Miksi valkoinen antirasismi menee pieleen?

Steve Biko* kertoo, miksi ja miten valkoinen antirasismi epäonnistuu. Sen lisäksi hän antaa valkoisille antirasisteille selkeän roolin ja tehtävän. Seuraa tiivistelmä ”Black Souls in White Skins?” -artikkelista:

Valkoiset puhuvat, mustat kuuntelevat

Bikon teksti käsittelee valkoisia liberaaleja, ”sitä hyväntekijöiden joukkoa, jolla on monenlaisia nimiä liberaaleista vasemmistolaisiin”. He pitävät itseään syyttöminä rasismiin ja ajattelevat tuntevansa rasismin vääryydet aivan yhtä akuutisti kuin mustat. Siksi he myös kokevat, että heillä on paikka rasisminvastaisessa taistelussa. ”Nämä ovat ihmisiä, jotka sanovat että heillä on musta sielu valkoisen ihonsa alla.”

Valkoiset antirasistit ajattelevat tietävänsä, mikä on parhaaksi mustille. He kertovat sen myös. ”Valkoiset puhuvat, mustat kuuntelevat”, Biko kuvaa asetelmaa. Valkoiset, tiedon ja moraalin haltijat, kokevat olevansa näin kaikista pätevimpiä määrittelemään mustan aktivismin muodon ja tahdin.

Valkoiset puhuvat myös mustien puolesta ja kertovat epäkohdista heidän puolestaan. He kuitenkin huomioivat vain ne epäkohdat, jotka eivät kyseenalaista heidän etuoikeuksiaan. ”Jos pyydät heitä kertomaan minkälaisella toiminnalla he aikovat päästä tasa-arvoon, näet kenen puolella he todella ovat”, Biko kirjoittaa.

Näennäinen mustien tukeminen vain vähentää tunnontuskaa. Valkoiset liberaalit näkevät mustien sorron ongelmana, joka täytyy ratkaista. Se näyttäytyy rumana roskana muuten kauniissa maisemassa. Sen voi kuitenkin tarvittaessa pyyhkäistä pois näkökentästä. Sorron vastustaminen ei estä etuoikeuksista nauttimista, eikä pyri todellisuudessa yhteiskunnan muuttamiseen. Valkoiset eivät halua luopua etuoikeuksistaan.

Valkoiset näkevä itsensä pelastajina

Sen sijaan, että valkoiset pyrkisivät radikaaliin rasismin poistamiseen omista valkoisista piireistään, he käyttävät aikaa todistaakseen mustille, miten liberaaleja he ovat. Sen taustalla on usko siitä, että rasismi on mustien ongelma, vaikka todellisuudessa ongelma on valkoinen rasismi, jota ylläpitävät valkoiset. ”Mitä nopeammin liberaalit tajuavat tämän, sen parempi mustille. Heidän läsnäolonsa joukossamme on uuvuttavaa ja ärsyttävää”, Biko kirjoittaa ja lisää, että se vie huomion pois olennaisista asioista.

Biko toivoo, että valkoiset jättäisivät mustat rauhaan ja olisivat huolissaan siitä, mikä todellisuudessa on pielessä – valkoisesta rasismista. Mutta jos mustat haluavat toimia yksin ja torjuvat valkoiset liberaalit, heitä syytetään rasismista. Se loukkaa valkoisia, jotka kokevat omistautuneensa mustien oikeustaistelulle, tehneensä töitä mustien eteen ja saavuttaneensa heidän luottamuksen.

Biko vielä torjuu käänteisen rasismin: ”Ne, jotka tietävät, määrittelevät rasismin yhden ryhmän toiseen ryhmään kohdistuvana alistamisena tai alistetun aseman ylläpitämisenä. Toisin sanoen, rasisti ei voi olla, jollei omaa valtaa alistaa. Mitä mustat tekevät, on vain vastaamista tilanteeseen, jossa he ovat valkoisen rasismin kohteita”.

Valkoiset eivät ymmärrä rooliaan

Bikoa ei kiinnosta integraatio, joka tarkoittaa mustien pääsyä valkoisten joukkoon heidän ehdoillaan. Se ei poista valkoisten valta-asemaa. Se kuitenkin on usein juuri valkoisen antirasismin usein ääneen lausumaton tavoite. Juuri siksi valkoiset torjuva mustien liike saa valkoiset huolestumaan.

”Liberaalien täytyy ymmärtää, että […] mustat eivät tarvitse välimiestä omassa emansipaatiotaistelussaan. Yhdenkään todellisen liberaalin ei tule pahastua mustan tietoisuuden kasvusta. Sen sijaan heidän tulisi tajuta, että heidän paikkansa taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta on valkoisten joukossa.”

Biko muistuttaa, että valkoisten täytyy ymmärtää, että he itsekään eivät ole vapaita, ja siksi teidän täytyy käydä omaa taisteluaan oman vapautensa eteen, eikä puolustaa ”heitä”, toisia. Hän osoittaa valkoisille selkeän tehtävän: heidän täytyy omistautua omiensa opettamiseen. Hän kuvailee roolia voiteluaineeksi, joka auttaa muutosta tapahtumaan ilman kirskuntaa ja kipinöitä.

*Steve Biko

Apartheidia vastaan taistellut Stephen Bantu Biko syntyi Etelä-Afrikassa vuonna 1946. Hän kuului ensin kaikille avoimeen opiskelijajärjestöön, mutta perusti vuonna 1968 vain mustille ja intialaistaustaisille opiskelijoille tarkoitetun järjestön. Biko kuoli 30-vuotiaana vankilassa poliisin kidutuksen seurauksena syntyneisiin vammoihin.

