Kyytiä eurosentriselle opetukselle

”Niin ja koulujen eurosentrinen historianopetus saattaa johtua siitä että olemme Euroopassa, emme Zimbabwessa. Olisi aika hedelmätöntä suomalaisena opiskella talvisodan historiaa Norsunluurannikon näkökulmasta”, kommentoitiin edellistä bloggausta.*

Viittasin kirjoituksessa rakenteisiin, jotka osaltaan pitävät median ja yliopiston enemmistön käsissä, ja puheeksi tuli eurosentrinen opetus. Peruskoulun ja lukion kannalta se ei Suomessa tietenkään tarkoita eurosentrismin korvaamista afrosentrismillä. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kerrotaan historiasta laajemmasta näkökulmasta ja vaihtelevista näkökulmista – eikä vain eurooppalaisten miesten näkökulmasta. Olennaista on huomioida oppimateriaaleissa sekin, että niitä eivät Suomessa lue ainoastaan niin sanotut kantasuomalaiset.

Yliopistonkin dekolonisaatiosta on ollut puhetta myös Euroopassa. Rhodes Must Fall in Oxford -kampanja ajaa kolonialismiin viittaavien symboleiden poistamista Oxfordin yliopiston kampukselta ja haluaa kiinnittää huomiota yliopistolla tapahtuvaan syrjintään ja rasismiin. Lisäksi se haastaa oppimateriaalivalinnat ja kurssien sisällöt väittäen, että ne ovat liian eurosentrisiä ja jättävät huomiotta esimerkiksi naisten ja muiden kuin länsimaisten tutkijoiden tekemän työn.

Kapkaupungissa poistettiin kampukselta siirtomaaherra Cecil Rhodesin patsas Rhodes Must Fall -kampanjan myötä. Kuva: Desmond Bowles, flickr.com, CC BY-SA 2.0.
Kapkaupungissa poistettiin kampukselta siirtomaaherra Cecil Rhodesin patsas Rhodes Must Fall -kampanjan myötä. Kuva: Desmond Bowles, flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Kyseessä ei ole se, että ainoastaan länsimaiset miehet olisivat tutkineet ympäröivää maailmaa ja tuottaneet tietoa. Länsimaisen kaanonin ulkopuolella on tuotettu tietoa, myös Euroopassa, mutta se on jäänyt marginaaliin. Suomessa tätä voi pohtia esimerkiksi suhteessa saamelaisiin. Osa tiedosta taas on hävinnyt kokonaan, osittain entisten siirtomaiden kielten ja suullisen perinteen hiipumisen myötä. Ajatusmalleja on myös esimerkiksi antropologien ja lähetyssaarnaajien toimesta selitetty länsimaisesta näkökulmasta käsin, länsimaisin käsittein ja kielin, mistä on seurannut väärinkäsityksiä.

Prosessi liittyy siihen, minkälaista, missä ja miten tuotettua tietoa pidettiin ja pidetään universaalina, objektiivisena ja uskottavana. Kyseessä on yksi kolonialismin ja eurosentrismin vaikeimmin purettavista seurauksista, sillä se vaatii näkymättömäksi tehdyn tekemistä näkyväksi. Eurosentrisyys ja koloniaalisuus eli siirtomaavallan jatkumot vaikuttavat moniin oppiaineisiin, ja esimerkiksi taloustieteiden ja filosofian dekolonisaatiota on pohdittu. Ne vaikuttavat myös näkemyksiin yhteiskunnasta ja ympäristöstä. Eurosentrinen maailmankuva on lähtökohdiltaan patriarkaalinen, joten dekolonisaatioon liittyy myös tämän luonnollisena näyttäytyvän ulottuvuuden purkaminen.

Yliopiston dekolonisaatio ei siis pyri hylkäämään länsimaisen kaanonin puitteissa tuotettua tietoa, vaan horjuttamaan sen oletettua universaaliutta ja korjaamaan eurosentrismin aiheuttamia vääristymiä. Se myös nostaa universaaleina ja luonnollisina näyttäytyvien käsitysten rinnalle vaihtoehtoisia malleja. Näin on pyritty purkamaan – dekolonisoimaan – esimerkiksi tiukassa istuvaa binääristä sukupuolikäsitystä.

Opiskelin tohtoriksi laitoksessa, jossa eurosentrismiä pyrittiin aktiivisesti purkamaan. Käytännössä se tarkoitti sitä, että seminaareissa tutkittiin jälki- ja dekoloniaalisen teorian lisäksi vapaustaistelijoiden, afrikkalaisten filosofien ja eteläamerikkalaisten feministien tekstejä. Myös tiedon tuottamisen tavat kyseenalaistettiin siinä mielessä, että ohjelmassa ei ollut ainoastaan perinteistä akateemisesti tuotettua tietoa. Meillä luetettiin esimerkiksi eteläafrikkalaisten ja brasilialaisten aktivistien haastatteluja. Ohjelma oli monitieteellinen, mikä myös vahvisti dialogia. Kirjoitin laitoksen johtajan Boaventura de Sousa Santosin Alice-projektista Voimaan pari vuotta sitten.

Yliopiston dekolonisaatio siis voi merkitä paitsi kurssimateriaalien monipuolistamista, myös itse validin tiedon käsitteen kriittistä pohtimista. Tärkeää on myös tutkia mekanismeja, jotka pitävät osan tiedosta marginaalissa:

When they speak, it is scientific;
when we speak, it is unscientific.

When they speak, it is universal;
when we speak, it is specific.

When they speak, it is objective;
when we speak, it is subjective.

When they speak, it is neutral;
when we speak, it is personal.

When they speak, it is rational;
when we speak, it is emotional.

When they speak, it is impartial;
when we speak, it is partial.

They have facts, we have opinions.

They have knowledges, we have experiences.

We are not dealing here with a ‘peaceful coexistence of words,’ but rather with a violent hierarchy, which defines Who Can Speak, and What We Can Speak About.

Teksti on katkelma Grada Kilomban Decolonizing Knowledge -projektista. Siihen kuuluva videoinstallaatio on esillä perjantaina avattavassa Rauma Biennale Balticumissa Rauman taidemuseossa.

*Itse kommentti jäi julkaisematta, kun se ei pysynyt asiallisena.

Mainokset

Kuninkaamme Eusébio

Yleensä aurinkoisina sunnuntai-iltapäivinä Cova da Mourassa soi musiikki ja kaikki on kadulla. Eilen ei. Kadulla oli lähinnä lapsia ja vanhempia naisia. Musiikkiakaan ei kuulunut. Se johtui tietenkin futiksesta: Benfica pelasi Portugalin mestaruudesta.

Jo aamupäivällä yläkerran naapuri oli laittanut soimaan Benfican kannatusmusiikkia (kyllä, sitä on levytetty). En katso jalkapalloa tai kuuntele pelejä radiosta, mutta tiedän, milloin Benfica tekee maalin. Koko naapurusto tuntuu yhtyvän kollektiiviseen ”golo!”-huutoon. Ja jos Benfica voittaa, autot alkavat töötätä.

