. Kuva: Tanja Boukal

Eri mieltä mistä?

Kenen kanssa ja mistä Kiasmassa sitten ollaan eri mieltä? Kaikki teokset kommentoivat enemmän tai vähemmän monitulkintaisesti uusliberaaliin globalisaatioon liittyviä ongelmia. Niistä muodostuu monipuolinen kuva nykymaailman ongelmista. Mutta pääosassa ei ehkä kuitenkaan varsinaisesti ole se, minkä kanssa teokset ovat eri mieltä ja mistä taiteilijat ajattelevat toisin.

Näyttely tuntuu pureutuvan ennen kaikkea eri mieltä olemisen muotoihin ja tapoihin, joilla taide voi kantaa ottaa: ”Näyttelyn taustalla on ranskalaisen filosofin Jacques Rancièren ajatus, että politiikka ja demokratia ovat perusluonteeltaan tasa-arvoon perustuvaa kiistelyä – erimielisyyttä.”

Lähestymistapaa tukevat teoksia avaavat neutraalit selostukset, joilta paikoin olisi toivonut runsaampaa taustoitusta. Ymmärrän, miksi ne ovat neutraaleja, enkä tiedä mitä muutakaan ne voisivat olla, jollei niitä sitten korvattaisi vaikka taiteilijoiden omilla selostuksilla (he kyllä kertovat näkemyksiään näyttelyssä videoilla). Eikä niiden tarvitse antaa vaikuttaa kokemukseen. Mutta tekstit tuntuivat ohjaavan tulkintaa etäännytettyyn suuntaan, jossa taideteoksia katsellaan kaukaa ja pohditaan viileästi. Eikä niinkään eläytyen tai epäkohdista tulistuen. Se tuntuu kantaaottavan taiteen kohdalla ristiriitaiselta.

Lissabonissa toivotettiin pakolaiset tervetulleiksi – äärioikeistosaattueessa

Lissabonissakin järjestettiin Refugees Welcome -mielenilmaus. Tunnelma oli kireä, sillä äärioikeistopuolue PNR (Partido Nacional Renovador) järjesti samaan aikaan ja paikkaan oman, pakolaisten vastaanottoa vastustavan kokoontumisen.

Tulin paikalle, kun pakolaiset tervetulleeksi toivottava ryhmä oli jo lähtenyt Marquês de Pombalilta kohti Lissabonin ydinkeskustaa ja Praça do Comérciota. Alusta asti mukana ollut ystävä varoitti meitä jäämästä jälkeen, koska ”ne” olivat lähellä. Ensimmäisen ryhmän perässä kulki Portugalin lippuja liehutteleva muutaman kymmenen hengen PNR-ryhmä. Etäisyyttä pitivät yllä poliisit.

Matka eteni Avenida de Liberdade -bulevardia. Ensin ohitse ajoi skootterilla tyttö, joka näytti keskaria ja toivotti kaikki helvettiin. Sitten poliisit alkoivat tiivistää rivejään: osa äärioikeistolaisista oli matkan varrella huutelemassa ja provosoimassa.

Kun oltiin saavuttu Praça do Comércio -aukiolle, väkeä pakolaisia puolustavaan ryhmään oli kerääntynyt muutamia satoja. Aukiolla ehdittiin olla tovi, ennen kuin huomattiin, että PNR:n ryhmä oli saapumassa samalle paikalle. Heidät otettiin vastaan fascista! -huudoin ja vihellyksin. Poliisit asettuivat suojaamaan pienempää ryhmää. Puolen tunnin huutelun jälkeen PNR häipyi paikalta. Mielenilmaus kuitenkin vain vaikutti päättyneen.

En nähnyt, miten tilanne kehittyi, mutta aukion patsaalle oli ilmaantunut sama aiemmin pakolaisten vastaanottamista puoltavia provosoinut ryhmä. Poliisit muodostivat alle kymmenen hengen joukon ympärille ringin. Yhdellä heillä oli Refugees NOT welcome -paita, toisella taas Bullet38-bändipaita. Bändin sanoituksissa on Público-sanomalehden mukaan suoria viittauksia natsismiin.

Virnuilevat tyypit saivat kaikessa rauhassa poliisien selkien takaa huudella rasistisia sloganeja ja tehdä natsitervehdyksiä. Näiden päätteeksi yksi vielä laski housunsa kinttuihin ja näytti takapuoltaan. Lopulta tilanne raukesi: natsit marssivat pois poliisit rinnallaan.