Apartheidia vastustaville eteläafrikkalaisille valkoisille suunnattu ”Black Souls in White Skins?” -artikkeli kuuluu I Write What I Want -kokoelmaan, joka julkaistiin vuosi Bikon kuoleman jälkeen. Teksti on kuitenkin kirjoitettu paljon aikaisemmin. Konteksti valaisee sitä, miksi siinä puhutaan vain mustista, mutta sen sisältöä voi hyvin soveltaa monenlaisiin tilanteisiin.

Teksti on myös ensimmäinen vastaus Veikka Lahtisen On aika keskustella valkoisuudesta” -bloggauksessa esittämään haasteeseen.

Käännökset ovat omiani.

Mainokset

Sopiiko sanaa ”rotu” käyttää?

Edellinen bloggaus niin sanotuista ”rotujenvälisistä” suhteista on Mafalalan luetuin sitten muuton Imageen. Sen synnyttämästä keskustelusta iso osa ei kuitenkaan liittynyt itse aiheeseen, vaan siihen, että tekstissä käytettiin sanaa ”rotu”. Monet vierastivat ilmaisua. Se kuulosti vanhan maailman termiltä tai sen sanottiin särähtävän korvaan. Tietenkin keskustelun kulkuun vaikutti se, että pyysin itse ehdottamaan vaihtoehtoja ”rotujenvälinen suhde” -ilmaisulle. Huomio kiinnittyi kuitenkin nimenomaan sanaan ”rotu”, eikä esimerkiksi siihen, miten ”rotujenvälisyyden” voi tulkita.

Jos sanaa ”rotu” ei käytetä biologisessa mielessä, vaan viittaamaan siihen yhteiskunnallisena ilmiönä, en miellä sitä automaattisesti ongelmalliseksi. Osittain suhtautuminen varmaan johtuu siitä, että nämä teemat ovat olleet läsnä paitsi arjessa, myös opinnoissa, mutta myös siitä, että olen lukenut ja keskustellut niistä lähinnä portugaliksi ja englanniksi. Näitä kieliä käyttävissä maissa keskustelua on käyty pitempään ja ”rotu”-sanan yhteys sanaan rasismiin on myös näkyvämpi. Suomessa sana tuntuu asiayhteydestä riippumatta viittaavan voimakkaammin sen aiempaan käyttöön biologisena terminä. Keskustelu oli siis paikallaan.

Osa sanan käytön kyseenalaistamisesta liittyi varmasti siihen, että sen käyttäjä oli tässä tapauksessa valkoinen. Niin vaikuttivat olevan myös ne, joista sana vaikutti yksioikoisesti käyttökelvottomalta. Epäluulolle ja vastahakoisuudelle on kyllä hyvä syy: harvoin on seurannut mitään positiivista siitä, kun valkoiset ryhtyvät puhumaan rodusta. Jatkan kuitenkin sen verran, että saan käsiteltyä asiaa ja summattua keskustelua.

Etninen tausta, monikulttuurinen parisuhde?

Hyvässä hengessä käydyistä keskusteluista huolimatta en saanut päteviä vaihtoehtoja kuvaamalleni erityiselle tilanteelle. Tein kyllä tekstiin lisäyksen muutaman keskustelun käytyäni: ”Tässä ilmaisun [’rotujenvälinen’] käyttöön on päädytty siksi, että ilmiön voisi nimetä mahdollisimman tarkasti. Sen kautta voi tuoda esiin rasismin, joka ei suhtautumisessa ’monikulttuurisiin’ suhteisiin välttämättä ole läsnä. Näihin ulottuvuuksiin kuuluu paitsi mustaan osapuoleen kohdistettu rasismi, myös ajatus siitä, että valkoinen osapuoli on omaa ’rotuaan’ likaava petturi. Suhde voi tietenkin samaan aikaan olla ’monikulttuurinen’, mutta siitä ei ole tässä jutussa kyse.”

Toki samat asiat olisi voinut listata monikulttuurisesta suhteesta puhuen, mutta en puhunut suhteemme monikulttuurisesta ulottuvuudesta. Siinä tekstissä käsiteltäisiin varmaankin kieliasioita ja pohdittaisiin erilaisista kulttuuritaustoista johtuvia eroja. Myös termiä ”etninen tausta” ehdotettiin. ”Rotujenväliset” suhteet eivät kuitenkaan ole välttämättä monikulttuurisia eikä niissä ole aina kahta eri etnistä taustaa edustavaa henkilöä. Ennen kirjoittamista mietin myös ilmaisua ”mustien ja valkoisten väliset parisuhteet”. Sekin olisi tarkka, kun en muunlaisia ”rotujenvälisiä” suhteita käsitellyt. Se kuitenkin sulkee pois suhteita, joihin liittyy samankaltaisia ilmiöitä.

”Rodusta” ei saa puhua?

On selvä, miksi sana ”rotu” särähtää korvaan. Termi liittyy olennaisesti kolonialismiin, jonka yhteydessä maailman väki rodullistettiin. Rotuteoria oli tarpeen, sillä se oikeutti epätasa-arvoisen kohtelun. Se antoi ”tieteellisen” selityksen, jonka avulla suuria ihmisjoukkoja saatettiin mutkitta ja ilman moraalisia ongelmia käyttää hyväksi työvoimana. Tarvittiin ”rotuja”, sillä muuten kolonisoitujen tai orjien kohtelu ei olisi ollut oikeutettua. Toki tieteellinen rasismi tuo mieleen myös sen olomuodon natsi-Saksassa.

Rodusta biologisena käsitteenä on (no, ainakin asiallisissa yhteyksissä) luovuttu. Jo vuonna 1950 julkaistiin Unescon kannanotto, The Race Question, jossa tuomitaan tieteellinen rasismi ja kehotetaan luopumaan sanasta ”rotu” ja puhumaan ”etnisistä ryhmistä”. Tässä mielessä rodusta ei pidäkään puhua, ja tämän näkökulman iskostuminen mieleen lienee taustalla silloinkin, kun sana pistää silmään ja häiritsee.