Eilinen kävelyretki hiljaisessa Cova da Mourassa päättyi Coqueiro-baariin, jossa muusikotkin soittivat matsia telkkarista katsoen. Monilla oli kaulassa vähintään Benfica-liina, useilla ainakin punainen paita ja joillain, kuten baarimikolla, kauttaaltaan punaiset vaatteet. Kun peli loppui ja Benfica voitti Portugalin mestaruuden kolmatta kertaa peräkkäin, alkoi hillitön halailu, kippistely ja tanssahtelu.

Cova da Moura kannattaa Benficaa. Lissabonin toisen joukkueen, Sportingin, kannattajia on vähän. Sitten on vielä muutama Porton kannattaja. Homma on niin vakavaa, että benfiquistat eivät mielellään pukeudu Sportingin vihreään, ja sininenkin nähdään värin sijaan viittauksena Portoon. Sporting mielletään yläluokkaisten joukkueeksi, Benfica taas kansan joukkueeksi. Erimielisyydet eivät kuitenkaan äidy väkivaltaisiksi. Sportinguistat saivat ihan rauhassa juoda oluensa tai grogunsa eilen, kunhan vain sietivät vähän irvailua.

Jalkapallo otetaan vakavasti koko Portugalissa, eikä vain Cova da Mourassa. Sillä on pitkät perinteet. Jalkapallo oli yksi Salazarin diktatuurin (1933-1974) peruspilareista, kolmesta f-kirjaimesta. Kaksi muutaa f-kirjainta viittaavat fadomusiikkiin ja pyhiinvaelluspaikka Fátimaan, jossa Neitsyt Maria ilmestyi kolmelle paimenelle vuonna 1917. Niiden oli määrä pitää kansan mieli kiireisenä, jotta ei syntyisi diktatuuria kritisoivia näkemyksiä.

Salazar ei kuulemma itse jalkapallosta juuri perustanut, mutta diktatuurin loppupuolella sitäkin käytettiin siirtomaavallan perusteluun. Siinä erityisen hyödyllinen oli Benfican legendaarisin pelaaja, vuonna 1942 Mosambikissa syntynyt Eusébio eli musta pantteri. Siirtomaavaltaa perusteltiin nimittäin sen loppuvaiheessa sillä, että portugalilaiset olisivat erityisen hyväsydämisiä ”merentakaisten provinssien” hallitsijoita, jotka kohtelivat kansoja tasapuolisesti ja reilusti. Musta, köyhissä oloissa kasvanut futistähti sopi myytin tukemiseen erinomaisesti.

Kun tähti vuonna 2014 kuoli, Portugalissa julistettiin kolmen päivän suruaika. Jalkapalloilijan viimeinen leposija on Panteão Nacional. Panteonissa hänellä on seuranaan muun muassa fadolaulaja Amália Rodrigues sekä portugalilaisia presidenttejä ja kirjailijoita. Siellä on toki myös muistomerkit tärkeille löytöretkeilijöille. Hautajaisseremoniassa olivat paikalla sekä presidentti että pääministeri.

Eusébio on tietenkin suuri sankari myös Cova da Mourassa. Kylän jokaisen kuppilan seinään on teipattu hänen kuolemansa aikaan jonkun lehden välissä ollut juliste nuoresta Eusébiosta pelaamassa. Täällä on myös jättimäinen Eusébio-graffiti, mutta siitä kaikki eivät ole kovin innoissaan. Eusébio ei koskaan hiiskahtanutkaan rasismista tai siirtomaavallasta, edes jälkikäteen. Monet tulkitsevat, että hänet kelpuutetaan kansallissankariksi juuri siksi. Graffitissa Eusébion takana näkyvät paitsi Benfican tunnusmerkit, myös Portugalin lipun keskiosasta tuttu kuvio löytöretkiviittauksineen – vaakunan taustalla on armillaari, koje jonka avulla löytöretkeilijät navigoivat. Graffitin kylkeen on vielä kirjoitettu ”És o nosso Rei”, olet kuninkaamme.

Monet ajattelevat kriittisesti, että jalkapallon rooli kansan oopiumina ei ole juuri muuttunut. Se kuitenkin kuulostaa lähinnä elitistiseltä ”kansan” aliarvioimiselta. Ne samat ihmiset, jotka pitävät jalkapallosta ja ihailevat Eusébion taitoja, voivat kritisoida hänen asemaansa siirtomaavallan maskottina ja esimerkiksi sitä, että siinä missä täällä syntyneet kapverdeläisten vanhempien lapset eivät saa kansalaisuutta kuin vasta täysi-ikäisenä, maksua ja puhdasta rikosrekisteriä vastaan, taitavat jalkapalloilijat saavat kansalaisuuden hetkessä.

Sitä paitsi jalkapallo on ihan pätevä tapa päästä hetkeksi ajattelemasta arjen murheita. Ja kaikki syyt ilonpitoon tietenkin kannattaa käyttää. Kun ottelu eilen loppui, tuntui kuin olisi ollut Suomessa vappuna. Baarimikko tarjosi juomat Benfican kunniaksi, yksi kaveri pysähtyi kertomaan heränneensä tosi onnellisena, ja kun Benfica voitti, tuli päivästä paras ikinä.

Neilikoita, aurinkoa ja mielenosoitus

Eilen Portugalissa juhlistettiin vapautta eli 42 vuotta sitten tapahtunutta Neilikkavallankumousta, joka sysäsi vallasta vuosikymmeniä kestäneen oikeistodiktatuurin. Lissabonissa sitä vietetään osoittamalla mieltä Avenida da Liberdade -bulevardilla neilikat rintapielissä ja Grândolaa laulaen.

Vaikka maa ei kovin loisteliaalla tolalla olekaan, on keskustelu Neilikkavallankumouksen suhteen sentään laajentunut. Muutama vuosi sitten tuotiin esiin naisten rooli vallankumouksessa, nyt orastaa keskustelu siitä, miten vallankumouksen tausta on myös Portugalin entisissä Afrikan siirtomaissa. Niiden vapaustaistelijat innoittivat portugalilaisia, joten vuonna 1974 saavutettu vapaus Portugalissa on siirtomaiden vapautusliikkeidenkin työn tulosta.

Siinäkään mielessä Neilikkavallankumousta ei voi irrallaan kolonialismista ajatella, että siirtomaihin lähetettiin 60-luvulta alkaneiden vapautusliikkeiden toiminnan myötä suuria määriä nuoria portugalilaisia niitä tukahduttamaan. Sodat äityivät raskaiksi, pitkiksi ja vaikeiksi, eikä kansa lopulta niitä enää tukenut.

