Kirjoittamista vaille valmis kirja

Ensimmäinen lause on kirjoitettu, haastattelut aloitettu ja aikataulukin alkaa hahmottua. Taustatyötä olen tehnyt oikeastaan jo yli 10 vuotta.

Sain siis kesällä Suomen tietokirjailijat ry:ltä apurahan Portugalin kolonialismia käsittelevään kirjaan. Sitä keritään auki Cova da Mourasta käsin. Pääsen popularisoimaan Coimbran yliopiston jälkikoloniaalisen tutkimuksen oppeja, yhdistämään niihin kokemuksia Cova da Mourassa asumisesta ja aktivistien ja tutkijoiden haastatteluita.

Tarkoitus on selvittää, minkälaiset käänteet ovat johtaneet siihen, että Portugalissa ja Euroopassa on tällainen paikka. Siis kylä, jonka rakennusten seinissä on graffiteja afrikkalaisista vapaustaistelijoista, jossa kuulee enemmän Kap Verden kreolia kuin portugalia, jossa kaduilla ja baareissa soi kapverdeläinen funaná – ja jossa etninen profilointi on arkea ja poliisiväkivaltakin yleistä, ja jonka maine on niin paha, että osoite tekee muutenkin vaikeasta työllistymisestä entistä vaikeampaa.

Tarkoitus on selvittää sitäkin, miten löytöretkeilyn, orjakaupan ja kolonialismin ajoilta eurooppalaiseen mielenmaisemaan piintyneet ajatukset ovat näkyvillä edelleen – myös Suomessa. Kolonialismia mietitään myös patriarkaalisena projektina, joka vaikutti naisten asemaan siirtomaissa ja monin paikoin kavensi käsityksiä sukupuolesta.

Ja näkyy kolonialismin perintö siinäkin, että esimerkiksi koulukirjoissa ja julkisessa keskustelussa edelleen vähätellään orjakaupan ja siirtomaavallan väkivaltaisuutta, ja hekumoidaan löytöretkillä.

Olennainen rooli kirjassa on vastarinnan kuvailulla, aina nyky-Angolan alueella portugalilaisia vastaan 1600-luvulla taistelleesta kuningatar Nzingasta viime vuosien aktivismiin Lissabonissa.

Haastattelen kirjaan henkilöitä, joista osasta on blogissakin on ollut puhe – aktivisteja, tutkijoita ja Cova da Mouran asukkaita. Osa on kaikkea tätä. Melkein kaikkiin olen tutustunut Cova da Mourassa. Ne kaksi joihin en, asuvat täällä.

Keskusteluiden ansiosta kirjassa kuuluu muitakin ääniä kuin omani. Silti asetelmassa on ongelmansa. On eri asia muuttaa Cova da Mouraan ja puhua paikasta valkoisena ulkomaalaisena kuin kasvaa rodullistettuna täällä (tai muualla Portugalissa). Valkoisuuden käsittelyllä tästäkin näkökulmasta on kirjassa siis paikkansa.

Olen kiitollinen siitä, että vastaan on tullut näitä ihmisiä, ja että he suostuvat haastateltavaksi suomeksi julkaistavaan kirjaan. Olen itse oppinut haastateltavien seurassa tosi paljon, ja siksi uskallan jo luvata, että kirja kannattaa lukea. Jaan blogissa lähiaikoina palasia haastatteluista.

Mainokset

Burkinikieltojen juuret ulottuvat siirtomaavaltaan

Burkinikieltoa Ranskan rannoilla on perusteltu esimerkiksi sillä, että burkinit olisivat epähygieenisiä ja että niiden käyttö edustaisi arkaaista naiskuvaa. Nämä perustelut eivät tietenkään ole ainoita, mutta ne kiinnittivät huomion: samanlaisin sanankääntein kuvailtiin taannoin myös siirtomaiden asukkaita.

Siirtomaavallan oikeutus vaati sitä, että siirtomaiden asukkaista luotaisiin sivistymätön kuva. Se helpotti siirtomaavallan ja kolonisoitujen epätasa-arvoisen kohtelun perustelua. Ajatukset arkaaisuudesta liittyvät myös Euroopan asettamiseen ”edistyksen” mittapuuksi. Sen vaiheet näyttäytyvät ainoana pätevänä kehityksen mallina, eikä vaihtoehtoisia tai rinnakkaisia tapoja pidetä mahdollisina.

Ranskassa suhtautumisessa ”huntuun” on myös pitkät ja latautuneet perinteet. Burkinikiellon voi nähdä tämän perinteen jatkona.

Nainen taistelukenttänä

Ranskalaisten poliitikkojen kommenteista tuli mieleen myös Frantz Fanonin ”Algeria Unveiled” -teksti. Siinä Algerian itsenäisyysliikkeeseen osallistunut martiniquelainen psykiatri kirjoittaa hunnusta ja kolonialismista. Teksti on vuodelta 1959. Tekstiä on syystä kritisoitu, sillä siinä, kuten kolonialistisessakin kielessä, naisesta tulee metafora maalle, eivätkä naiset itse pääse ääneen. Fanon ei myöskään itse ollut muslimi. Tekstin kiinnostavinta antia ovat kuvaukset siitä, miten ranskalaiset siirtomaaherrat ja -rouvatkin Algeriassa suhtautuivat paikallisiin naisiin ja huntuun.

Tekstissä on tuttuja piirteitä. Fanon kirjoittaa, miten siirtomaahallinto otti tehtäväkseen algerialaisten naisten puolustamisen ja kuvasi nämä nöyryytettyinä algerialaisten miesten uhreina. Hunnun varjolla luotiin siis myös stereotypioita kolonisoiduista miehistä paholaismaisina ja epäinhimillisinä. Koko asetelma leimattiin keskiaikaiseksi ja barbaariseksi. Ja vaikka Fanon ei sitä juuri käsittele, tässäkin ”naisten puolustamisella” on kyseenalaiset tarkoitusperät. Lisäksi asetelma ylläpiti ja ylläpitää ajatusta länsimaisten naisten muka jo saavutetusta emansipaatiosta.

Naisista tuli Algeriassa vastarinnan nujertamisen väline. ”Jos haluamme tuhota algerialaisen yhteiskunnan rakenteen ja sen kyvyn vastarintaan, meidän täytyy ensin valloittaa naiset; meidän täytyy etsiä heidät hunnun takaa […]”, Fanon kuvaa ranskalaisten ajattelumallia. Nainen esitetään saaliina, josta taistelevat kiihkeästi islam ja Ranska länsimaisine kulttuureineen ja arvoineen. Fanon näkee mallin osoituksena siitä, miten ranskalaiset yksinkertaistivat siirtomaan kulttuurin, yhteiskunnan ja vastarinnan muodot uskonnoliseksi ja fanaattiseksi käytökseksi.

Huntu vastarinnan symbolina

Ranskassa psykiatriksi opiskellut Fanon tulkitsee asenteita myös yksilötasolla. Naisten ”kauneuden kätkemistä” pidetään vääryytenä, ja ranskalaisten miesten halu hunnun riisumiseen, vaikka pakolla, on voimakas. Siirtomaaherraa turhauttaa nainen, joka näkee, mutta jota ei voi nähdä. Hän suhtautuu aggressiivisesti siihen, että kaikki ei ole hänen katseensa ulottuvissa. Hunnun poistaminen taas poistaa vastarinnan, tuo naisen saavutettaville ja omistettavaksi. Fanonin tulkinnalle on tukea: esimerkiksi 1840-luvulla Algeriaa hallinnut Thomas Robert Bugeaud sanoi, että ”[a]rabit harhauttavat meitä kätkemällä naisensa katseiltamme”.

Myös ranskalaiset naiset toimivat algerialaisten naisten hunnuista luopumisen eteen esimerkiksi järjestemällä vielä vuonna 1958 julkisen huntujen riisumisen. Ranskalaisten yritykset saada algerialaiset naiset luopumaan hunnusta ovat tuloksiltaan laihoja.