Kannanotossa myös huomautetaan, miten myytti rodusta on aiheuttanut suurta inhimillistä ja yhteiskunnallista vahinkoa, kuolemaa ja kärsimystä. Tätä puolta voi avata käyttämällä käsitettä, siis antirasistisessa mielessä. Sanan laittaminen lainausmerkkien sisään vie huomion sen olemukseen sepitteenä ja auttaa myös hahmottamaan tavan, missä mielessä sanaa käytetään.

”Rodusta” täytyy puhua?

On myös ilmiöitä ja ajatusmalleja, joista voi olla vaikea saada kiinni, jos ei puhuta ”rodusta” sosiaalisena konstruktiona. Jos etuoikeutetusta asemasta torppaa sanan käytön, se voi vaikeuttaa tiettyjen ilmiöiden tuomista esiin ja niistä keskustelua. Se voi jopa toimia kokemuksia mitätöivässä mielessä tai ylläpitää ”en näe väriä”-ajattelua, kuten eräässä keskustelussa huomautettiin. Se, että värillä ei olisi väliä, olisi toki ideaalitilanne, mutta vuosisatojen ajan rakennetusta rotuajattelusta ja sen seurauksista ei kuitenkaan olla vielä päästy. Jos tuntuu siltä, että värillä ei ole väliä, on todennäköisesti valkoinen ja nauttii sen mukanaan tuomista etuoikeuksista.

Pohjimmiltaan kyse ei kuitenkaan ole sanavalinnoista, vaan siitä, mistä sanan herättämä keskustelu kielii. Bloggausta seuranneessa keskustelussa nousi esiin tärkeä huomio siitä, miten Suomessa on vielä työn alla sanasto, jonka avulla kuvata ja käsitellä rodullistamiseen liittyviä ilmiöitä ja kysymyksiä. Ilman sanastoa ja tarpeeksi tarkkoja käsitteitä myös keskustelu vaikeutuu. Erityisen tärkeää on nimetä etenkin niitä ilmiöitä ja todellisuuksia, joita valta-asemasta käsin ei välttämättä edes huomaa. Se, onko sanalle ”rotu” tässä keskustelussa käyttöä, selviää ajan mittaan.

”Rotujenväliset” parisuhteet, stereotypiat ja stigmat

Uskalsin vihdoin kartoittaa ”rotujenvälisiin” parisuhteisiin liittyvää keskustelua. Se alkoi huonosti. Suomeksi hakusanalla ”rotujenvälinen parisuhde” ei löydy oikeastaan mitään sellaista, mitä etsin.

Monikulttuurisista suhteista löytyy suomeksi enemmän keskusteluja. Mutta niistä ei nyt tässä ole kyse, vaan nimenomaan suhteista, joissa osapuolet edustavat eri ”rotuja”, ja etenkin niin, että toinen osapuoli on rodullistettu, toinen valkoinen. Monikulttuurisuus taas voi viitata vaikka kahden valkoisen, mutta erimaalaisen eurooppalaisen suhteeseen. Ja toisaalta suhde voi olla ”rotujenvälinen”, vaikka kyseessä olisikin kaksi suomalaista tai portugalilaista. Sanaa ”rotu” käytetään tässä tietenkin viittamaan sosiaalisiin konstruktioihin.

Ilmaisu ”rotujenvälinen” ei vaikuta olevan suomeksi vakiintunut, mikä kielii varmaankin ilmaisun kömpelyydestä, mutta myös siitä, että ilmiötä ei ole juuri (asiallisesti) käsitelty. Ilmaisu on käännös englanniksi ja portugaliksi yleisestä termistä ”interracial”. Kommenteissa sopii ehdottaa parempia ilmaisuja.

Tässä ilmaisun käyttöön on päädytty siksi, että ilmiön voisi nimetä mahdollisimman tarkasti. Sen kautta voi tuoda esiin rasismin, joka ei suhtautumisessa ”monikulttuurisiin” suhteisiin välttämättä ole läsnä. Näihin ulottuvuuksiin kuuluu paitsi mustaan osapuoleen kohdistettu rasismi, myös ajatus siitä, että valkoinen osapuoli on omaa ”rotuaan” likaava petturi. Suhde voi tietenkin samaan aikaan olla ”monikulttuurinen”, mutta siitä ei ole tässä jutussa kyse.*

Rasismia, misogyniaa, eksotisointia

Tämä on henkilökohtainen teksti, jonka kirjoittamista olen vältellyt. Aihe on vaikea, sillä se on monella tavalla latautunut. Se, että asiasta ei ole suomeksi juuri kirjoitettu, ja se, että asetelma liittyy positiooni tämän blogin kirjoittajana, saivat lopulta siihen tarttumaan. Vaikka henkilökohtaisella tasolla suhteen ydin ei tietenkään ole ”rotujenvälisyys”, ympäristö muistuttaa siitä jatkuvasti. Ja vaikka lähtökohta on henkilökohtainen ja kokemukset pääosin Portugalista, haluan käsitellä asetelmaa laajemmasta näkökulmasta. Seuraa siis lista muutamista stereotypioista ja stigmoista, joita tällaisiin suhteisiin liittyy. Niissä limittyvät muun muassa valtasuhteet, rasismi, misogynia ja eksotisointi.

Kirjoitan suhteen valkoisen naispuolisen osapuolen näkökulmasta, vaikka kohdat vaikuttavat suhteen molempiin osapuoliin, eli myös mustaan puolisooni. En voi kaikesta keskustelusta huolimatta täysin tietää, millaisia paineita häneen näiden alla listattujen lisäksi kohdistuu, enkä voi hänen puolestaan puhua. Asetelma on myös (syystäkin) latautunut mustien/rodullistettujen naisten näkökulmasta, niin historiallisesta kuin eurosentristen ihanteiden ja etuoikeuksien näkökulmasta. Tästä näkökulmasta asiasta en voi myöskään oikeutetusti puhua, vaikka keskustelusta olenkin tietoinen.