Jonkinlaisena edistyksenä ja tabujen rikkomisena voi myös ajatella vastarinnalle ja vapaudelle omistettua Aljuben museota. Aljube on Alfamassa sijaitseva entinen vankila, jossa diktatuurin aikaan pidettiin mielipidevankeja. Nyt siellä voi tutustua Salazarin diktatuurin vastaiseen maanalaiseen toimintaan sekä siihen, miten toimintaa yritettiin kitkeä, ja huhtikuun 25. päivän tapahtumiin. Ilmainen museo avattiin viime vuonna.

Haastattelin museotakin perustamassa ollutta aktivistia ja vankina ollutta Diana Andringaa kaksi vuotta sitten. Juttu kannattaa lukea, jos haluaa tietää lisää Neilikkavallankumouksesta.

cravo-tropic

jcp
Kulkueen alussa marssivat ammattijärjestöt ja kommunistipuolue. Kuvassa Juventude Comunista Portuguesa, eli kommunistinuoret.
refugiados
”Joka sotia kylvää, se pakolaisia niittää.”
ngola
Angolan poliittisten vankien vapauttamista vaativa ryhmä.
naopassarao
Brasilian tilannetta kommentoitiin myös. Presidentti Dilma Roussefin vallasta sysäämistä ajavat ”fasistivallankaappajat” eivät pääse läpi, sanotaan kyltissä.

Dekolonisoi mielesi!

Kirjoitin jutun, jossa mainitsen koulujärjestelmän dekolonisaation. Mutta sitten tajusin, että ehkä dekolonisaatio ei ole ihan niin selkeä käsite, ettei sitä kannattaisi ensin yhden bloggauksen verran setviä.

Aihe on läheinen: väikkärini käsittelee kirjallisuutta dekolonisaation näkökulmasta ja olin Boaventura de Sousa Santosin opissa, jonka voi katsoa kuuluvan jälkikoloniaalista teoriaa dekoloniaalisen teorian suuntaan vieneeseen koulukuntaan.

Dekolonisoinnista on tullut keskusteluissa joidenkin kavereiden kanssa ihmelääke suurin piirtein kaikkeen. Oli puhe sitten homofobiasta, institutionaalisesta rasismista tai suhtautumisesta kreoliin, keskustelut päättyvät seuraavaan lauseeseen: ”É preciso descolonizar”, eli täytyy dekolonisoida.

Ei me tietenkään ainoita dekolonisoijia olla. Dekoloniaalinen tutkimus on noussut Etelä-Amerikassa jälkikoloniaalisen tutkimuksen kritiikistä, ja uskaltaisin arvailla, että sen merkitys tulee kasvamaan tulevaisuudessa.

Dekoloniaalisia aatteita ovat kuitenkin esittäneet monet, esimerkiksi afrikkalaiset vapaustaistelijat, ennen postkoloniaalisen teorian syntyä.

Jälkikoloniaalisesta dekoloniaaliseen

Vaikka jälkikoloniaalinen (tai postkoloniaalinen) tutkimus tarkastelee kriittisesti siirtomaavaltaa ja sen seurauksia, se takertuu usein kolonialismiin myös sen kohteena olleiden maiden ainoana historiana. Tosin senkin sisällä on tapahtunut muutoksia, eikä se ole kovin yhtenäinen kenttä.

Dekoloniaalisen tutkimuksen tarkoituksena on irrottautua länsimaisen ajattelun kaanoneista, joille jälkikoloniaalisen tutkimuksen ajatellaan perustuvan. Niiden sijaan huomioidaan globaalista etelästä tulevia näkökulmia – esimerkiksi feministisiä näkökulmia, joista kirjoitin aiemmin. Tietona ei ajatella ainoastaan akateemisesti tuotettua tietoa, vaan sitä voidaan tuottaa myös erilaisten yhteiskunnallisten liikkeiden ja aktivismin kautta.

Tarkoitus ei tietenkään ole sysätä syrjään kaikkea länsimaisen tieteen piirissä tuotettua tietoa, vaan osoittaa, että se ei ole universaalia, tuoda esiin sen eurosentrisiä piirteitä ja sen sidonnaisuus tiettyyn (länsimaisen miehen) maailmankuvaan oletetun neutraaliuden sijaan. Dekoloniaalinen tutkimus osoittaa, että on muitakin, usein eurosentrismin myötä vaiennettuja tapoja tuottaa tietoa ympäröivästä maailmasta ja nekin on syytä ottaa tosissaan.

Dekoloniaalisten näkemysten taustalla vaikuttaa käsitys vallan koloniaalisuudesta (coloniality of power). Aiemminkin tässä blogissa esiin nostettu käsite on perulaisen Aníbal Quijanon käsialaa ja tarkoittaa sitä miten kolonialismin jäljet ovat edelleen läsnä yhteiskunnassa.

Quijano liittää koloniaalisuuden kapitalismiin: koloniaalisuus on yksi globaalin kapitalismin elementeistä. Koloniaalisuuden kulmakivi on se, miten maailman väki on luokiteltu ”rodun” tai etnisen ryhmän mukaan. Dekoloniaalisuus purkaa paitsi rodun, myös sukupuolen ja luokan kategorioita kolonialismin jatkumoina.

Esimerkiksi alkuperäiskansojen tilanteen kohdalla koloniaalisuuden, rodullistamisen, vallan ja taloudellisten intressien yhteys käy hyvin ilmi.

Dekolonisaatio Euroopassa

Dekolonisaatio on tietenkin tärkeä projekti entisissä siirtomaissa. Se on väline, jonka avulla voidaan tutkia kolonialismin jättämiä jälkiä ja etsiä vaihtoehtoja länsimaisille malleille.

Mutta dekolonisaatiota tarvitaan kipeästi ja kiireesti Euroopassakin. Täällä se auttaisi hahmottamaan esimerkiksi rakenteellista rasismia ja purkamaan valkoista etuoikeutta. Se auttaisi muokkaamaan koulujärjestelmää suuntaan, jossa se ei tukisi eurosentrismiä, vaan siitä löytäisivät paikan muutkin kuin valkoiset lapset.

Se auttaisi myös hahmottamaan rasismin juuria ja historiaa: jos dekolonisaatio toteutuisi, se automaattisesti poistaisi rasismin (tiedän, kuulostaa surullisen utopistiselta). Se auttaisi nostamaan esiin länsimaisten näkemysten rinnalle tai tilalle muita malleja, mitä tulee vaikka käsitykseen sukupuolesta tai suhteeseen ympäristöön. Se on myös kelpo tapa lähestyä globalisaation nurjia puolia.

Dekolonisaatio on myös monipuolinen käsite: sitä voi soveltaa vaikka mediaan, muotiin tai viihteeseen. Esimerkiksi keskustelua kulttuurisesta omimisesta voi ajatella dekolonisaation kautta.