Fanon vielä huomauttaa, että siirtomaavallan aikainen latautunut suhtautuminen huntuun luo sille uusia merkityksiä. Se tekee siitä nimenomaan vastarinnan elementin, sillä siinä missä hunnusta luopuminen on voitto siirtomaavallalle, huntuun pukeutuminen edustaa heille vastaiskua. Algeriassa käytettiin tuolloin perinteistä valkoista haik-asua, jolla on edelleen vastarintaan liittyvä symbolinen ulottuvuus.

Ranska ei vapauttanut Algerian naisia

”Ei ole totta, että nainen vapautui Ranskan ja kenraali de Gaullen kutsusta”, Fanon kirjoittaa. Sen sijaan hän näkee, että tie naisten vapautumiseen käy yhteiskunnallisen muutoksen kautta. Algerian vapaustaistelu edusti Fanonille itsenäistymistä laajempaa vapautumista. Hunnun hylkääminen ei ole edellytys sille, vaan sillä on rooli taistelussa.

Fanonin teksti ongelmistaan huolimatta osoittaa, miten rajallinen käsitys musliminaisten ei-länsimaisesta pukeutumisesta yksiselitteisenä sorron symbolina on yhteydessä valtakysymyksiin ja kolonialismiin. Fanon syyttää kolonialismia halusta näyttäytyä kaiken hyvän aikaansaajana. Vaikka länsimaat haluavat nähdä itsensä musliminaisten vapauttajina, naisten vapautuminen ja sen määrittely muodostavat paljon pukeutumista laajemman kysymyksen, johon länsimainen feminismi ei ole yleispätevä vastaus.

Fanon kuoli vuonna 1961, eikä siis nähnyt Algerian itsenäisyyttä eikä sen myöhempiä vaiheita. Algerialainen kirjailija Assia Djebar on käsitellyt hunnun käyttöä monisyisemmin ja ennen kaikkea algerialaisten naisten näkökulmasta, kirjoittanut naisten sotamuistoista ja elämästä itsenäisyyden jälkeen. Hän on laajentanut kritiikin kohdetta siirtomaavallasta myös algerialaiseen yhteiskuntaan. Djebar työskenteli Fanonin kanssa, ja on arveltu, että Fanon on saanut tekstiään varten taustatietoja häneltä.

Itse olet julma, Päivi Räsänen

Brasiliassa surraan Diego Vieira Machadon, 29-vuotiaan opiskelijan, kuolemaa. Hän oli lähtenyt viime lauantaiaamuna lenkille, ja myöhemmin hänen ruuminsa löytyi veden ääreltä. Hänet oli ilmeisesti pahoinpidelty kuoliaaksi. Machadon ystävät pitävät syynä homofobiaa ja rasismia. Tulkintaa tukee se, että yliopistolla oli uhkailtu homoja kuolemalla. Machado oli myös pyytänyt siirtoa opiskelija-asuntolasta toiseen, sillä hän oli kokenut olonsa uhatuksi.

Päivi Räsänen taas kertoo tämän päivän uutisessa pitävänsä julmana ja rakkaudettomana sitä, että homoseksuaalisuuden harjoittamista ei sanottaisi synniksi. Hän on julkaissut puolisonsa Niilo Räsäsen kanssa avioliittoa käsittelevän kirjan. MTV:n jutusta selviää, että  kirjan taustalla on ajatus siitä, että nyt eletään aikakautta, jonka ”[t]avoitteena on murtaa kahden eri sukupuolen sukupuolijärjestelmä”. Se on tietenkin Räsästen teologisesta näkökulmasta ongelma.

Lähtökohta on siis se, että on olemassa tällainen luonnollinen ja universaali järjestelmä. ”Toteutamme tänä aikana ihmiskoetta, jossa ihmisen biologian ja ihmiskunnan kulttuurihistorian syvimmät ja rakkaimmat käsitteet isyydestä, äitiydestä, mieheydestä ja naiseudesta sekä avioliitosta halutaan muokata monimuotoista seksuaalisuutta edistävän ideologian mukaisiksi”, Räsästä siteerataan.

Me ei Räsästen kanssa tietenkään toisiamme ymmärretä, kun katsomme maailmaa täysin erilaisilta kanteilta. Mutta toivoisin jotain rajaa sille, miten paljon inhimillistä kärsimystä uskonnon nimissä sopii aiheuttaa, ja minkälaisia sortavia rakenteita ja ajatusmalleja sen turvin ylläpidetään.

Räsäsen lainauksia lukiessa kuulostaa siltä, että vanhoina hyvinä aikoina on eletty harmonisesti ja onnellisesti avioliitoissa, kahtena toisiaan täydentävänä sukupuolena, lapsia pyöräytellen ja luonnollisesti perinteisiin isien ja äitien rooleihin mukautuen. Mutta uskaltaisin väittää, että mihinkään maailman aikaan tämä malli ei ole kaikille sopinut – ja mitä enemmän sen seuraamiseen on ollut paineita, sitä enemmän kärsimystä siitä on seurannut.

Malli ei ole myöskään mitenkään ikiaikainen ja eksklusiivinen. Eilen luin vuonna 2014 julkaistua ugandalaisen LGTBI-järjestön SMUG:in raporttia, jossa käsitellään sitä, miten homofobia perustuu vääristyneisiin käsityksiin. Raportti syntyi vastareaktiona Ugandan sittemmin kumottuun lakiin, jonka myötä esimerkiksi ”homoseksuaalisista teoista” olisi voinut saada elinkautisen. Tekstissä puretaan myyttejä, joilla lakia perusteltiin. Niihin kuuluu muun muassa ajatus perheyksikön suojelemisesta, uskonnolliset näkökulmat sekä ajatus homoseksuaalisuudesta ei-afrikkalaisena.

Tekstissä kerrotaan, miten homoseksuaalisuuden kriminalisoivien lakien juuret ovat Brittien siirtomaavallan aikaisissa laeissa, joiden oli määrä torjua vaarallisina pidettyjä seksuaalisia suuntauksia Ugandassa. Tekstissä viitataan myös eteläisen Afrikan ubuntu-filosofiaan, jonka lähtökohtana olevan yhteisöllisyyden ulkopuolelle ei suljeta ketään. ”On korrektimpia nähdä homofobia vieraana ilmiönä Afrikassa homoseksuaalisuuden sijaan”, raportissa sanotaan.

Siinä myös listataan antropologien selvittämiä ja lähetyssaarnaajien ihmettelemiä malleja, jotka kyseenalaistavat Räsäsenkin jutuissa kaikuvan käsityksen yhdestä luonnollisesta binäärisestä sukupuolijärjestelmästä. Esimerkkejä kolonialismia edeltävistä järjestelmistä annetaan 21 eri puolilta Afrikkaa.

1600-luvulla portugalilaiset papit, Gaspar Azevereduc ja Antonius Sequerius kertoivat kohdanneensa ”miehiä, jotka puhuivat, istuivat ja pukeutuivat kuin naiset, ja jotka avioituivat miesten kanssa”. Tällaisia liittoja pidettiin arvossa ja kunnioitettiin. Papit olivat nykyisen Angolan seudulla. Siellä muistellaan edelleen naissoturi Nzingaa, jonka kerrotaan pukeutuneen kuten mies ja johtaneen kansaansa ennemminkin kuninkaana kuin kuningattarena. Hänen ”vaimonsa” olivat nuoria naisiksi pukeutuvia miehiä. Tulkintojen näkökulma on toki länsimainen, enkä tiedä, miten ”naiseksi” tai ”mieheksi” pukeutuminen tai istuminen kuten ”mies” tässä määritellään, mutta se lienee selvää, että mallit ovat olleet eurooppalaisen katsojan silmään yllättäviä.