Aiheet on rajattu myös niihin, jotka liittyvät suoraan ”rotujenvälisiin” suhteisiin. Siksi tässä ei sen enempää siitä, miten poliisi on kahteen otteeseen pysäyttänyt meidät ja katsonut vain puolisoni henkkarit. Tai siitä, miten helpotus suorastaan paistaa esimerkiksi pienten liikkeiden omistajien kasvoilta, kun he huomaavat, että mies on minun kanssani. Hän ei enää vaikutakaan potentiaaliselta ryöstäjältä.

”Rotujenvälisiä” suhteita on monenlaisia, eikä tässä ole tarkoitus kattaa niiden kirjoa. Ja asuinpaikka vaikuttaa näkökulmiin myös. Luulisin, että osa listan kohdista pätee, vaikka kyseessä olisi rodullistetun naisen ja valkoisen miehen suhde. Osa taas liittyy suoraan valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseen, mutta samasta asetelmasta on olemassa variaatio, joka liittyy käänteiseen asetelmaan. Ja sanottakoon nyt vielä se, että vaikka tätä suomalaisena kirjoitankin, olemme olleet Suomessa viiden vuoden aikana yhdessä kerran. Jos joitain asioita voikin yleistää, niin tuskin kaikkia. Sopii siis jakaa kommenteissa myös omia kokemuksia tai näkemyksiä. Blogissa julkaistaan ainoastaan asiallisia kommentteja.

”Huora!”

Turistikadulla Lissabonin keskustassa maassa kerjäämässä istuva valkoinen mies sylkäsi kohdallani ja kutsui huoraksi. Tilanne oli sellainen, että ainoa mahdollinen syy moiselle oli rinnallani kulkenut rodullistettu mies. Tämä oli ainoa kerta, kun joku reagoi suoraan avoimen vihamielisesti. Yleensä täällä reaktiot hillitään.

Hienovaraisempia reaktioita on vaikeampi tulkita. Kun jostain syystä päädyttiin puhumaan siitä, miten naapurin valkoinen mies välttelee minulle moikkaamista viimeiseen asti, välitön tulkinta oli se, että hän ajattelee että likaan ”rotuani”. En tietenkään tiedä miehen motiiveista (hänen vaimonsa kyllä juttelee meille molemmille, ja mieskin puolisolle), mutta kuvaavaa on se, miten tilanne täkäläisin silmin näyttäytyy. Samassa keskustelussa tuli puheeksi mustien miesten kanssa olevien valkoisten naisten oletettu ”helppous”, jossa kaikuvat seksistiset moraalistandardit.

Kun hain mahdollista taustalukemista Portugalista, ensimmäisenä tuli vastaa natsien keskustelupalsta. Siellä mietitään, miten ”rotujenväliset” suhteet voisi torjua. Erityisesti on puhe mustien miesten ja valkoisten naisten suhteista. ”En halua, että mustat miehet parittelevat naistemme kanssa”, siellä pohditaan. Tässä kiteytyy rasismin lisäksi ajatus naisista miesten omaisuutena. Ja se, miten keskustelu tällaisista suhteista keskittyy usein seksiin.

”Sillä on viidakkokuume”

Luin myös uudelleen taannoisen Imagen jutun, joka on otsikoitu seuraavalla tavalla: ”Mustaa valkoisella: Miksi seksi ulkomaalaisen miehen kanssa on parempaa”. Siinä kuvataan ”eroottista kulttuurivaihtoa” harrastavia naisia. ”Nyt tarkoitus on puhua siitä, mikä afrikkalaistaustaisissa miehissä sytyttää”, jutun pointti summataan. Siinä käy hyvin ilmi miten ja miksi ”rotujenvälisiin” suhteisiin liittyy niin voimakas seksualisointi.

Eksotisointi, ihan sama kuinka hyväntahtoinen, on esineellistämistä. Ja se perustuu pitkäikäisiin rasistisiin stereotypioihin. Mielikuvissa yhdistyvät voimakas maskuliinisuus, viriiliys ja kiehtova eksoottisuus. Lehtijutussa puhutaan primitiivisyydestä ja alkukantaisuudesta.

Juttua silloin ja nyt lukiessa tuntui työläältä, kun tietää itsekin tulevansa nähdyksi eksotiikannälkäisen ja essentialisoivan joukon jatkeena. Lienee sanomatta selvää, että stereotypia loukkaa myös suhteen toista osapuolta.

”Ole varovainen!”

Olin ollut Lissabonissa vähän aikaa ja juttelin baarissa ystävän kanssa. Opiskeltiin samassa yliopistossa, olin ehkä 25-vuotias. Valkoinen, minua vanhempi portugalilainen nainen tuli varoittamaan ja käski pyytää apua, jos tilanne menisi hankalaksi. Miksi? Koska juttukaveri oli tummaihoinen. Kyseessä oli siis se, että naiivi valkoinen nainen olisi väistämättä potentiaalinen hyötyä tavoittelevan mustan miehen uhri.

Asetelma heijastaa rodullistettujen miesten ja valkoisten naisten kanssakäymiseen liittyviä stereotypioita. Valkoinen nainen näyttäytyy hupakkona, joka ei osaa huolehtia itsestään ja joka ei tiedä, miten mustat miehet pettävät, haluavat hyötyä hänestä taloudellisesti tai ovat tämän kanssa statussyistä. Mies näyttäytyy taas laskelmoivana onnenonkijana. Lienee taas sanomatta selvää, että stereotypia loukkaa suhteen molempia osapuolia. Naiseen suhtaudutaan seksistisesti, mieheen rasistisesti.*

”Tykkään rotujenvälisistä pariskunnista”

Sellaisiakin ihmisiä on, jotka kertovat ilahtuvansa nähdessään tällaisen pariskunnan. Kommentti siitä, että nämä suhteet ovat jonkinlainen tie ulos rasismista, on kai tarkoitettu kivaksi. ”Puolisoni on musta” -lause kuuluu kuitenkin samaan kategoriaan ”Minulla on mustia kavereita” -lauseen kanssa. Se, että valkoinen on suhteessa rodullistetun kanssa ei tee valkoisesta vähemmän valkoista, poista etuoikeuksia, eikä ole todiste rasismin poissaolosta.