Yksilön tasolla se tarkoittaa esimerkiksi universaaleina näyttäytyvien länsimaisten ajatusmallien kyseenalaistamista. Valkoisen yksilön tasolla se tarkoittaa esimerkiksi oman aseman analysoimista. Pahin este dekolonisaatiolle taitaa olla se, että kauniista puheista huolimatta valta-asemaa on paitsi vaikea nähdä, siitä on myös vaikea luopua.

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Kun mietin mitä sanoisin NoViolet Bulawayon romaanista We Need New Names, mieleen tuli vain uutinen Lontoossa keväällä kuolleena löytyneestä miehestä. Paljastui, että hän oli pudonnut lentokoneesta, jonka laskeutumistelineisiin hän oli ilmeisesti piiloutunut Angolan Luandassa. Miehen ruumis löytyi kadulta, jonne se oli pudonnut koneen valmistautuessa laskeutumiseen. Taskussaan miehellä oli yksi punnan kolikko ja Guardianin mukaan hän kuoli 26-vuotissyntymäpäivänään.

José Matada oli kotoisin Mosambikista, joskin hänellä oli taskussaan Botswanan valuuttaa ja hänet tunnisti hänen entinen työnantajansa Etelä-Afrikasta. Paremman elämän etsiminen lienee alkanut jo kauan ennen lähtöä Luandasta. En tiedä, saiko hänen perheensä tietoa tapahtuneesta. Ainakaan lehtijuttujen aikana omaisia ei ollut tavoitettu.

Matadan kohtalosta muistutti jo kirjan alku. Siinä kirjan päähenkilö Darling leikkii ystäviensä kanssa Paratiisiksi kutsutussa köyhässä naapurustossa maaleikkiä: ”But first we have to fight over the names because everybody wants to be certain countries, like everybody wants to be the U.S.A. and Britain and Canada and Australia and Switzerland and France and Italy and Sweden and Germany and Russia and Greece and them. These are country-countries” (s. 49). Zimbabwen toivoton tilanne paljastuu lasten näkökulmasta. Lopulta Darling lähtee Yhdysvaltoihin tätinsä luokse. Ruokaa on yllin kyllin, mutta elämä lähiössä on kaukana kuvitelmista.

Minä-kertoja Darling kuvailee enimmäkseen erilaisia tapahtumia: kirja koostuu episodeista samalla kun yksinkertainen juoni etenee kronologisesti Darlingin vaiheita ja kasvamista seuraten. Kirja pursuilee sivujuonia, -henkilöitä ja -huomioita, joista jotkut jäävät irrallisiksi. Osansa saavat muun muassa seuraavat aiheet: valkoisten into valokuvata köyhiä lapsia, kiinalaisten rakennustyöt Zimbabwessa, suhtautuminen ruokaan, aids, koulukiusaus, uskonto ja Yhdysvaltojen sotatoimet Afganistanissa.

Paikoin jotkut aiheet tuntuvat jo moneen kertaan käsitellyiltä. Tuttuuden tunne liittyy osaltaan Darlingin myöhempien vaiheiden kohdalla Adichien Kotiinpalaajat -romaaniin. Molemmissa kuvaillaan yhdysvaltalaisten asenteita afrikkalaisia kohtaan, tuodaan esiin rasismia ja stereotypioita Afrikkaan liittyen ja pohditaan syitä kotimaasta lähtöön.

Darling on kuitenkin särmikkäämpi hahmo kuin Kotiinpalaajien Ifemelu. Hän on suorasukainen eikä pidättele näkemyksiään ilmaistessaan. Kirjan riehakkaassa alkuosassa Darling ja hänen ystävänsä seikkailevat, tappelevat, tanssivat ja laulavat – ja nauravat hassuille tai oudoille aikuisille, kuten naapurustossa vieraileville kansalaisjärjestön edustajille: ”One of the ladies tries to greet us in our language and stammers badly so we laugh and laugh until she just says it in English. Sis Betty explains the greeting to us even though we understood it, even a tree knows that  Hello, children means ’hello children’” (s. 52). Sellaisena hän pysyy onneksi Yhdysvalloissakin, vaikka siellä ei juuri tanssita tai edes naureta.

Oman ulottuvuutensa kerrontaan tuo toisen kielen läsnäolo. Kieltä ei nimetä, mutta siihen viitataan usein. Tekstissä on myös lauseita ja sanoja tästä toisesta kielestä. Se viittaa kulttuuriin jota ei voi suoraan kääntää ja vain englantia taitava lukija jää välillä ulkopuoliseksi. Minä-kertojan kohdalla ratkaisu kiinnittää erityisesti huomiota: kirja on kirjoitettu englanniksi, vaikka kertoja ei lapsena edes osaa sitä kunnolla. Toisen kielen läsnäolo muistuttaa siitä ja rikkoo kerronnan yhtenäisyyden – epäilemättä tarkoituksella. Vaikka mielelläni olisin tiennyt, mitä ilmaisut tarkoittavat, ne ovat kiehtovia ja niillä on tärkeä rooli sellaisenaankin. Kielen puolesta kirja on muutenkin kiinnostava.

Kirja tuo myös näkökulman globalisaation henkilökohtaisiin ulottuvuuksiin. Pakahduttava koti-ikävä, huoli vanhemmista ja sukulaisista sekä kasvaminen eroon ystävistä ovat monien kokemia tunteita. Rankimmillaan tilanne on, kun kotiin ei voi palata. Lopulta, vanhempien kuoltua, kotia ei enää edes tunnu olevan. Omat lapset eivät osaa vanhempiensa kieltä, eivätkä halua kuulla isovanhempien tarinoita.

When we die, our children will not know how to wail, how to mourn us the right way. They will not go mad with grief, they will not pin black cloth in their arms, they will not spill beer and tobacco on the earth, they will not sing till their voices are hoarse. They will not put our plates and cups on our graves; they will not send us away with mphafa trees. We will leave for the land of the dead naked, without the things we need to enter the castle of our ancestors. Because we will not be proper, the spirits will not come running to meet us, and so we wait and wait and wait – forever waiting in the air like flags of unsung countries.
(s. 250)

Vielä surullisemmalta tilanne kuulostaa, kun esi-isät muistuttavat, että Amerikkaan on lähdetty jo kauan aikaisemminkin, orjina. Zimbabweakaan ei säästellä, mutta ennen kaikkea kirja purkaa kovin ottein illuusiota länsimaitten paratiisimaisuudesta – jota myös niihin lähteneet pitävät yllä.

We Need New Names on vuonna 1981 syntyneen Bulawayon esikoisromaani ja ehdolla Bookerin saajaksi. Kirjoitin siitä aiemminkin. En joutunut syömään sanojani, etenkään Yhdysvalloissa tapahtuvan osuuden suhteen.

NoViolet Bulawayo: We Need New Names (2013)
Chatto & Vindus (2013)

Booker-kohu ja kirjalliset mieltymykset

Jatkossa Booker-palkinnon voi voittaa kuka tahansa englanniksi kirjoittava. Kohu! Tänä vuonna säännöt ovat vielä entisellään: sen voi saada Kansainyhteisön maista, Irlannista tai Zimbabwesta tuleva kirjailija.