Mainintoja on myös kansoista, joissa naiset saattoivat mennä keskenään naimisiin. Nykyisen Etelä-Afrikan seudulla lesbosuhteet olivat osa niiden naisten elämää, joista oli määrä tulla merkittäviä ennustajia. Nykyisen Gabonin ja Kamerunin alueella miesten välinen seksi miellettiin rikastumista edistäväksi toimenpiteeksi. Kuten aiemmassakin sukupuolikäsityksiä käsittelevässä tekstissä kirjoitin, nämä ”vaihtoehtoiset” mallit eivät välttämättä olleet erityisen tasa-arvoisia, vallankäytöstä tai kärsimyksestä vapaita, mutta ne osoittavat sen, että Räsästenkin luonnollisena esittelemä sukupuolijärjestelmä instituutioineen on sidoksissa tiettyyn aikakauteen ja (eurosentriseen) ideologiaan.

Kärsimystä näkemys on ehtinyt kuitenkin aiheuttaa, sillä siihen kuuluu poikkeavuuden tuomitseminen, joka saa monenlaisia olomuotoja. Erilaisiin myytteihin perustuva homofobia on johtanut vainoamiseen, väkivaltaan, kiusaamiseen ja syrjintään. Tuomitsevuus on läsnä myös Räsästen kirjassa, vaikka siitä kertovassa jutussa puhutaankin kristillisestä ihmiskäsityksestä, jonka ”mukaan jokainen ihminen on seksuaaliseseta suuntautumisestaan riippumatta tasavertainen ja yhtä arvokas”. ”Räsästen mukaan kaikki tavat ’toteuttaa seksuaalisuutta’ eivät ole ’moraalisesti samanarvoisia'”, siinä kuitenkin kirjoitetaan.

Vaikka he siis väkivallan varmasti tuomitsevatkin, Räsästen sanomiset ovat lopulta osa sitä samaa ilmiötä, jonka äärimmäisintä muotoa edustavat homofobiset teot, joiden uhrina Diego Vieira Machado kuoli.

***
Portugalinkielisen uutisen Machadon kuolemasta voi lukea Globo-lehden sivuilla.
Käännökset englanninkielisestä raportista ovat omiani.

Tuuletusta ahtaille sukupuolikäsityksille

Teen töitä huoneessa, jonka ikkunan takana leikkii usein kolmen lapsen joukko. Verhot ovat kiinni, mutta ikkuna auki. Minä kuulen lapset, mutta he tuskin ajattelevat, että joku kuulee heidän juttunsa. Keskusteluja on käyty muun muassa siitä, pelkäävätkö rotat valoa. Myös sitä on pohdittu, olisiko heidän jo aika saada isompien lasten pyörä.

Tänään ikkunan takana käytiin harvinaisen vakavaa ja kiivasta keskustelua. Yksi lapsista kertoi toiselle, että kolmas oli nimitellyt häntä ”miúdaksi” eli tytöksi. Sävystä kävi ilmi, että kyseessä oli suuri loukkaus. Se kuvaa hyvin, miten lapset omaksuvat käsityksiä miehille ja pojille sopivasta käytöksestä ja siitä mitä tytöiltä ja naisilta sopii odottaa. Tytöksi kutsuminen oli ilkeää, sillä tyttömäisiksi miellettävät piirteet pojissa nähdään negatiivisina.

Viime viikkoisessa elokuvakerhon feminismikeskustelussa osoitettiin kysymys miehille. Heiltä kysyttiin, miten he kokivat heihin sukupuoliroolien ja -käsitysten myötä kohdistuvat odotukset. Kysymys, jonka lähtökohta oli se, että tiukat sukupuoliroolit jättävät vähän liikkumatilaa myös miehille, ei oikein herättänyt keskustelua. Lopulta puheeksi tuli roolien ylläpitäminen ja vahvistaminen, joka käy lähes huomaamatta. Kun lapsi sai valita itselleen pinssin ja päätyi vastoin sukupuolikäsityksiin perustuvia odotuksia kissanpentua esittävään pinssiin, isä ehdotti hänelle ensin toista vaihtoehtoa. Poika sai kuitenkin pinssinsä, ja isä itsensä kiinni haitallisista ajatusmalleista.

Sitä ennen oli keskusteltu siitä, miten tyttöjen siveitä käytöstapoja valvotaan. Yksi kertoi saaneensa pienenä tukkapöllyä hajareisin rappusilla istuttuaan. Seurassa olleet pojat istuivat samalla tavalla, mutta heitä siitä ei tietenkään rankaistu. Tyttöjen ja naisten rooliin kasvatettujen tuntui olevan helpompi eritellä ahtaiden sukupuolikäsitysten ja -roolien ylläpitoon liittyvää voimankäyttöä, niin henkistä kuin fyysistäkin.

Avauksesta oli lyhyt matka keskusteluun feminismin hyödyistä lasten kasvatuksessa. Se pyrkii purkamaan perinteisiä sukupuolirooleja niin, että niistä poikkeaminen ei johtaisi esimerkiksi kiusaamiseen ja sitä kautta mahdollisesti itsensä ahtaaseen rooliin pakottamiseen.

Viime aikoina tuntuu myös yleistyneen keskustelu siitä, miten binäärinen sukupuolikäsitys kaikenlaisine seurauksineen on vain yksi muiden joukossa, joskin esimerkiksi kolonialismin myötä laajalle levinnyt. Artemis Kelosaari listasi Tulva-lehdessä taannoin sukupuolittumiseen liittyviä käsityksiä, joita pidetään faktoina. Esimerkiksi ajatus ”vastakkaisista sukupuolista” ajoitetaan jutussa 1800-luvun alkuun, ja miesten välisiä parisuhteita on pidetty miehekkyyden merkkinä.

Tulvan jutussa katsotaan menneeseen ja pysytellään Euroopassa, mutta myös maailmalta on nostettu esiin vaihtoehtoisia malleja tuulettamaan ankaria länsimaisia käsityksiä. Phillip Rothwell yhdistää sukupuolentutkimuksen ja kirjallisuustieteen mosambikilaisen Mia Couton romaanien tulkinnassa. Rothwell osoittaa Couton horjuttavan totuuksina näyttäytyviä länsimaisia käsityksiä nostamalla niiden rinnalle erilaisia ”mosambikilaisia” ajatusmalleja ja myyttejäkin. Kyseenalaistaminen ulottuu myös sukupuolirooleihin, jotka näyttäytyvät siirtomaavallan myötä maahan tuotuina, mutta joita ylläpidetään kolonialismin perintönä tarkoin itsenäisyyden saavuttamisen jälkeenkin. Couto kääntää asetelmat hahmojensa kautta nurin, asettaa yritykset noudattaa jäykkiä sukupuolirooleja naurunalaisiksi ja vihjaa muunlaisiin malleihin. Lisäksi Rothwell kertoo esimerkkejä naisten välisistä avioliitoista, kolmen sukupuolen järjestelmistä – ja katsoo länsimaisen, katolisen kulttuurin kaapuihin pukeutuvan papin edustavan jollain tasolla kolmatta sukupuolta.

Couto ja toinen mosambikilainen kirjailija Paulina Chiziane nostavat molemmat esiin myös Namaróin myytin, luomiskertomuksen jonka mukaan naiset ovat aina olleet olemassa. Miehet puolestaan ovat uudempia tulokkaita, ja saavat tulollaan aikaan kaaoksen.

Rothwellin teksti avaa sitä, miten ahtaat roolit ovat levinneet ja minkälaisia malleja niiden yleistyminen on vaientanut. Nyt vaihtoehtoisia näkökulmia on alkanut näkyä myös sosiaalisessa mediassa. Hiljattain tuli vastaan teksti, jossa kerrottiin joidenkin Amerikan alkuperäiskansojen käsityksestä viidestä eri sukupuolesta. Toisessa taas avattiin juutalaiseen perinteeseen kuuluvaa käsityksestä kuudesta sukupuolesta. En tarkoita sitä, etteivätkö muut järjestelmät voisi myös olla ahtaita ja ongelmallisia. Lisäksi niistä varmasti liikkuu vääriä tietoja. Mutta tieto vaihtoehtoisista malleista osaltaan muistuttaa, ettei tämän nyt vallalla olevan mallin kanssa tarvitse välttämättä ikuisesti kärvistellä. Siihen menee tosin varmasti aikansa, että kiinnostus konkretisoituu yhdessä muiden binäärisen mallin säröjen kanssa laajemmaksi asenteiden muutokseksi.