Olen kuullut ”rotujenvälisessä” suhteessa olevan valkoisen naisen valittelevan oman lapsensa hiuslaatua. ”Hän näyttää aamulla sähköiskun saaneelta, eikä hiuksia saa millään kuriin”, hän kommentoi lapsen kuullen. Toinen, meidän molempien kuulleen, sanoi ettei ikinä tekisi lasta valkoisen miehen kanssa. ”Mulatit ovat niin kauniita”, tyyppi sanoi ja näytti ensimmäisen tyttärensä kuvan kännykästään. (Ei, sana ei täälläkään ole korrekti.)

”Saisitte kauniin lapsen!”

Yllä mainittu tyyppi ei ole mieltymyksineen yksin. Kirjoitin jo aikaisemmin kommenteista, joita vapaaehtoisesti lapsettomat saavat kuulla. Mainitsin esimerkkinä vetoamisen siihen, että lapsestamme tulisi kaunis. Se nyt ei missään tilanteessa ole järkevä syy hankkia jälkeläisiä, mutta tässä yhteydessä ”kauneudella” on myös latautunut merkitys.

Se viittaa suhteen rodullistettua osapuolta vaaleampaan ihoon, sopivalla tavalla kiharaan tukkaan ja vihreisiin silmiin. Se on toisaalta eksotisointia, mutta kielii myös vaaleamman ihon suosimisesta ja osoittaa, miten kauneusihanteet ovat kaikkea muuta kuin neutraaleja.

Eroon myyteistä, stigmoista ja stereotypioista?

Niin sanottuihin rotujenvälisiin suhteisiin kohdistuvat ennakkoasenteet, myytit ja leimat ovat sinänsä pieni ongelma, mutta ne heijastavat laajempia asetelmia. Suhtaudun epäillen siihen, että tällaisten suhteiden yleistyminen kielisi rasismin hiipumisesta. Niin kauan, kun yhteiskunta on epätasa-arvoinen, eikä rakenteellisesta rasismista ja eurosentrismistä kauneusihanteineen sekä eksotisointineen ei ole päästy, on neutraali suhtautuminen esimerkiksi valkoisen naisen ja mustan miehen suhteeseenkin mahdotonta. Suhtautuminen tällaisiin suhteisiin on myös yksi osoitus siitä, miten antirasismin on oltava feminististä, ja feminismin antirasistista.

 

– – –

Lisäyksiä ja korjaus 6.5.2016:

*Perusteltu sanan ”rotujenvälinen” käyttämistä aiheesta käytyjen keskustelujen myötä, ja lisätty lainausmerkit ilmaisulle, jotta käy ilmi ”rotu”-sanan käyttö sosiaaliseen konstruktioon viittaavana. Eikä siis biologisena terminä.

*Korjattu lause ”Siinä yhdistyvät rasismi ja seksismi” lauseeksi ”Naiseen suhtaudutaan seksistisesti, mieheen rasistisesti” selkeyden vuoksi.

Keskustelua on summattu ”Saako sanaa ’rotu’ käyttää?” -bloggauksessa.

Rasismi ylläpitää Portugalin romanien ahdinkoa

Tiedättekö ne sellaiset isot koristesammakot, joita joillain ihmisillä on pihoillaan? Portugalissa niitä ei käytetä pihan koristeluun, vaan ne ovat rasistinen viesti. Jos kaupan tai kahvilan ovella on sammakko, sen on tarkoitus pitää romanit poissa. Sammakkoja voi myös olla esimerkiksi kaupan tiskillä. Romaneille eläin muun muassa symboloi huonoa onnea ja enteilee konflikteja perheessä.

Vuonna 2005 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että yli 80 prosenttia portugalilaisista suhtautuu romaneihin rasistisesti. En tiedä, onko tilanne merkittävästi muuttunut – epäilen, että ei.

Romaneihin kohdistuva rasismi on niin arkipäiväistynyttä, että heistä puhutaan avoimen rasistisesti aivan ventovieraidenkin seurassa. Romanit ovat myös poliisiväkivallan uhreja. Kun viime vuoden rasistisen poliisiväkivaltaepisodin jälkimainingeissa olimme eduskuntatalolla kuuntelemassa vasemmistoblokin paikalle kutsumia aktivisteja, paikalla oli myös eräs poliisin pahoinpitelemä romani. Hänellä oli mukanaan kopio tekemästään rikosilmoituksesta. Sen liitteenä oli lääkärintodistus, jossa kuvailtiin muun muassa päänseudun vammoja. Suuri osa tapauksista jää kuitenkin ilmoittamatta, sillä ilmoittamisen luonnollisesti ajatellaan aiheuttavan lisää ongelmia poliisin kanssa. Romaneihin kohdistuva poliisiväkivalta jää piiloon.

Rasismin vaikutukset ulottuvat myös lapsiin. Tomarin kaupungissa koottiin vain romanilapsista koostuva luokka. Sille koottiin 7-14-vuotiaita lapsia, joiden koulunkäynti ei ollut sujunut ongelmitta. Koulu toki kielsi rasismin ja perusteli päätöstä sillä, että lapsia on näin määrä auttaa, vaikka moisella lähestymistavalla on yleensä huonot seuraukset. Jutussa myös kerrotaan, että joissain kouluissa romanilapsille tehdään älykkyystestejä ennen koulun alkua. Artikkelia varten haastateltu tutkija toteaa, että monet opettajat suhtautuvat ennakkoluuloisesti romanilapsiin.