Päällimmäiseksi Guardianin ja BBC:n jutuissa nousi huoli siitä, että jatkossa palkinnot menevät yhdysvaltalaisille kirjailijoille. Guardianin artikkelin kirjoittanut Philip Hensher, joka on myös kirjailija, sentään mainitsee, että kyse ei ole silkasta paremmuudesta. Ennen kaikkea kyse on siitä, että supervallan koura ulottuu myös kirjallisen maun alueelle. Esimerkkinä Hensher mainitsee tämän vuoden kuusi lyhyen listan kirjailijaa. Hänen mielestään tekstejä voi kuvailla pääosin Amerikassa oleilevien kirjailijoiden kirjoiksi eksoottisista paikoista. Niissä hänen mielestään kuvaillaan pinnallista monikulttuurisuutta pohjoisamerikkalaiseen makuun sopivalla tavalla. Kyse ei ole tietenkään vain Booker-palkinnosta, vaan laajemminkin siitä, mitä julkaistaan, mainostetaan ja käännetään. Ja niistä kirjallisista mieltymyksistä.

Luen parhaillaan listalla olevan NoViolet Bulawayon romaania. Hensher kirjoittaa Bulawayon romaanista seuraavaa:

NoViolet Bulawayo’s We Need New Names dutifully covered all the external and societal concerns about African society that a creative writing student, or a devoted viewer of CNN’s nightly special, might believe significant – NGO, exorcisms, corruption, the plight of the white Africans, etc.

Voi tietysti myös kysyä, mikä sitten olisi merkityksellistä, jos eivät Bulawayon kirjan aiheet. Mutta vaikka en osaa arvioida Hensherin näkemystä, kun kirja on vasta aluillaan, aloin miettiä viime aikoina lukemiani kirjoja ja niitä, joita olen suunnitellut lukevani ja epämääräistä oloa siitä, että kaipaan jotain uutta (tai vanhaa).

Bulawayo, samoin kuin Adichie, on siis opiskellut kirjoittamista Yhdysvalloissa. Adichien Kotiinpalaajissa ollaan Yhdysvalloissa ja sinne päädytään myös Bulawayon romaanissa. Paljon puhutun Taiye Selasin romaani Ghana ikuisesti kertoo ghanalais-amerikkalaisesta perheestä. Yhdysvalloissa asui myös Booker-palkitun Valkoisen tiikerin kirjoittaja Adiga ja vaikkei romaanissa siellä käydäkään, keskeinen henkilö on asunut siellä. En tarkoita, että nämä kirjailijat erityisesti kirjoittavat tavalla, joka tietoisesti vastaa kysyntään ja lukijoiden odotuksiin. Ja heijastavathan ne myös laajemmin maailmanmenoa ja sitä, mitkä kysymykset ihmisiä askarruttavat. Sitä paitsi pidin ensin mainitusta ja viimeisestä, vaikka senkin kohdalla aloin miettiä, miksi lukija kiinnostuu korruption ja kurjuuden kuvailusta.

Jäin kuitenkin miettimään sitä, onko näissä kirjoissa jonkinlainen yhtenäinen tapa lähestyä ’eksoottisia’ paikkoja etäisyyden turvin. Entä onko siitä jotain haittaa? Ne, jotka jo luin ja Bulawayon romaani ovat helposti ymmärrettäviä eivätkä ärsytä lukijaa: niissä on sopivasti kritiikkiä sekä eksoottista paikkaa ja länsimaisia kohtaan ja tuoreita näkökulmia, jotka syntyvät siitä, että kirjojen henkilöillä on ei-länsimainen tausta. Mutta entä kirjailijat, jotka eivät kaavaa noudata? Haluaisinko lukea heidän kirjojaan? Sopiiko jotain muuta edes odottaa?

Toivottavasti joudun syömään sanani Bulawayon ja Selasin kirjat luettuani.

Onko afrikkalaista kirjallisuutta olemassa?

Jos Taiye Selasilta kysytään, niin ei. En ole vielä hänen Ghana, ikuisesti -romaaniaan lukenut, enkä hänen Grantassa julkaistua novelliaan Afrikkalaistyttöjen seksielämä. Hänen keskustelunavauksensa on vain niin kiinnostava, etten osaa olla siihen tarttumatta. Kuulin siitä ensiksi ystävältä, joka kävi kuuntelemassa Selasin Berliinin kirjallisuusfestivaalit avanneen puheen. Selasin ajatuksista voi lukea Ylen jutusta ja kysymystä pohditaan myös Kirjava Kammari -blogissa.

Olen joutunut vastaamaan kysymykseen itsekin. Väitöskirjan alkuvaiheissa ohjaaja turhautuneena kysyi, miksi käytin ilmaisua. Ennen kuin ehdin puolustautua (se olisi ollut kyllä turhaa), hän perusteli, miksi ilmaisu on ongelmallinen, ymmärtääkseni samalla tavalla kuin Selasi. Vaikka Afrikka maanosana on toki olemassa ja siellä kirjoitetaan kirjallisuutta, ei ole perusteltua puhua afrikkalaisesta kirjallisuudesta siksi, että se ei ole sen yhtenäisempää kuin eurooppalainen tai aasialainenkaan kirjallisuus. Harvoin esimerkiksi Murakamia kutsutaan aasialaiseksi kirjailijaksi.

Minkäänlaista yhtenäistä ”afrikkalaisuutta” ei ole, jonka kautta kirjoja lähestyä. Toki monilla mailla ja niiden kirjallisuuksilla on yhteyksiä esimerkiksi kolonialismin vuoksi, mutta vaiheissa on paljon erojakin ja erilaisissa asemissa olevat ihmiset ovat kokeneet ne erilaisin tavoin. Professori käski puhumaan afrikkalaisista kirjallisuuksista, jos aiheeseen halusin vielä palata. Käytän ilmaisua kyllä edelleen tiukan paikan tullen ja elämääni helpottaakseni, vaikka mieleen aina nouseekin professorin kommentti. Ymmärrän senkin, ettei sitä käyttävä välttämättä kiellä maanosan monimuotoisuutta. Mutta siihen liittyvää keskustelua on hyvä käydä, eikä se liity ainoastaan kirjallisuuteen.

Oiva esimerkki ongelmallisesta lähestymistavasta on NoViolet Bulawayoon liittyvä uutinen Aamulehdessä, jossa kirjoitetaan näin: ”Bulawayo on ensimmäinen musta afrikkalaisnainen, joka on kelpuutettu Booker-ehdokkaaksi”. Hän on määritelty ihonvärinsä, sukupuolensa ja maanosansa kautta (kansalaisuus kyllä mainitaan myös) ja uutinen on kai se, että Bulawayon kaltainen ihminen on kirjoittanut romaanin, jonka voi ”kelpuuttaa” ehdokkaaksi. Romaanin sisällöstä ei jutussa puhuta.

