Pepetelan viisas koira

Ostin angolalaisen Pepetelan kirjan O Cão e os Caluandas (suomennos: Koiran tarina) vietettyäni yhden vuoden Portugalissa. Ajattelin, että voisin oppia portugalia sitä lukemalla. En lukenut sivuakaan, mutta siitä huolimatta kirja on kulkenut mukana Suomeen, takaisin Lissaboniin ja sieltä vielä Lontooseen. Adichien viimeisimmän jälkeen teki mieli lukea jotain lyhyempää, joten tartuin vihdoin tähän. Kirja on kyllä lyhyt ja päällisin puolin selkeä, mutta koettelee lukijaa – varsinkin jos tämä haaveilee rentouttavasta lukukokemuksesta.

Pepetela lienee Angolan luetuimpia kirjailijoita ja hän on voittanut merkittävän Camões-palkinnon, jonka mosambikilainen Mia Coutokin sai hiljattain. Muutakin yhteistä heillä on: molemmat ovat taustaltaan portugalilaisia (tosin Pepetelan vanhemmat olivat syntyneet Angolassa, toisin kuin Couton) ja molemmat osallistuivat kotimaidensa itsenäisyystaisteluihin. Pepetela kuului myös itsenäisen Angolan ensimmäiseen hallitukseen.

Jotain perin surullista on siinä, että kun kolonialismin kuristusotteesta päästiin, monet itsenäistymisen huumassa syntyneet odotukset muuttuivat pettymyksiksi. Siitä Pepetelan koirakirjassakin on loppujen lopuksi kyse. Itsenäisyyttä seurasi 26 vuotta kestänyt sisällissota. Nykyisin Angola on pienen rikkaan eliitin ja köyhien massojen maa, jossa mielenosoitukset vaiennetaan kovin ottein.

O Cão e os Caluandas kertoo Angolan pääkaupungista Luandasta vuonna 1980, joskin kirjan takakannen mukaan Pepetela kirjoitti sen jo vuonna 1978Ei liene sattumaa, että se julkaistiin vasta Pepetelan lähdettyä hallituksesta. Kirjan tarinoita yhdistää kaupungissa kuljeksiva saksanpaimenkoira, joka lyöttäytyy erilaisten luandalaisten seuraan ja aiheuttaa kaikenlaisia sattumuksia. Kertoja on päättänyt koota koiran kohdanneiden luandalaisten kertomuksia, eikä malta itsekään pysyä vaiti, vaan kommentoi projektiaan ja kertoo omia kokemuksiaan. Luandalaisten raporttien lomassa on nuoren, hyvin portugalia kirjoittavan tytön päiväkirjamerkintöjä, joissa vilahtelevat saksanpaimenkoira nimeltään Lucapa ja bougainvillea eli ihmeköynnös, piikikäs ja sinnikäs kasvi.

Koiran reissujen myötä paljastuu Luandan tilanne: on ruokajonoja, byrokratiaa, prostituoituja ja taiteilijoita. Joitain koiran kohdanneita kertoja haastattelee, toiset kirjoittavat hänelle itse. Koiralla tuntuu olevan vahva oikeudenmukaisuuden taju ja taipumus järjestää asiat paremmalle tolalle: se auttaa paljastamaan parisuhteen surkeuden ja saa aiheuttamallaan kaaoksella ratkaistua tehdastyöläisten ongelmat. Se puolustaa prostituoitua ja saattaa karnevaalikulkueen voittoon köyhien kalastajien ryhmän – tanssimalla. Hauskin teksti on ensimmäinen, jossa koira seuraa köyhää runoilijaa. Hän suunnittelee kirjoittavansa vallankumousrunon proletaarikoirasta, joka on luokkataistelun tulos: ennen vain valkoiset kulkivat kaduilla nisäkäs perässään. Vallankumouksen myötä omaksutulle sanastolle naureskellaan muissakin kertomuksissa.

Kirja on muutenkin kovin moniääninen: siinä on luandalaista slangia, sanoja muista angolalaisista kielistä ja yksi kertomus esitetään käännöksenä kimbundusta. Kirjan lopussa oleva sanasto oli kovassa käytössä, vaikka monia sanoja käytetään Lissabonissakin. Jotkut tekstit ovat byrokraattien kirjeitä, toiset taas näytelmän muodossa. Ei ihme, että se ei houkutellut portugalin alkeet huterasti hallitsevaa.

Lucapa lähtee päiväkirjan kirjoittajan luota, sillä se ei pidä ihmeköynnöksestä, joka valtaa taloa ja koiran nukkumapaikkaa kuistilla. Siinä vaiheessa, kun köynnös ulottuu tytön huoneen ikkunaan, koira lopulta lähtee. Samalla tavalla se hylkää Luandassakin isäntänsä kerta toisensa jälkeen, todettuaan että ei vieläkään löytänyt hyvää kotia. Köynnös kuristaa hengiltä toisen kasvin, jossa on punaiset marjat. Pepetela näyttää jo 70-luvun loppupuolella ajatelleen, että sosialismi Luandassa (ja muuallakin Angolassa) näivettyy ahneuden ja oman edun tavoittelun vuoksi. Päiväkirjaa kirjoittavan tytön isä puolustaa köynnöstä intohimoisesti ja kehittelee samalla bisneksiään.