Romanilapsia siis pidetään lähtökohtaisesti huonoina oppilaina. Se tietenkin vaikuttaa oppimistuloksiin. Ja jos esimerkiksi lapset, joiden perhe on Portugalin entisistä siirtomaista, eivät löydä koulukirjoista omaa historiaansa, niin vielä vähemmän sitä löytävät romanilapset. Romanit ovat kuitenkin saapuneet Portugaliin jo 1400-luvulla, ennen löytöretkien aikaa, ja heillä on esimerkiksi ollut tärkeä rooli Portugalin ylpeyden, fado-musiikin, synnyssä. Heitä on Portugalissa arvioitu olevan 40 000 – 60 000.

Vastenmieliset sammakkotemput ovat vain pieni, helposti havaittava osa romaneihin kohdistuvaa rasismia. Rasismi ulottuu rakenteisiin, ja asetelmaa pidetään yllä esimerkiksi valkoista etuoikeutta ja eurosentrismiä pönkittävällä koulujärjestelmällä.

Rakenteellisella rasismilla on vakavat seuraukset. Romaneista kolmannes on käynyt koulua vain neljän luokan verran, ja vain 2,8 prosenttia oli käynyt yläasteen tai opiskellut sitä pitemmälle. Työelämässä on vain joka kymmenes 20-64-vuotiaista romaneista. Helmikuisessa lehtiartikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jossa vertailtiin romanien tilannetta 11 EU-maassa. Näistä 11 maasta Portugalin romanit ovat Euroopan köyhimpiä ja kolmannes heistä kertoo kärsineensä nälästä.*

Lähteet:
http://www.ionline.pt/497590
https://www.publico.pt/ciencia/noticia/a-diaspora-dos-ciganos-comecou-ha-1500-anos-no-noroeste-da-india-1576501
http://www.sol.pt/noticia/77785/sapos-o-tabu-da-etnia-cigana
http://expresso.sapo.pt/actualidade/portugal-sofre-de-ciganofobia=f602673

*Jornal i:n artikkelissa (lähdelistan ensimmäinen) ei mainita, miltä vuodelta tieto on, mutta luultavasti kyseessä on Euroopan unionin perusoikeusviraston vuonna 2009 ilmestynyt tutkimus.

Dekolonisoi mielesi!

Kirjoitin jutun, jossa mainitsen koulujärjestelmän dekolonisaation. Mutta sitten tajusin, että ehkä dekolonisaatio ei ole ihan niin selkeä käsite, ettei sitä kannattaisi ensin yhden bloggauksen verran setviä.

Aihe on läheinen: väikkärini käsittelee kirjallisuutta dekolonisaation näkökulmasta ja olin Boaventura de Sousa Santosin opissa, jonka voi katsoa kuuluvan jälkikoloniaalista teoriaa dekoloniaalisen teorian suuntaan vieneeseen koulukuntaan.

Dekolonisoinnista on tullut keskusteluissa joidenkin kavereiden kanssa ihmelääke suurin piirtein kaikkeen. Oli puhe sitten homofobiasta, institutionaalisesta rasismista tai suhtautumisesta kreoliin, keskustelut päättyvät seuraavaan lauseeseen: ”É preciso descolonizar”, eli täytyy dekolonisoida.

Ei me tietenkään ainoita dekolonisoijia olla. Dekoloniaalinen tutkimus on noussut Etelä-Amerikassa jälkikoloniaalisen tutkimuksen kritiikistä, ja uskaltaisin arvailla, että sen merkitys tulee kasvamaan tulevaisuudessa.

Dekoloniaalisia aatteita ovat kuitenkin esittäneet monet, esimerkiksi afrikkalaiset vapaustaistelijat, ennen postkoloniaalisen teorian syntyä.

Jälkikoloniaalisesta dekoloniaaliseen

Vaikka jälkikoloniaalinen (tai postkoloniaalinen) tutkimus tarkastelee kriittisesti siirtomaavaltaa ja sen seurauksia, se takertuu usein kolonialismiin myös sen kohteena olleiden maiden ainoana historiana. Tosin senkin sisällä on tapahtunut muutoksia, eikä se ole kovin yhtenäinen kenttä.

Dekoloniaalisen tutkimuksen tarkoituksena on irrottautua länsimaisen ajattelun kaanoneista, joille jälkikoloniaalisen tutkimuksen ajatellaan perustuvan. Niiden sijaan huomioidaan globaalista etelästä tulevia näkökulmia – esimerkiksi feministisiä näkökulmia, joista kirjoitin aiemmin. Tietona ei ajatella ainoastaan akateemisesti tuotettua tietoa, vaan sitä voidaan tuottaa myös erilaisten yhteiskunnallisten liikkeiden ja aktivismin kautta.

Tarkoitus ei tietenkään ole sysätä syrjään kaikkea länsimaisen tieteen piirissä tuotettua tietoa, vaan osoittaa, että se ei ole universaalia, tuoda esiin sen eurosentrisiä piirteitä ja sen sidonnaisuus tiettyyn (länsimaisen miehen) maailmankuvaan oletetun neutraaliuden sijaan. Dekoloniaalinen tutkimus osoittaa, että on muitakin, usein eurosentrismin myötä vaiennettuja tapoja tuottaa tietoa ympäröivästä maailmasta ja nekin on syytä ottaa tosissaan.

Dekoloniaalisten näkemysten taustalla vaikuttaa käsitys vallan koloniaalisuudesta (coloniality of power). Aiemminkin tässä blogissa esiin nostettu käsite on perulaisen Aníbal Quijanon käsialaa ja tarkoittaa sitä miten kolonialismin jäljet ovat edelleen läsnä yhteiskunnassa.