Adichie antaa puheessa Yhden tarinan vaara esimerkin siitä, minkälaisia ongelmia vääristyneistä lukutavoista voi seurata. Hän oli ollut puhumassa yliopistossa, jossa eräs opiskelija oli kommentoinut hänelle, että on häpeällistä, että nigerialaiset miehet ovat väkivaltaisia, kuten isähahmo Adichien romaanissa. Adichie vastasi opiskelijalle lukeneensa hiljattain Amerikan Psyko -nimisen romaanin, ja että on häpeä, että nuoret amerikkalaiset ovat sarjamurhaajia.

Adichien puhe kannattaa katsoa. Videossa on suomenkielinen tekstitys.

 

Selasin yhteydessä on puhuttu myös paljon hänen hahmottelemastaan käsitteestä Afropolitan. Hän luonnehtii termiä vuonna 2005 julkaistussa tekstissä ”Bye-Bye Babar”. Käsitteen herättämään kritiikkiin voi perehtyä lukemalla Stephanie Santanan artikkelin.

Mafalalaisen José Craveirinhan Xibugo

Käsillä olevat mosambikilaiset romaanit on jo luettu, mutta maan kuuluimman runoilijan José Craveirinhan (1922-2003) kokoelmaa Xibugoa en ollut vielä kokonaan lukenut. Se ilmestyi vuonna 1964 ja sen runot on kirjoitettu 50-luvulla ja 60-luvun alussa.

Xibugo tarkoittaa sotatanssia. Craveirinhasta on syytä blogata siksikin, että hän kirjoitti Mafalalassa ja mainitsee kaupunginosan runoissaankin.

Craveirinha kirjoitti elämänsä eri vaiheissa monenlaisia runoja. Xibugossa näkyy eniten négritude: siirtomaavallan luomat afrikkalaisuuteen yhdistetyt negatiiviset piirteet kielletään, tai paremminkin käännetään positiivisiksi. Teoksen nimirunossa vuodelta 1958 viitataan Afrikkaan äitinä ja kuvaillaan nuotion ympärillä rummutuksen tahdissa yläruumis paljaana tanssivia miehiä. Sotatanssi näyttäytyy arvokkaana ja ikiaikaisena perinteenä.

Kokoelman kuuluisin runo lienee Grito negro eli musta huuto. Se paljastaa, että jo tässä vaiheessa (Mosambik itsenäistyi vasta vuonna 1975) Craveirinhan runot ottivat kantaa kolonialismin vääryyksiin. Siinä minäkertoja huutaa olevansa hiiltä, joka brutaalisti kaivetaan maasta ja joka palaa hyväksikäytettynä. Runo on suunnattu päällikölle, joka tekee hiilestä kaivoksensa.

Xibugossa on runsaasti viittauksia paikannimiin ja jokiin. Lisäksi teksteissä on runsaasti sanoja Mosambikin kymmenistä kielistä. Tuohon aikaan Mosambik oli virallisesti Portugalin maakunta eikä suoranainen siirtomaa, ja tätä logiikkaa seuraten mosambikilaiset kielet ja joet olivat portugalilaisia kieliä ja jokia. Näin mosambikilainen runouskin oli portugalilaista runoutta paikallisten sävyjen kera – niitä silloiset kriitikot pitivät suotavinakin. Craveirinha kuitenkin tuo sanoja niin paljon tekstiin mukaan, että ne lakkaavat olevat silkkaa paikallisväriä. Sen sijaan niillä on tekstin ymmärtämisen suhteen tärkeä rooli. Niinpä Craveirinha tuo kolonialismin konfliktin tekstin tasolle.

Craveirinhan vaiheet runoilijana kertovat poliittisten muutosten pyörteistä Mosambikissa. Hän joutui Portugalin pahamaineisen turvallisuuspoliisi PIDEn pidättämäksi syytettynä Mosambikin vapautusliikkeeseen kuulumisesta. Myöhemmin hän joutui oikeudenkäyntiin itsenäisessä Mosambikissa, sillä hänen runoutensa ei ollut tarpeeksi vallankumouksellista.

Négritudeakaan ei arvostettu, sillä uudet johtajat alleviivasivat vanhojen perinteiden hylkäämistä edistyksen nimissä. Lopulta hänet julistettiin kansalliseksi sankariksi.

Craveirinhan runoja on suomennetuina Msaho -antologiassa, josta on kirjoitettu Tahaton lueskelija -blogissa.

José Craveirinha: Xibugo (1964)
Alcance editores, 2008

Aravind Adiga: Valkoinen tiikeri

Kirpputorin kassa kertoi, että intialainen kirjailija Aravind Adiga on hänen sukulaisensa, ja että kun aloitan erinomaisen The White Tigerin, en varmasti pysty laskemaan kirjaa käsistäni. Rouva oli käynyt Oxfordin kirjallisuustapahtumassa tapaamassa kirjailijaa, joka oli New Yorkin Time -lehdessä töissä. Hän oli puhunut sukulaiselleen heidän äidinkieltään, mutta kirjailija ei sitä enää osannut. Sittemmin Adiga on kuulemma muuttanut takaisin Intiaan. Kirja on käännetty suomeksikin.

Hyväntuulinen juttelu kirjasta johti harhaan. Kirja on kyllä mukaansatempaava, mutta samalla rankka. Huumorikin on synkkää. Takakansi oli kyllä jo paljastanut, että päähenkilö on muun muassa murhaaja ja senkin, että kirja oli saanut Booker-palkinnon.

Valkoinen tiikeri kertoo Balram Halwaista, joka kasvoi Intian maaseudulla (jota nimitetään Pimeydeksi), päätyi sitten autonkuljettajaksi ja lopulta, kastistaan ja juuristaan huolimatta, menestyväksi liikemieheksi. Balram on nimi, jonka hän sai opettajaltaan: häntä oli siihen asti kutsuttu nimellä Munna, joka tarkoittaa vain poikaa.

I came home that day and told my father that the schoolteacher had given me a new name. He shrugged.
’If it’s what he wants, then we’ll call you that.’
So I was Balram from then on. Later on, of course, I picked up a third name. But we’ll get to that.

Now, what kind of place is it where people forget to name their children?
(s. 14)

Teksti on Balramin kirje Kiinan pääministerille Wen Jiabaolle. Balram kuulee radiosta, että hän on tulossa vierailulle menestyvään teknologiakaupunki Bangaloreen ja haluaa tietää totuuden kaupungista ja sen yrittäjistä. Sen Balram tosiaan paljastaa.