Tämä juttu olisi ollut kiva päättää kertomalla, että takapihan lapset olisivat suhtautuneet jotenkin erityisen kypsästi tytöksi nimittelyyn. Lapset kuitenkin päättivät yhdessä lähteä etsimään haukkujaa, ilmeisesti jonkinlaiset kostotoimenpiteet mielessään. Mutta mitä muuta maskuliinisuutta korostavassa ympäristössä voisi edes odottaa?

***

Rothwellin kirja on nimeltään A Postmodern Nationalist: Truth, Orality, and Gender in the Work of Mia Couto.

Jos aihepiiri kiinnostaa, kannattaa myös lukea Kaarina Kailon Perusteessa (3/2013) ilmestynyt artikkeli ”Irokeesien sukupuolijärjestelmä ja maailmankuva – Toisenlaisen mahdollisen yhteiskunnan siemeniä”.

Rakkaus, feminismi, kapitalismi (ja enkelit)

hooksVaaleanpunaisen kirjan nimi on Rakkaus muuttaa kaiken, sisällysluettelo lupaa kappaleita niin suloisesta, lunastavasta kuin jumalaisestakin rakkaudesta. En olisi kirjaan tarttunut, jos sitä ei olisi kirjoittanut bell hooks.

Hooks tunnetaan etenkin Ain’t I a Woman -kirjasta. Sen alaotsikko on Black Women and Feminism ja työ kuuluu feminismin merkkipaaluihin. Kirja ilmestyi vuonna 1981, mutta vuonna 1952 syntynyt hooks alkoi työstää sitä jo nuorena opiskelijana 70-luvulla. Tuohon aikaan rasismia ja feminismiä ei oltu juuri yhdessä käsitelty, eikä mustasta feminismistä juuri puhuttu.

Mutta sen jälkeen hooks on kirjoittanut kymmeniä kirjoja paljon muustakin. Rakkaus muuttaa kaiken ilmestyi vuonna 2001 nimellä All About Love – New Visions. Käännös ilmestyi tänä vuonna, kirjan on suomentanut Elina Halttunen-RiikonenAin’t I a Woman on vielä kääntämättä, Vapauttava kasvatus julkaistiin suomeksi vuonna 2007. Viime aikoina sosiaalisessa mediassa on jaettu hooksin kirjoittamaa analyysia Beyoncén Lemonadesta, teksti ilmestyi myös juuri suomeksi Revalvaatio-julkaisussa.

Rakkaus muuttaa kaiken -kirjassa kulkevat limittäin hooksin omat kokemukset, yhteiskunnallinen analyysi, rakkauteen liittyvien myyttien purkaminen ja toisaalta hengelliset näkemykset rakkaudesta. Hooks määrittelee rakkauden konkreettiseksi toimintatavaksi, johon voi opetella, mutta jonka harjoittamiseen ihmisille ei tarjota minkäänlaisia valmiuksia. Vaikka romanttista rakkautta käsitelläänkin, rakkaus on laajempi juttu, ja sen tuominen mukaan niin työelämään, perhesuhteisiin kuin yhteiskuntaankin muuttaisi tosiaan kaiken.

Kaltoin kohdeltu rakkaus

Rakkaus muuttaa kaiken käsittelee juuri sitä, mitä otsikkokin lupaa. 80-luvun lapsena varmaan kuulun juuri siihen kyynisesti rakkauteen suhtautuvasta sukupolvesta, josta hooks puhuu: ”…yleisö, etenkin nuoret kuulijat, tulee levottomaksi kun kerron rakkauden olleen merkittävää jokaiselle yhteiskunnalliselle oikeusliikkelle”. Niinpä. Mutta sille on ihan hyviä syitä.

Rakkautta ei mielletä enää (toisin kuin hooksinkin mukaan oli 70-luvulla) muutosvoimana: ”He [nuoret] näkevät rakkauden kuuluvan naiiveille, heikoille, toivottomille romantikoille”. En nyt varsinaisesti niin ajattele, mutta kyynisyys liittyy siihen, minkälaisissa yhteyksissä rakkaudesta puhutaan. Romanttinen rakkaus näyttäytyy populaarikulttuurin luomien odotusten kautta, sitä käsitellään noin yleensä siirappisesti ja ahtaita sukupuolinormeja pönkittäen, mystiseen new age -henkeen tai uskonnollisesta näkökulmasta. Ja sitten on tosiaan se rooli, joka naisille tarjotaan rakkaudennälkäisinä romantiikkaa janoavina hupsuina – tai miehiä metsästävinä ja manipuloivina olentoina.

Rakkaus myös mielletään yhteiskunnallisesti hyödyttömäksi yksityiselämän alueeksi: ”Miltei kaikki yhdistävät oppimisen mieleen eivätkä sydämeen, ja uskovat, että vähänkään tunteikas puhe rakkaudesta saa vaikuttamaan heikolta ja epärationaaliselta”.

Tuli mieleen Boaventura de Sousa Santosin, portugalilaisen sosiologin, muistutus siitä, miten kapitalismia palveleva länsimainen tiede rajasi myös yhteiskuntatieteiden aiheita. Sellaiset aiheet kuin onnellisuus, elämäntarkoitus tai vaikka nyt rakkaus jäivät vakavasti otettavan tutkimuksen ulkopuolelle. Rakkauden käsitteleminen on siis vähän vaikeaa, kun sitä tehdään niin vähän. Se ei ole osa yhteiskunnallista keskustelua.

”Ilman oikeudenmukaisuutta ei voi olla rakkautta”

Kannen ja aiheen aiheuttama vastahakoisuus lieventyi kirjan alussa, kun selvisi että hooks haluaa demystifoida rakkautta ja purkaa sitä, miten käsityksemme rakkaudesta perustuu seksistisiin asetelmiin. Romanttista rakkautta ovat kuvanneet ja käsitelleet lähinnä miehet, hooks huomauttaa. Niinpä rakkauskeskustelusta jää usein uupumaan patriarkaatin käsittely. Mutta ”miesten naisiin ja lapsiin kohdistuva vallankäyttö seisoo rakkauden tiellä”, hooks kirjoittaa.

Tunteaksemme rakkautta on luovuttava seksistisistä ajatusmalleista kaikissa niiden ilmenemismuodoissa. Niin kauan kun turvaudumme seksismiin päädymme aina takaisin sukupuoliroolien aiheuttamaan konfliktiin, ajattelutapaan joka alentaa naisia ja miehiä.

Kun naiset käsittelevät rakkautta, se koetaan uhkana, sillä se haastaa miesten aiheesta tarjoamat näkemykset. Rakkaudesta puhuvaa tai sitä pohtivaa naista usein vähätellään. Siinä mielessä se, että arvostettu hooks kirjoittaa rakkaudesta omia kokemuksiaan jakaen on radikaaliakin.

Rakkauden tiellä on myös kapitalismi. Loputon materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu ei jätä sijaa rakkaudelle ja rakkauden etiikan seuraamiselle. Materiaalisen hyvinvoinnin tavoittelu ja epäoikeudenmukaisuuden hyväksyminen ovat läsnä joissain new age -suuntauksissakin. Hooks kritisoi niitä myös narsismista, suhtautumisesta rakkauteen yksilöllisen kehityksen kautta yhteisöllisyyden sijaan. Myös uskonnot ovat suurelta osin lakanneet toimimasta rakkauden ohjaamina ja yhteisöllisyyttä tukien. Tästä tuskin tarvitsee antaa esimerkkejä.

Rakkautta ei nähdä lääkkeenä vallankäyttöön ja sortoon, eikä sitä enää politisoida, kuten esimerkiksi Erich Frommin kirjoituksissa 70-luvulta, hooks kuvailee.