Quijano liittää koloniaalisuuden kapitalismiin: koloniaalisuus on yksi globaalin kapitalismin elementeistä. Koloniaalisuuden kulmakivi on se, miten maailman väki on luokiteltu ”rodun” tai etnisen ryhmän mukaan. Dekoloniaalisuus purkaa paitsi rodun, myös sukupuolen ja luokan kategorioita kolonialismin jatkumoina.

Esimerkiksi alkuperäiskansojen tilanteen kohdalla koloniaalisuuden, rodullistamisen, vallan ja taloudellisten intressien yhteys käy hyvin ilmi.

Dekolonisaatio Euroopassa

Dekolonisaatio on tietenkin tärkeä projekti entisissä siirtomaissa. Se on väline, jonka avulla voidaan tutkia kolonialismin jättämiä jälkiä ja etsiä vaihtoehtoja länsimaisille malleille.

Mutta dekolonisaatiota tarvitaan kipeästi ja kiireesti Euroopassakin. Täällä se auttaisi hahmottamaan esimerkiksi rakenteellista rasismia ja purkamaan valkoista etuoikeutta. Se auttaisi muokkaamaan koulujärjestelmää suuntaan, jossa se ei tukisi eurosentrismiä, vaan siitä löytäisivät paikan muutkin kuin valkoiset lapset.

Se auttaisi myös hahmottamaan rasismin juuria ja historiaa: jos dekolonisaatio toteutuisi, se automaattisesti poistaisi rasismin (tiedän, kuulostaa surullisen utopistiselta). Se auttaisi nostamaan esiin länsimaisten näkemysten rinnalle tai tilalle muita malleja, mitä tulee vaikka käsitykseen sukupuolesta tai suhteeseen ympäristöön. Se on myös kelpo tapa lähestyä globalisaation nurjia puolia.

Dekolonisaatio on myös monipuolinen käsite: sitä voi soveltaa vaikka mediaan, muotiin tai viihteeseen. Esimerkiksi keskustelua kulttuurisesta omimisesta voi ajatella dekolonisaation kautta.

Yksilön tasolla se tarkoittaa esimerkiksi universaaleina näyttäytyvien länsimaisten ajatusmallien kyseenalaistamista. Valkoisen yksilön tasolla se tarkoittaa esimerkiksi oman aseman analysoimista. Pahin este dekolonisaatiolle taitaa olla se, että kauniista puheista huolimatta valta-asemaa on paitsi vaikea nähdä, siitä on myös vaikea luopua.

Lissabonissa toivotettiin pakolaiset tervetulleiksi – äärioikeistosaattueessa

Lissabonissakin järjestettiin Refugees Welcome -mielenilmaus. Tunnelma oli kireä, sillä äärioikeistopuolue PNR (Partido Nacional Renovador) järjesti samaan aikaan ja paikkaan oman, pakolaisten vastaanottoa vastustavan kokoontumisen.

Tulin paikalle, kun pakolaiset tervetulleeksi toivottava ryhmä oli jo lähtenyt Marquês de Pombalilta kohti Lissabonin ydinkeskustaa ja Praça do Comérciota. Alusta asti mukana ollut ystävä varoitti meitä jäämästä jälkeen, koska ”ne” olivat lähellä. Ensimmäisen ryhmän perässä kulki Portugalin lippuja liehutteleva muutaman kymmenen hengen PNR-ryhmä. Etäisyyttä pitivät yllä poliisit.

Matka eteni Avenida de Liberdade -bulevardia. Ensin ohitse ajoi skootterilla tyttö, joka näytti keskaria ja toivotti kaikki helvettiin. Sitten poliisit alkoivat tiivistää rivejään: osa äärioikeistolaisista oli matkan varrella huutelemassa ja provosoimassa.

Kun oltiin saavuttu Praça do Comércio -aukiolle, väkeä pakolaisia puolustavaan ryhmään oli kerääntynyt muutamia satoja. Aukiolla ehdittiin olla tovi, ennen kuin huomattiin, että PNR:n ryhmä oli saapumassa samalle paikalle. Heidät otettiin vastaan fascista! -huudoin ja vihellyksin. Poliisit asettuivat suojaamaan pienempää ryhmää. Puolen tunnin huutelun jälkeen PNR häipyi paikalta. Mielenilmaus kuitenkin vain vaikutti päättyneen.

En nähnyt, miten tilanne kehittyi, mutta aukion patsaalle oli ilmaantunut sama aiemmin pakolaisten vastaanottamista puoltavia provosoinut ryhmä. Poliisit muodostivat alle kymmenen hengen joukon ympärille ringin. Yhdellä heillä oli Refugees NOT welcome -paita, toisella taas Bullet38-bändipaita. Bändin sanoituksissa on Público-sanomalehden mukaan suoria viittauksia natsismiin.

Virnuilevat tyypit saivat kaikessa rauhassa poliisien selkien takaa huudella rasistisia sloganeja ja tehdä natsitervehdyksiä. Näiden päätteeksi yksi vielä laski housunsa kinttuihin ja näytti takapuoltaan. Lopulta tilanne raukesi: natsit marssivat pois poliisit rinnallaan.

Kohtaamiset poliisin kanssa stressaavat ja nöyryyttävät

 

polracism
Graffiti Cova da Mourassa.

Olin kadulla ottamassa kuvia aiempaa bloggausta varten, kun samat siviilipoliisit ajoivat ohitse kahdesti. Heidät on helppo erottaa muista naapuruston autoilijoista: pieneen kotteroon on ahtautunut neljä isoa, valkoista miestä. He ajavat hitaasti ja katselevat tuimasti ympärilleen.

Se oli alkusoittoa suurelle ratsialle. Iltapäivän televisiouutisissa kerrottiin, että tällä kertaa operaatiota oli suunniteltu jo vuoden verran, ja tarkoituksena oli puuttua naapuruston huumekauppaan. Poliiseja tuli alueelle 150. Kiinni otettiin kuusi henkilöä. Lisäksi oli takavarikoitu heroiinia ja kokaiinia, kolme laitonta tuliasetta sekä huumekauppaan viittaavaa materiaalia, kuten vaakoja.