Balramin kertomuksesta tuli mieleen Frantz Fanonin ajatukset siitä, miten kolonialismista pääsee eroon vain väkivalloin. Kyse ei tässä tietenkään ole siirtomaavallasta, vaan monimutkaisemmista valtarakenteista ja Balramin (vertauskuvallinen) tie näyttää ainoalta tavalta välttää kurja elämä ja päästä osalliseksi Intian ”menestystarinaa”. Mutta Balramin tekemä murha ei ole poliittinen teko siinä mielessä, että se edistäisi muiden oloja, vaan Balramin tapa päästä korruptoituneen systeemin huipulle ja tekemään samaa, mitä hänen aiemmat isäntänsä tekivät. Muunlainen vapaus ei näytä mahdolliselta. Balram kuvailee myös palvelijoiden välisiä suhteita. He ovat aina valmiita ilmiantamaan toisensa eikä solidaarisuudesta ole tietoakaan. Maaseudulla asuvat perheet taas janoavat kaupungissa työskentelevien rahoja. Kirjeen vastaanottaja ja hänelle suunnatut kommentit Intian ”demokratiasta” tuovat tekstiin kiinnostavan ulottuvuuden.

Menestyneenä Balram ei kuitenkaan nöyryytä alamaisiaan, kuten hänen entinen isäntäperheensä. Vaikka hänet oli palkattu autonkuljettajaksi, hän oli palvelija, kuten aina Balramin mukaan palkolliset ovat huolimatta titteleistään. Hän hieroo vanhan miehen haisevia jalkoja jalkakylvyssä ja hoitaa perheen koiria: ”By the time I was done with Puddles and Cuddles, I walked back, sniffing my hands – the only thing that can take the smell of dog skin off a servant’s hands is the smell of his master’s skin” (s. 78). Häntä lyödään päälaelle, jos joku menee vikaan. Siitä, pilkasta ja epäinhimillisistä oloista huolimatta hän, kuten muutkin palvelijat ovat uskollisia ja luotettavia. Balramin mukaan se johtuu siitä, että nöyryys ja äärimmäinen uskollisuus ovat Pimeyden asukkaiden mukaan hyviä ominaisuuksia ja siitä, että isännät aina tietävät, missä palvelijoiden perheet asuvat. Siksi heidät voi jättää autoon rahalastien kanssa. Jos palvelija tekee virheen, hänen perheenjäsenensä maksavat siitä – hengillään.

Näistä elementeistä syntyy systeemi jossa riistetyt ja nöyryytetyt eivät edes yritä muuttaa tilannettaan. Missään vaiheessa ei ole puhetta uskottavasta vaihtoehtoisesta järjestyksestä, jossa ainoa menestyksen mitta ei olisi raha, valta ja länsimainen elämänlaatu – sillä erolla, että intialaisilla on tilaisuus pitää palvelijoitakin. Menneisyys ja selkeä kastisysteemi eivät ainakaan tarjoa vaihtoehtoa, eivätkä maolaiset naxaliititkaan. Vaalitkin ovat ennalta järjesteltyä valtapeliä. Lukija saattaa hyvinkin tuntea tyytyväisyyttä siitä, että Balramilla vihdoin menee hyvin, vaikka hän mainitsee perheensä kohtalon ja on yhtä korruptoitunut kuin aiemmat isäntänsäkin. Hän ottaa käyttöön entisen isäntänsä nimen ja on todellinen valkoinen tiikeri, ”a creature that comes along only once in a generation” (s. 35).

Valkoinen tiikeri on siis Adigan ensimmäinen romaani ja sai Bookerin. Miksi vastenmielistä tarinaa tekee mieli lukea ahmien? Kuvaako se siirtomaavallan, globalisaation ja villiintyneen kapitalismin vaikutuksia niin universaalisti ja oivaltavasti, että se on siksi tärkeä? Vai peilaako kauhisteleva länsimainen lukija sen kautta omaa hyvinvointiaan ja yhteiskuntansa järjestäytyneisyyttä? Luin samoihin aikoihin kirjan kanssa brasilialaisen tutkijan Silviano Santiagon artikkelia, jossa hän väittää, että ulkomaalaiset tykkäävät lukea sellaista brasilialaista kirjallisuutta, jossa paljastetaan säästelemättä kurjuus, jollaisessa suuri osa brasilialaisista elää. Adigan kirjassa Balram sanoo: ”Stories of rottenness and corruption are always the best stories, aren’t they?” (s. 50). En tiedä, miksi näin on, mutta haluaisin kovasti ajatella, että kirjalla olisi muitakin vaikutuksia kuin lukijan viihdyttäminen lukemisen ajan.

Kirjan myyneen rouvan kehut eivät olleet pelkkää ylpeyttä sukulaismiehestä. Kirjaa voisi kuvailla ainakin monisyiseksi ja ajatuksia herättäväksi. Sitä tekee mieli vertailla myös Borges Coelhon hienovaraisempaan kuvaukseen nuoresta mosambikilaisesta kotiapulaisesta. Kirpputorin naisen mukaan Adigan muita kirjoja ei kannata lukea, koska ne ovat roskaa. Vähän kuitenkin tekisi mieli, kunhan toivun tästä.

Aravind Adiga: The White Tiger (2008)
Atlantic Books, 2009

Suomenkielinen käännös: Valkoinen tiikeri

Silviano Santiago: O Cosmopolitanismo do Pobre – Crítica Literária e Crítica Cultural
Editora UFMG, 2004

Vapauden maku – As Visitas do Dr. Valdez

Kävin haastattelemassa kirjailija João Paulo Borges Coelhoa hänen kotonaan Maputossa. Istuimme hänen terassillaan vehreässä puutarhassa. Kun hänen puutarhurinsa lähti kotiin työpäivän päätteeksi, kirjailija huikkasi hänelle tavallisen ”huomiseen” -toivotuksen, mutta lisäsi perään vielä miehen nimen – ja nimitti tätä herraksi. Herroittelu (kuten rouvittelu, neidittely ja tohtorittelukin) on täysin tavallista portugalinkielisessä maailmassa. Mutta Mosambikissa palvelusväkeä kohdellaan harvoin niin ja siksi tilanne painui mieleen.

Tilanne tuli uudelleen mieleen, kun luin Borges Coelhon palkittua romaania As Visitas do Dr. Valdez (2004). En aikonut kirjoittaa kirjasta blogiin lainkaan, sillä sitä ei ole käännetty suomeksi, eikä englanniksikaan. Mutta en sittenkään malta olla kirjoittamatta.

Olen lukenut suurimman osan julkaistuista mosambikilaisista romaaneista (mikä ei ole mikään urotyö, sillä varsinaisia mosambikilaisia romaaneja on ilmestynyt vasta 80-luvulta asti ja kirjailijoitakaan ei ole kovin monia), mutta en ole varauksetta pitänyt mistään niistä. Ne ovat hyvin kiinnostavia tutkimuskohteita, mutta monesti henkilöt ovat jääneet etäiseksi, kirjat vaikuttaneet hätäisesti kirjoitetuilta tai ne eivät vain ole herättäneet kummempia tunteita. Kyseessä ei näköjään kuitenkaan ole ollut se, että olen lukenut kirjat tutkimusta ajatellen.