Hanki kirja, jos…

Kirjaa lukiessa kirkastui se, miten tärkeää on puhua rakkaudesta feministisestä ja laajemminkin yhteiskunnallisesta näkökulmasta. Siinä mielessä on hyvä juttu, että kirja on suomennettu. Mielenkiintoisimpia olivat kohdat, joissa rakkautta puitiin kapitalismin ja patriarkaatin näkökulmasta. Erityisesti hooksin henkilökohtaisista kokemuksista puhuttaessa ja niistä yleistyksiä tehdessä tekstissä oli neuvovaa selfhelp-tunnelmaa, joka ei oikein uponnut.

Ja sitten se hengellinen puoli. Kristitty, mutta myös buddhalaisia oppeja noudattava hooks kirjoittaa kirjan lopussa esimerkiksi enkeleistä. Itse olisin mieluiten lukenut kirjan ilman näitä elementtejä, ja haluaisin ajatella että rakkaus kuuluu niillekin, jotka eivät mitään henkistä suuntausta seuraa. Ymmärrän kuitenkin, että hooksin näkökulmasta näitä ei olisi voinut poiskaan jättää, kun kyseessä on henkilökohtainen teos ja uskonnolla sekä henkisillä harjoituksilla hooksin elämässä rooli. Jos taas rakkauden, hengellisen ulottuvuuden, kapitalismin ja patriarkaatin kritiikin yhdistelmä kiinnostaa, niin kirja varmasti toimii.

Sukupuolen ja toisaalta ihmissuhteiden moninaisuus jäävät 10 vuotta vanhassa kirjassa aika lailla käsittelemättä, vaikka hooks kyllä muutamaan otteeseen huomioikin, etteivät kaikki parisuhteet ole miehen ja naisen välisiä ja purkaa romanttisen rakkauden käsitystä ja pariskunnan väliselle rakkaudelle annettua eristyisasemaa.

bell hooks: Rakkaus muuttaa kaiken
Niin & näin, 2016
Suomennos: Elina Halttunen-Riikonen

Kirja saatu arvostelukappaleena.

”Rotujenväliset” parisuhteet, stereotypiat ja stigmat

Uskalsin vihdoin kartoittaa ”rotujenvälisiin” parisuhteisiin liittyvää keskustelua. Se alkoi huonosti. Suomeksi hakusanalla ”rotujenvälinen parisuhde” ei löydy oikeastaan mitään sellaista, mitä etsin.

Monikulttuurisista suhteista löytyy suomeksi enemmän keskusteluja. Mutta niistä ei nyt tässä ole kyse, vaan nimenomaan suhteista, joissa osapuolet edustavat eri ”rotuja”, ja etenkin niin, että toinen osapuoli on rodullistettu, toinen valkoinen. Monikulttuurisuus taas voi viitata vaikka kahden valkoisen, mutta erimaalaisen eurooppalaisen suhteeseen. Ja toisaalta suhde voi olla ”rotujenvälinen”, vaikka kyseessä olisikin kaksi suomalaista tai portugalilaista. Sanaa ”rotu” käytetään tässä tietenkin viittamaan sosiaalisiin konstruktioihin.

Ilmaisu ”rotujenvälinen” ei vaikuta olevan suomeksi vakiintunut, mikä kielii varmaankin ilmaisun kömpelyydestä, mutta myös siitä, että ilmiötä ei ole juuri (asiallisesti) käsitelty. Ilmaisu on käännös englanniksi ja portugaliksi yleisestä termistä ”interracial”. Kommenteissa sopii ehdottaa parempia ilmaisuja.

Tässä ilmaisun käyttöön on päädytty siksi, että ilmiön voisi nimetä mahdollisimman tarkasti. Sen kautta voi tuoda esiin rasismin, joka ei suhtautumisessa ”monikulttuurisiin” suhteisiin välttämättä ole läsnä. Näihin ulottuvuuksiin kuuluu paitsi mustaan osapuoleen kohdistettu rasismi, myös ajatus siitä, että valkoinen osapuoli on omaa ”rotuaan” likaava petturi. Suhde voi tietenkin samaan aikaan olla ”monikulttuurinen”, mutta siitä ei ole tässä jutussa kyse.*

Rasismia, misogyniaa, eksotisointia

Tämä on henkilökohtainen teksti, jonka kirjoittamista olen vältellyt. Aihe on vaikea, sillä se on monella tavalla latautunut. Se, että asiasta ei ole suomeksi juuri kirjoitettu, ja se, että asetelma liittyy positiooni tämän blogin kirjoittajana, saivat lopulta siihen tarttumaan. Vaikka henkilökohtaisella tasolla suhteen ydin ei tietenkään ole ”rotujenvälisyys”, ympäristö muistuttaa siitä jatkuvasti. Ja vaikka lähtökohta on henkilökohtainen ja kokemukset pääosin Portugalista, haluan käsitellä asetelmaa laajemmasta näkökulmasta. Seuraa siis lista muutamista stereotypioista ja stigmoista, joita tällaisiin suhteisiin liittyy. Niissä limittyvät muun muassa valtasuhteet, rasismi, misogynia ja eksotisointi.

Kirjoitan suhteen valkoisen naispuolisen osapuolen näkökulmasta, vaikka kohdat vaikuttavat suhteen molempiin osapuoliin, eli myös mustaan puolisooni. En voi kaikesta keskustelusta huolimatta täysin tietää, millaisia paineita häneen näiden alla listattujen lisäksi kohdistuu, enkä voi hänen puolestaan puhua. Asetelma on myös (syystäkin) latautunut mustien/rodullistettujen naisten näkökulmasta, niin historiallisesta kuin eurosentristen ihanteiden ja etuoikeuksien näkökulmasta. Tästä näkökulmasta asiasta en voi myöskään oikeutetusti puhua, vaikka keskustelusta olenkin tietoinen.

Aiheet on rajattu myös niihin, jotka liittyvät suoraan ”rotujenvälisiin” suhteisiin. Siksi tässä ei sen enempää siitä, miten poliisi on kahteen otteeseen pysäyttänyt meidät ja katsonut vain puolisoni henkkarit. Tai siitä, miten helpotus suorastaan paistaa esimerkiksi pienten liikkeiden omistajien kasvoilta, kun he huomaavat, että mies on minun kanssani. Hän ei enää vaikutakaan potentiaaliselta ryöstäjältä.

”Rotujenvälisiä” suhteita on monenlaisia, eikä tässä ole tarkoitus kattaa niiden kirjoa. Ja asuinpaikka vaikuttaa näkökulmiin myös. Luulisin, että osa listan kohdista pätee, vaikka kyseessä olisi rodullistetun naisen ja valkoisen miehen suhde. Osa taas liittyy suoraan valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseen, mutta samasta asetelmasta on olemassa variaatio, joka liittyy käänteiseen asetelmaan. Ja sanottakoon nyt vielä se, että vaikka tätä suomalaisena kirjoitankin, olemme olleet Suomessa viiden vuoden aikana yhdessä kerran. Jos joitain asioita voikin yleistää, niin tuskin kaikkia. Sopii siis jakaa kommenteissa myös omia kokemuksia tai näkemyksiä. Blogissa julkaistaan ainoastaan asiallisia kommentteja.

”Huora!”

Turistikadulla Lissabonin keskustassa maassa kerjäämässä istuva valkoinen mies sylkäsi kohdallani ja kutsui huoraksi. Tilanne oli sellainen, että ainoa mahdollinen syy moiselle oli rinnallani kulkenut rodullistettu mies. Tämä oli ainoa kerta, kun joku reagoi suoraan avoimen vihamielisesti. Yleensä täällä reaktiot hillitään.