Lopulta koira löytää mieleisensä isännän: köyhän kalastajan, joka tunnistaa koiran karnevaalikulkueesta. Koira tekee pentuja köyhässä lähiössä ja ihastuu delfiiniin, maaten rannalla odottamassa sen ilmestymistä. Delfiini taitaa kyllä olla aika lähellä levähiuksista merenneitoa, johon kirjassa viitataan aiemminkin. Se edustanee toivoa paremmasta tulevaisuudesta – tai sen tavoittamattomuutta. Mahdollinen ratkaisu näyttää olevan köyhien angolalaisten käsissä, mistä kielii koiran asettautuminen kalastajalähiöön ja sekin, että vaihtoehtoisessa lopussa bougainvillean kimppuun hyökkää koiran lisäksi tilan työntekijä, nousten työnantajansa tahtoa vastaan.

Kirjassa on tosiaan kaksi mahdollista viimeistä lukua. Metafiktiivisyyttä alleviivaava kertoja vie lukijan huomion jatkuvasti tehtäväänsä, tarinan kirjoittamiseen. Hän myös suosittelee lukemaan kirjan uudelleen ja osoittaa paikoin sanansa suoraan lukijalle. Toinen lopuista sopii eheän lukukokemuksen luomiseen, toinen taas kiistää sen kokonaan ja alleviivaa tarinoita kirjoittajan luomuksena.

Vaikka kirja ei päästänytkään aivan helpolla, olen tyytyväinen, että kirja on kulkenut mukana.

Pepetela: O Cão e os Caluandas (1985, kirjasta on olemassa versio nimeltä O Cão e os Calús, molemmat sanat viittavat luandalaisiin)

Publicações Dom Quixote, 2002

Suomenkielinen käännös: Koiran tarina

Frantz Fanon: Musta iho, valkoiset naamiot

Valkoinen maailma, ainoa vakavasti otettava, kielsi minulta kaiken osallistumisen. He vaativat ihmiseltä mustan käytöstä. Kutsuin maailmaa ja maailma amputoi kaiken intoni”, kirjoittaa 27-vuotias Frantz Fanon. Peau noire, masques blancs (Musta iho, valkoiset naamiot) -kirjassa hän kuvailee kokemuksiaan tummaihoisena opiskelijana Ranskassa. Hän kokee tulevansa määritellyksi ihonvärin perusteella: ”En ole muiden minusta saaman käsityksen orja, vaan ulkonäköni orja”. Häntä ei nähdä ihmisenä, vaan mustana.

Fanon kuvailee, kuinka hän ja muut tummaihoiset lakkaavat olevat pelkästään tummaihoisia ja heistä tulee mustia valkoisten silmissä: ”Katsoin itseäni objektiivisesti ja minulle paljastui mustuuteni ja etniset piirteeni”. Hän alkaa nähdä itsensä valkoisten silmin, heidän odotustensa ja ennakkokäsitystensä mukaisesti. Ihonväristä tulee ainoa kriteeri, jonka kautta hänet määritellään. Hänen yhteiskunnallisiin tai opiskeluun liittyviin saavutuksiinsa ei kiinnitetä huomiota. Häneltä viedään mahdollisuus kokemukseen, joka on monille itsenstäänselvyys. ”Halusin ainoastaan olla ihminen muiden joukossa”,  Fanon kirjoittaa. Hän ei kaipaa myötätuntoa tai sääliä, eikä näe itseään uhrina, vaan haluaa tulla kohdelluksi tavallisena ihmisenä.

Fanonin teksti, joka käsittelee kolonialismin psykologisia vaikutuksia kolonisoituihin, julkaistiin vuonna 1952. Se oli alkujaan Fanonin väitöskirja, jota ei hyväksytty. Lopulta sille kuitenkin löytyi kustantaja. Kirja tuli mieleen viimeaikaisten tapahtumien myötä: Italiassa senaattori vertasi Kongossa syntynyttä ministeriä orankiin ja Yhdysvalloissa puidaan Trayvor Martinin tapausta. Aihe on minulle ajankohtainen myös siksi, että luen Chimamanda Ngozi Adichien romaania Americanah, jossa keskeisessä osassa on keskustelu rodusta ja sen merkityksestä Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa.

Fanon, psykiatri ja filosofi, syntyi vuonna 1925 Martiniquen saarella. Hän oli merkittävä hahmo kolonialisminvastaisessa taistelussa ja puolusti väkivaltaista ratkaisua kolonialismin päättämiseksi. Siitä hän kirjoittaa suomennetussakin kirjassaan Sorron yöstä, joka julkaistiin vuonna 1961 (Like, 2003). Hänen näkemyksensä pohjaavat kokemuksiin psykiatrina Algeriassa, jonka Kansalliseen vapautusrintamaan hän myös liittyi.

Peau noire, masques blancs on vielä kääntämättä suomeksi. Katkelmat yllä ovat omia käännöksiäni portugalinkielisestä käännöksestä Pele Negra, Máscaras Brancas.

Frantz Fanon: Pele Negra, Máscaras Brancas
Portugalinkielinen käännös: Alexandre Pomar
Paisagem, 1975
Ranskankielinen alkuteos: Peau noire, masques blancs (1952)