Nyt, kun lukematta on enää muutama romaani, tuli vastaan kirja, jonka olisin toivonut lukeneeni jo kauan sitten. Tuskailin etukäteen juuri tämän kirjan lukemista, sillä Borges Coelhon muut kirjat ovat jääneet etäisiksi. Mutta tämä olikin jotain aivan muuta: sen juoni on nerokas ja henkilöt kuvattu tavalla, joka saa kolmekymppisen suomalaisnaisen samaistumaan nuoreen mosambikilaiseen mieheen ja hänen emäntiinsä, ikääntyneisiin rouviin – vaikka tapahtumatkin sijoittuvat 70-luvulle tai kauemmaksi. Kirjan maailmasta ei oikein haluta poistua, saati sitten tarttua seuraavaan kirjaan.

Sá Caetana ja Sá Amélia muuttavat Ibon saarelta Beiran kaupunkiin ja tuovat mukanaan kotiapulaisensa, nuoren Vicenten. Rouvat ovat kauniin Ana Bessan lapsia, jonka isä oli portugalilainen ja äiti merenrannasta simpukoita elääkseen kerännyt paikallinen nainen. Ana peri isänsä omaisuuden, jonka turvin perhe eli mukavasti Ibon saarella. Sekä naisten ja Vicenten perheen aiempia vaiheita kuvataan takaumissa. Nykyhetkessä nuori Vicente auttaa sairastuneen, enimmäkseen muissa maailmoissa, ajoissa ja paikoissa mielessään harhailevan Sá Amélian hoidossa. Hän auttaa rouvan kylpyyn, pesee tämän selän ja kärsivällisesti siivoaa lattialta tämän kaatamat keittolautaselliset. Sá Caetanaa ärsyttää pojan tapa vihellellä, mutta hän arvostaa tämän kykyä piristää Sá Améliaa, jonka kanssa hän laulaa vanhoja lauluja kotiseudulta.

Naiset eivät sopeudu kaupunkiin, vaan linnottautuvat asuntoonsa. Sá Amélia alkaa kaivata Tohtori Valdezin vierailuja. Sá Caetana ei tiedä miten toteuttaa siskonsa hankala toive – portugalilainen tohtori oli kuollut jo vuosia sitten. Hyväsydäminen Vicente saa hämmentävän idean: hän esittäisi Tohtori Valdezia. Hän pukeutuu polvihousuihin, liimaa kasvoilleen pumpulia viiksiksi ja soittaa sisarusten ovikelloa. Ja Sá Amélia ottaa esityksen täydestä ja ilahtuu vierailusta. Sá Caetanaa taas raivostuttaa se, että Vicente istuu ensimmäistä kertaa sohvalla ja vieläpä röyhkeästi hyväksyy hänen keittämänsä ja tarjoilemansa teekupillisen. Sá Amélia jopa ottaa puheeksi Sá Caetanan hankalan suhtautumisen palvelijaan.

Kuvailu siitä, miten Vicente muuntautuu uskottavaksi Tohtori Valdeziksi on antoisaa luettavaa. Hän muuttaa eleitään, puhetapaansa ja asentoaan. Hänen näkökulmastaan muuntautuminen ei ole pelkkää matkimista, vaan hän muun muassa käy dialogia Valdezin kanssa. Muuntautumisen kuvailusta tulee etäisesti mieleen Jean Rouchin Ghanassa kuvattu lyhytelokuva Hullut mestarit (Les maîtres fous, 1954). Siinä kuvataan Hauka-riittejä, jossa transsissa olevat afrikkalaiset jäljittelevät siirtomaaherrojen seremonioita ja samalla tekevät niistä naurunalaisia. Niiden on usein tulkittu olevan eräänlainen vastarinnan muoto.

Vihdoin Sá Caetanakin keskustelee Vicenten/Tohtori Valdezin kanssa lähes unohtaen juttelevansa palvelijansa kanssa. Lopulta seuraa kuitenkin väistämätön yhteenotto ja Vicente riisuu viiksensä ja silmälasinsa keskellä olohuonetta. Mutta kukaan ei ole huomannut, että Sá Amélia on hiljalleen sokeutunut. Kiistan jälkeen hän rauhoittelee siskoaan ja tohtoria ja käyttäytyy kuin ei olisi huomannut mitään. Kun Sá Caetana aiemmilla visiiteillä oli kieltäytynyt tarjoilemasta ”tohtorille” tämän pyytämää olutta, lopulta hän myöntyy.

Vicente ei tiedä, miten suhtautua emäntänsä eleeseen. Vanha rouva kaataa hänelle lasillisen ja ojentaa sen hänelle. Lopulta Vicente juo ensimmäisen kulauksen hitaasti, antaa juoman viipyä suussaan ja maistelee sen metallista viileyttä. Hän ei kuitenkaan juo lasia tyhjäksi, kunnioituksesta vanhaa emäntäänsä kohtaan. Tohtorin lähdettyä Sá Amélia yllättäen kiittää siskoaan siitä, että tämä lopulta tarjoili oluen ”pojalle”, miksi he palvelijaansa usein kutsuvat.

Ei ole sattumaa, että Tohtori Valdezin kautta käydään keskustelua niin menneestä, kuin palvelijan ja hänen emäntiensä suhteesta. Samaan aikaan itsenäisyystaistelu etenee ja lopulta maa vapautuu kolonialismista. Romaanissa kuvaillaan kiehtovasti ja uskottavasti, miten Vicente hiljalleen tutustuu kaupunkiin ja aikuistuu, säilyttäen kuitenkin kunnioituksensa vanhoja rouvia kohtaan. Lopulta Vicente jää ilman emäntiään, sillä Sá Amélia kuolee ja Sá Caetana lähtee Portugaliin. Lukijalle jää huoli ja toive siitä, että Vicente pärjää. Tekisi mieli pyytää Borges Coelhoa kirjoittamaan jatko-osa tai ainakin vakuuttamaan, että hänen luomalleen henkilölle ei käy huonosti.

Kysymys ”palvelusväestä” ei ole vieläkään ratkennut, vaikka palveltavien ihonväri on muuttunut. Heidän olemassaoloaan puolustetaan työllistämisnäkökulmalla, mutta se ei selitä sitä, että heitä edelleen kohdellaan lähes kuten kolonialismin aikaan. Vaikka Borges Coelho kieltää ottavansa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin romaaneissaan, häntä kuitenkin ottaa esille yhden mosambikilaisen yhteiskunnan tabun – maltillisesti ja saarnaamatta. Kotiapulaisten ja vartijoitten kohtelusta ollaan tavallisesti vaiti.

As Visitas do Dr. Valdez on niitä kirjoja, joita aion kuljettaa mukana ja lukea uudelleen. Niitä on hyvin vähän.

João Paulo Borges Coelho: As Visitas do Dr. Valdez (2004)
Leya, 2010