Hienovaraisempia reaktioita on vaikeampi tulkita. Kun jostain syystä päädyttiin puhumaan siitä, miten naapurin valkoinen mies välttelee minulle moikkaamista viimeiseen asti, välitön tulkinta oli se, että hän ajattelee että likaan ”rotuani”. En tietenkään tiedä miehen motiiveista (hänen vaimonsa kyllä juttelee meille molemmille, ja mieskin puolisolle), mutta kuvaavaa on se, miten tilanne täkäläisin silmin näyttäytyy. Samassa keskustelussa tuli puheeksi mustien miesten kanssa olevien valkoisten naisten oletettu ”helppous”, jossa kaikuvat seksistiset moraalistandardit.

Kun hain mahdollista taustalukemista Portugalista, ensimmäisenä tuli vastaa natsien keskustelupalsta. Siellä mietitään, miten ”rotujenväliset” suhteet voisi torjua. Erityisesti on puhe mustien miesten ja valkoisten naisten suhteista. ”En halua, että mustat miehet parittelevat naistemme kanssa”, siellä pohditaan. Tässä kiteytyy rasismin lisäksi ajatus naisista miesten omaisuutena. Ja se, miten keskustelu tällaisista suhteista keskittyy usein seksiin.

”Sillä on viidakkokuume”

Luin myös uudelleen taannoisen Imagen jutun, joka on otsikoitu seuraavalla tavalla: ”Mustaa valkoisella: Miksi seksi ulkomaalaisen miehen kanssa on parempaa”. Siinä kuvataan ”eroottista kulttuurivaihtoa” harrastavia naisia. ”Nyt tarkoitus on puhua siitä, mikä afrikkalaistaustaisissa miehissä sytyttää”, jutun pointti summataan. Siinä käy hyvin ilmi miten ja miksi ”rotujenvälisiin” suhteisiin liittyy niin voimakas seksualisointi.

Eksotisointi, ihan sama kuinka hyväntahtoinen, on esineellistämistä. Ja se perustuu pitkäikäisiin rasistisiin stereotypioihin. Mielikuvissa yhdistyvät voimakas maskuliinisuus, viriiliys ja kiehtova eksoottisuus. Lehtijutussa puhutaan primitiivisyydestä ja alkukantaisuudesta.

Juttua silloin ja nyt lukiessa tuntui työläältä, kun tietää itsekin tulevansa nähdyksi eksotiikannälkäisen ja essentialisoivan joukon jatkeena. Lienee sanomatta selvää, että stereotypia loukkaa myös suhteen toista osapuolta.

”Ole varovainen!”

Olin ollut Lissabonissa vähän aikaa ja juttelin baarissa ystävän kanssa. Opiskeltiin samassa yliopistossa, olin ehkä 25-vuotias. Valkoinen, minua vanhempi portugalilainen nainen tuli varoittamaan ja käski pyytää apua, jos tilanne menisi hankalaksi. Miksi? Koska juttukaveri oli tummaihoinen. Kyseessä oli siis se, että naiivi valkoinen nainen olisi väistämättä potentiaalinen hyötyä tavoittelevan mustan miehen uhri.

Asetelma heijastaa rodullistettujen miesten ja valkoisten naisten kanssakäymiseen liittyviä stereotypioita. Valkoinen nainen näyttäytyy hupakkona, joka ei osaa huolehtia itsestään ja joka ei tiedä, miten mustat miehet pettävät, haluavat hyötyä hänestä taloudellisesti tai ovat tämän kanssa statussyistä. Mies näyttäytyy taas laskelmoivana onnenonkijana. Lienee taas sanomatta selvää, että stereotypia loukkaa suhteen molempia osapuolia. Naiseen suhtaudutaan seksistisesti, mieheen rasistisesti.*

”Tykkään rotujenvälisistä pariskunnista”

Sellaisiakin ihmisiä on, jotka kertovat ilahtuvansa nähdessään tällaisen pariskunnan. Kommentti siitä, että nämä suhteet ovat jonkinlainen tie ulos rasismista, on kai tarkoitettu kivaksi. ”Puolisoni on musta” -lause kuuluu kuitenkin samaan kategoriaan ”Minulla on mustia kavereita” -lauseen kanssa. Se, että valkoinen on suhteessa rodullistetun kanssa ei tee valkoisesta vähemmän valkoista, poista etuoikeuksia, eikä ole todiste rasismin poissaolosta.

Olen kuullut ”rotujenvälisessä” suhteessa olevan valkoisen naisen valittelevan oman lapsensa hiuslaatua. ”Hän näyttää aamulla sähköiskun saaneelta, eikä hiuksia saa millään kuriin”, hän kommentoi lapsen kuullen. Toinen, meidän molempien kuulleen, sanoi ettei ikinä tekisi lasta valkoisen miehen kanssa. ”Mulatit ovat niin kauniita”, tyyppi sanoi ja näytti ensimmäisen tyttärensä kuvan kännykästään. (Ei, sana ei täälläkään ole korrekti.)

”Saisitte kauniin lapsen!”

Yllä mainittu tyyppi ei ole mieltymyksineen yksin. Kirjoitin jo aikaisemmin kommenteista, joita vapaaehtoisesti lapsettomat saavat kuulla. Mainitsin esimerkkinä vetoamisen siihen, että lapsestamme tulisi kaunis. Se nyt ei missään tilanteessa ole järkevä syy hankkia jälkeläisiä, mutta tässä yhteydessä ”kauneudella” on myös latautunut merkitys.

Se viittaa suhteen rodullistettua osapuolta vaaleampaan ihoon, sopivalla tavalla kiharaan tukkaan ja vihreisiin silmiin. Se on toisaalta eksotisointia, mutta kielii myös vaaleamman ihon suosimisesta ja osoittaa, miten kauneusihanteet ovat kaikkea muuta kuin neutraaleja.

Eroon myyteistä, stigmoista ja stereotypioista?

Niin sanottuihin rotujenvälisiin suhteisiin kohdistuvat ennakkoasenteet, myytit ja leimat ovat sinänsä pieni ongelma, mutta ne heijastavat laajempia asetelmia. Suhtaudun epäillen siihen, että tällaisten suhteiden yleistyminen kielisi rasismin hiipumisesta. Niin kauan, kun yhteiskunta on epätasa-arvoinen, eikä rakenteellisesta rasismista ja eurosentrismistä kauneusihanteineen sekä eksotisointineen ei ole päästy, on neutraali suhtautuminen esimerkiksi valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseenkin mahdotonta. Suhtautuminen tällaisiin suhteisiin on myös yksi osoitus siitä, miten antirasismin on oltava feminististä, ja feminismin antirasistista.

 

– – –

Lisäyksiä ja korjaus 6.5.2016:

*Perusteltu sanan ”rotujenvälinen” käyttämistä aiheesta käytyjen keskustelujen myötä, ja lisätty lainausmerkit ilmaisulle, jotta käy ilmi ”rotu”-sanan käyttö sosiaaliseen konstruktioon viittaavana. Eikä siis biologisena terminä.

*Korjattu lause ”Siinä yhdistyvät rasismi ja seksismi” lauseeksi ”Naiseen suhtaudutaan seksistisesti, mieheen rasistisesti” selkeyden vuoksi.

Keskustelua on summattu ”Saako sanaa ’rotu’ käyttää?” -bloggauksessa.

Poskisuudelmatkin ylläpitävät patriarkaalisia rakenteita

En ole kuullut kenenkään kiukkuisena puivan sitä, miten Portugalissakin tapana oleva poskipussailu on sukupuolittunut tervehtimistapa. Yleisesti naiset pussailevat kaikkia, miehet taas vain naisia. Pojat saattavat pussata isiään tai muita itseään vanhempia sukulaismiehiä vanhempinakin, mutta muuten miehet eivät pääsääntöisesti poskisuudelmia vaihda.

Lapset opetetaan pienestä asti pussailemaan. Siihen liittyy itsemääräämisoikeutta rajoittava ulottuvuus: olen monesti nähnyt, miten lasta ei operaatio huvittaisi, mutta hänet komennetaan antamaan suukot. Ja kun lapsi kasvaa, hänet sosiaalistetaan tervehtimään ihmisiä näiden oletetun sukupuolen mukaan. Poskisuudelmia keskenään vaihtavat aikuiset miehet tulkitaan usein homoiksi.

Poskisuudelmia kuitenkin harvoin analysoidaan patriarkaalisten rakenteiden ylläpitämisenä, machokulttuurin heijastumana tai merkkinä siitä, että miehet ja naiset ovat epätasa-arvoisia. Se, että mies antaa naisille poskipusut ja kättelee toisia miehiä ei näyttäydy ristiriitaisena, vaikka mies sanoisikin olevansa feministi tai olisi tasa-arvoa ajavan puolueen jäsen. Pussailua pidetään lähinnä hurmaavan eurooppalaisena, ja siihen suostutaan yleensä muitta mutkitta pohjoisessakin Euroopassa, vaikka se ei sikäläisiin kulttuureihin varsinaisesti kuulukaan.

Mutta kun ruotsalainen paikallispoliitikko Yasri Khan taas kieltäytyi kättelemästä toimittajaa, nousi kättelykohu. Hän on muslimi. Annakaisa Sunin Vihreä Lanka -lehden bloggauksessa kättelemättömyys tulkittiin patriarkaalisia rakenteita ylläpitävänä. Hänen mielestään kättelemättä jättävä poliitikko ei voi uskottavasti toimia tasa-arvoa ajavassa puolueessa. Khan jätti kohun myötä tehtävänsä puolueessa.

Ei tervehtimistä portugalilaisittain voi suoraan verrata kättelemättä jättämiseen sen intiimiyden vuoksi, ja täällä virallisemmissa yhteyksissä usein kätellään. Mitä ajan takaa on se, miten hanakasti Khanin kättelemättömyyteen tartuttiin, ja miten toisissa yhteyksissä sukupuolittunut tervehtiminen ei aiheuta reaktioita, kuten Naisasialiitto Unionin puheenjohtaja Katju Arokin kirjoittaa tämän bloggauksen inspiroineessa tekstissään. Se on kaksinaismoralistista ja eurosentristä.

Asetelma näkyy myös kielen tasolla. Khanin tervehtimistä kuvataan sen kautta, mitä hän jättää tekemättä – eikä esimerkiksi tervehtimisenä laittamalla käsi sydämen päälle. Jos joku taas moiskauttaa poskipusut, vaikka hänelle tarjoaisikin kättä, sitä harvoin tulkitaan kättelystä kieltäytymisenä tai pakkopussaamisena, vaan ihan vain vaihtoehtoisena ja validina tapana tervehtiä.

Kotiapulaisten ahdinko

Helsingin Sanomissa oli tänään uutinen kotiapulaisten huonosta tilanteesta: 90 prosentilla heistä ei ole työsuojelua. Jutussa kerrottiin, että Espanjassa ja Ranskassa vailla sosiaaliturvaa on noin 30 prosenttia kotiapulaisista, Italiassa 60.

Portugalin lukuja ei ILO:n raportissa ole, mutta kotiapulaisten ja lastenhoitajien tilanne on täälläkin armoton. Ja se on selkeästi ennen kaikkea naisia koskeva ongelma. Ja täällä etenkin mustia naisia koskeva ongelma. Sama asetelma pätee usein siivoustöihin.

Viime viikon elokuvakerhossa katsottiin Manti Firmi Mana -niminen dokumentti. Sen päähenkilön, mustan yksinhuoltajaäidin, päivää seuraamalla käydään läpi useita ongelmia rasismista seksismiin. Hän työskentelee kotiapulaisena kolmessa eri taloudessa. Koska hänen täytyisi uusia oleskelulupansa, hän tarvitsisi työsopimuksen. Hän pyytää sitä kolmesta työpaikastaan, mutta jokainen työnantaja kieltäytyy. Perusteiksi työnantajat esittävät sen, että virallistaminen olisi heille kallista, mutta myös työntekijälle kallista. He myös ajattelevat tekevänsä tarpeeksi jo antamalla töitä, vaikkakin pimeitä sellaisia.

Edullista työvoimaa on helppo saada, erityisesti Cova da Mouran kaltaisista paikoista. Työtä Portugalissa on vähän, ja työmarkkinoilla valkoiset ovat usein etulyöntiasemassa. Ja onhan mustan kotiapulaisen pitämisellä Portugalin historiassa vuosisataiset juuret. Kotiapulaisten tilanne Portugalissa on täydellinen esimerkki koloniaalisuudesta eli siirtomaavallan jatkumoista, siitä miten se osuu naisiin eri tavoin kuin miehiin, sekä työvoiman rodullisesta jaosta.

Elokuvaa seuranneessa keskustelussa keskityttiin juuri kotiapulaisten tilanteeseen. Yksi kertoi esimerkin, jossa kauan kotiapulaisena työskennellyt nainen sairastui, eikä voinut enää jatkaa työskentelyä. Työnantaja ehdotti ratkaisua: hän palkkaisi naisen tyttären. Hyväntekeväisyyden kääntöpuoli oli se, että tytär jätti opintonsa kesken perhettä auttaakseen. Hyväntekeväisyydeksi naamioitua hyväksikäyttöä on myös se, että monesti perheet kuulemma haluavat ottaa kotiapulaisen mukaan lomamatkoilleenkin.

Hyvin jäi myös mieleen yksi tänne Kap Verdeltä tullut nuori nainen, jonka kanssa oltiin samaan aikaan puolison vanhempien luona eräänä sunnuntaina. Hän oli saanut siivoustöitä ja pyysi puolison äidiltä illalla kyytiä työpaikalleen. Automatkalla selvisi, että hän siivosi kerrostalon rappukäytävät aamulla, mutta hänen täytyi matkustaa joka ilta takaisin samaan paikkaan tyhjentämään roskikset. Erityisesti sunnuntaisin julkisilla matka oli vaikea taittaa ja reissuun meni kohtuuttoman kauan.

Kävi ilmi myös, että hän sai tuntipalkkaa alle kolme euroa. Työnantaja oli luvannut, että vuoden pimeän työn jälkeen hän saisi työsopimuksen. Ja koska työsopimuksen tarvitsee oleskelulupaa varten, vastaan on vaikea väittää. Takeita sopimuksen saamisesta ei tietenkään ole, ja jos oleskelulupa jää hakematta työsopimusta odottaessa tai etsiessä, henkilöstä – ja ongelmasta – tulee näkymätön. Lisäksi kynnys valittamiseen tai toimenpiteisiin ryhtymiseen kasvaa entisestään, jos dokumentit eivät ole kunnossa. Ja uusia, samanlaisessa tilanteessa olevia työntekijöitä löytyy aina.

Juuri se pitää tilannetta yllä – oikeuksia ei uskalleta penätä, sillä se merkitsee usein työn menettämistä. Ja toisaalta työnantajat luottavat siihen, että työntekijät eivät edes oikeuksiaan tunne. Raskas byrokratia myös vaikeuttaa tiedon hankkimista. Järjestäytyminen on samoista syistä vaikeaa.

Toinen ulottuvuus on korruptio: Portugalissa yksinkertaisesti teetetään paljon pimeitä töitä. Vaikka on tietenkin virallisesti palkattuja kotiapulaisia ja erilaisten yritysten kautta työskenteleviä siivoojia, esimerkiksi kodin remontteja varten palkataan järjestään pimeää työvoimaa.

Niinpä halpaa työvoimaa on jatkuvasti saatavilla ja pärjäämistä varten on tehtävä hurjat määrät tunteja. Asetelman vaikutukset ulottuvat myös perheeseen ja sitä kautta esimerkiksi lasten koulunkäyntiin. Usein ainoa apu on samassa tilanteessa olevien solidaarisuus. Torstaina katsotun elokuvan nimi, Manti Firmi Mana, on Kap Verden kreolia ja tarkoittaa: ”Pysy vahvana, sisko”.

”Milloin hankitte lapsia?”

Viikonloppuna kaveri, vastuullinen uusperheen isä, alkoi baarissa ihmetellä, miksi minulla ei ole lapsia. Kun minun ja puolisoni tyttärestä tulisi niin kauniskin!

Kaveri ei tehnyt mitään poikkeuksellista ja tuntui ihan vilpittömästi toivovan, että pääsisi lapsemme kummisedäksi ja että minä saisin kokea äitiyden autuuden. Näitä kommentteja kuulee jatkuvasti. Cova da Mourassa lapset ovat rikkaus, niitä saadaan nuorina ja perheet ovat suuria. Eräs iäkkäämpi lähipiiriin kuuluva herra on useamman kerran jo lohduttanut, että vaikka minulla nyt on koiria, saan joskus kyllä ihan oikeitakin lapsia.

Mutta eivät utelut kotikulmilleni rajoitu, ja asiasta kyselevät myös naiset. Ystävien ja läheisten kanssa keskustelu on asia erikseen, eikä aiheen pidä olla minkäänlainen tabu. Mutta kun puolitutut yhtäkkiä utelevat, eikö puolisoni ”anna” minulle lasta, en oikein tiedä mitä vastata. Ja silloinkaan en osannut yllätykseltäni sanoa mitään osuvaa, kun ystäväni, pienen lapsen äiti, illallispöydässä moitti oman kehonsa luonnolliseen toimintaan puuttuvia, parisuhteessa olevia naisia.

Suoriin uteluihin vastaan useimmiten kysymällä, että mitä jos en haluakaan lapsia. Joillekin vastaus kelpaa, toiset taas vastaavat mistä lie viisauden lähteestä tietonsa ammentaen, että minä (34-vuotias, monta vuotta parisuhteessa elänyt nainen) kyllä vielä tulen muuttamaan mieleni. Monet ikään kuin lohduttavat sanomalla, että en ole vielä liian vanha perustamaan perhettä. Elämästä ei tosiaan koskaan tiedä, mutta entä jos mieli ei muutukaan?

Joskus yritän väistää sanomalla, että puolisollani on jo lapsia ja olen heidän (suurimmaksi osaksi etä-) äitipuolensa. Argumentti siitä, että omat lapset ovat aivan eri asia, on tullut tutuksi. Joskus taas vetoan siihen, että jos omakin taloudellinen pärjääminen huolettaa, miten uskaltaisin ottaa vastuulleni vielä yhden ihmisen? Mutta kaikki kuulemma kyllä aina järjestyy. Ja niin varmaan onkin.

Argumentit lapsen hankinnan puolesta kuitenkin kuulostavat lähinnä siltä, että kykyäni tehdä ratkaisuja omaan elämääni ja kehooni liittyen aliarvoidaan. Tiedän kyllä, että ne voivat olla osoitus siitä, että minua halutaan tukea, että en ainakaan tuen ja rohkaisun puutteen vuoksi jättäisi lapsia hankkimatta. Mutta jos nyt jotain kaipaisin, niin mutkatonta ymmärrystä sille, että en ole suunnitellut hankkivani lapsia. Se ei tarkoita sitä, etten ymmärtäisi niitä, jotka lapsia hankkivat, tai että epäilisin jotenkin sitä, että äitiys voi olla hyvin merkityksellinen kokemus. Tai että jotenkin panisin pahakseni sen, että äidit kokemuksesta nauttivat ja puhuvat siitä.

Täysin yllättäen tulevat kyselyt, vaikka kuinka hyväntahtoiset, tuntuvat röyhkeiltä. Olen siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että keskustelut lähinnä ärsyttävät, eivät ahdista. Mutta olen miettinyt, miten keskustelut varmasti satuttaisivat, jos lapsia haluaisin, enkä jostain syystä niitä voisi saada. Ne kertovat suhtautumisesta naisen kehoon: sitä, mitä minä haluan kehollani tehdä tai olla tekemättä puidaan taustoja tuntematta, kaikkien kuullen ja äitiyteen kannustavasta näkökulmasta.

Lapsiutelut heijastavat sitä, mitä naisilta odotetaan ja lisäävät sosiaalisia paineita seurata yleistä kaavaa. Lisäksi ne osaltaan ylläpitävät tiukkaan iskostuneita, rajoittuneita käsityksiä sukupuolesta. Utelut myös vihjaavat, että ne, joilla ei syystä tai toisesta lapsia ole, olisivat jotenkin vajavaisia ihmisiä.

Kommentoin viikonlopun episodia toiselle ystävälle, joka on saanut oman osansa uteluista. Hän muistutti, että kuulumme siihen rajattuun osaan maailman naisista, jotka saavat itse päättää siitä, mitä elämällään ja kehollaan tekevät. Vielä hienompaa olisi, että kun vapautta hyödyntää, ympäristö ei viestisi, että kyseessä on jonkinlainen huolestuttava poikkeustila.

”Eilen minut tapettiin”

Ecuadorissa tapettiin helmikuun lopulla kaksi argentiinalaista turistia, parikymppiset Marina Menegazzo ja María José Coni. Heidät oli lehtien mukaan aiemmin ryöstetty ja he tapasivat rannalla kaksi miestä, jotka tarjosivat heille yösijaa.

Naiset olivat jääneet miesten asuntoon yksin. Kun miehet myöhemmin palasivat, he ilmeisesti ahdistelivat naisia, jotka laittoivat vastaan. Miehet tappoivat heidät, ruumiit löytyivät myöhemmin rannalta.

Tapahtumien kulkua ei olla ilmeisesti täysin saatu selvitettyä. Miehet on pidätetty, ja toinen heistä on joidenkin lähteiden mukaan tunnustanut. Mutta syy, miksi tästä yleensäkin luin tai bloggaan, on paraguaylaisen opiskelijan Guadalupe Acostan kirjoittama teksti, jonka monet brasilialaiset kaverit jakoivat.

En käännä koko tekstiä sanasta sanaan, mutta se on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ja kuoleman jälkeen. Se alkaa lauseella ”Eilen minut tapettiin”, jonka jälkeen kertoja kuvailee, miten hänet tapettiin, kun hän kielsi koskemasta itseensä.

”Mutta pahempaa kuin kuolema, oli sitä seurannut nöyryytys.” Kukaan ei kysynyt, missä naisen unelmista, toiveista ja elämästä lopun tehnyt mies oli. Sen sijaan alkoivat hyödyttömät kysymykset: ”Mitä sinulla oli päälläsi?”, ”Miksi matkustit yksin?”, ”Mitä odotit, kun menit vaarallisena pidettyyn paikkaan?”

Naisen vanhempia syyllistettiin, koska he olivat antaneet tyttärensä toteuttaa unelmiaan ja olla itsenäinen. Heille sanottiin, että naiset olivat varmasti käyttäneet huumeita ja jollakin tavalla etsineet ongelmia.

”Ja vasta kuolleena ymmärsin, että maailmalle en ole saman arvoinen kuin mies. Että kuolemani oli omaa syytäni, ja tulee aina olemaan.” Jos kuolleet olisivat olleet miehiä, perheelle olisi esitetty surunvalitteluja ja murhaajia olisi vaadittu tuomiolle.

Mutta naisen kohdalla tapahtunutta vähätellään. Sitä pidetään vähemmän vakavana. ”Tehdessäni mitä halusin sain ansioni mukaan, koska en alistunut, en jäänyt kotiin, ja käytin omia rahojani unelmieni toteuttamiseen.”

Lopuksi tekstissä puhutellaan elossa olevia naisia, joiden täytyy sietää sitä, että heidän syynään pidetään sitä, että heille huudetaan kadulla miten heitä halutaan lääppiä, jos päällä on helteellä shortsit. Ja sitä, että jos he matkustavat yksin, heitä pidetään hulluina, ja jos heille tapahtuu jotain, ajatellaan että he tekivät jotain sen ansaitakseensa.

Viimeiseksi ääni pyytää, että elossa olevat naiset avaisivat suunsa hiljennettyjen naisten puolesta, jotta jonain päivänä meitä olisi niin monta, että vaientamisesta tulisi mahdotonta.