Huumekaupan suitsiminen on ymmärrettävästi poliisin tehtävä. Sitä kannattaisi tietysti myös lähestyä sosioekonomisten syiden ja institutionaalisen rasismin näkökulmasta. Mutta se ei ole tämän jutun aihe.

Yleensä poliisia kuitenkin vältellään täällä viimeiseen asti, vaikka ei olisikaan tehnyt mitään rikollista. Miksi? Koska kohtaamiset poliisin kanssa ovat nöyryyttäviä ja stressaavia: ikinä ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Ja muuta syytä ratsaamiseen ei tarvita, kuin se, että asuu Cova da Mourassa. Erityisen korkea riski on täällä asuvilla nuorilla miehillä. Sanotaan, että he ovat syyllisiä, kunnes toisin todistetaan. Kohtelu on sen mukaista. Niinpä niinä päivinä, kun naapurustoa ratsataan, muutetaan suunnitelmia ja pysytellään kotona. Joskus kotiinpaluu taas viivästyy, kun mieluummin odottelee kaverin luona ratsian päätöstä kuin lähtee kävelemään kotiin ja kokeilemaan onneaan.

Uutisvideoilla poliisien otteet ovat hitaita ja rauhallisia. Olisi houkuttelevaa ajatella, että tässä nyt todistettaisiin uutta vaihetta. Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman väkeä kun laitettiin syrjään helmikuisen väkivaltaepisodin jälkeen. Helmikuun tapahtumien jälkeen tavallinenkin väki alkoi hahmottaa, miten johdonmukaisen väkivaltaisesti ja rasistisesti poliisit toimivat.

Kritiikki ei ole osunut ainoastaan poliisilaitokseen, vaan myös Amadoran kaupunkia johtavaan Partido Socialista -puolueeseen. Nimi johtaa harhaan – kyseessä ovat paikalliset sosiaalidemokraatit. Kaupunginjohtaja Carla Tavares toi ilmi näkemyksensä viimeistään osallistumalla pian helmikuisten tapahtumien jälkeen tilaisuuteen, jossa esiteltiin uusi poliisien kunniakkaalle työlle omistettu patsas.

Poliisin mainetta tahrasi entisestään seuraava video, jonka sisältö on yksiselitteinen, ja joka julkaistiin useiden lehtien nettisivuilla. Siinä näkyy, miten poliisi heittää kiviä ja nimittelee asukkaita. Videolla kuuluvat laukaukset ovat poliisin aseista. Kuvaamista myös yritään häiritä valoin.

Täällä ei siis ajatella, että kyseessä olisi jonkinlainen muutos. Pikemminkin kyseessä tuntuu olevan mediapeli. Olihan paikalle saapunut ainakin kolmen televisiokanavan reportterit. Ja vaalitkin on pian tulossa!

Asetelma, jossa Cova da Moura esitetään viheliäänä huumekaupan pesäkkeenä, jossa poliisit näyttävät tekevän ammattitaitoisesti ja rauhallisesti työtään, toistaa tuttua vanhaa kaavaa. Kun uutisissa kerrotaan, että operaatio sujui ilman välikohtauksia, se näyttäytyy kehaisuna poliisien rauhallisuudesta ja ammattitaidosta – ei kommenttina siitä, että covadamouralaiset suhtautuivat operaatioon tyynesti.

Ei uutisointi muutenkaan täältä katsottuna juuri herätä luottamusta. TVI-kanavan uutisvideolla näytetään, miten kaksi poliisia ratsaa nuorta miestä. Samaa pätkää näytetään myös muiden kanavien videoilla. Toisella poliiseista on päässään kasvot peittävä kommandopipo. Ensin näytetään, miten yksi poliisi tutkii miehen ja toinen penkoo hänen reppuansa. Lopuksi pätkässä näytetään miehen kasvot niin, että hän on täysin tunnistettavissa.

Mutta täkäläisten luottamuksella tai heidän yksityisyydensuojallaan ei niin olekaan väliä. Uutiset on suunnattu toisaalle.

Terveisiä maahanmuuttajalähiöstä!

Lissabonin lentokentän taksipysäkillä kuski toisensa jälkeen kieltäytyi viemästä minua kotiin. Olin asunut kaksi kuukautta Mosambikissa, joten matkatavaraa oli paljon. Kieltäytyminen johtui osoitteesta: taksit eivät vie asiakkaita Cova da Mouraan. Se on liian vaarallista.

Sellaista on, kun asuu Portugalin pahamaineisimmassa lähiössä. Jos tilaan netistä esimerkiksi ruokaa koirille, kerrotaan, että firmalla ei ole lupaa ajaa lähiöön. He tuovat ostokset lähimmälle huoltoasemalle, muutaman kymmenen metrin päähän kotiovelta. Alkuun yritin väittää vastaan, mutta siitä tuli vain paha mieli.

Nykyään ilmoitan etukäteen, että kuljettajan täytyy soittaa matkan varrelta, jotta saadaan yksityiskohdat sovittua. Ja kun Portugalissa ollaan, monet kuskit ovat lopulta sankarillisesti tuoneet tilauksen perille. Lentokentältäkin pääsin lopulta kotiovelle asti. Naiskuski käski hypätä kyytiin ja haukkui mieskuskit raukoiksi pelkureiksi. Takseja ei ole heitelty kivillä, eikä kuljetusfirmojen autoja ole tyhjennetty sillä välin kun kuittaan saaneeni tilauksen.

Taksia en kuitenkaan enää edes yritä pyytää kotiosoitteseeen, vaan sille samalle huoltsikalle. Niin torjun puheliaiden taksikuskien isälliset varoitukset Cova da Mouran vaaroista ja uuvuttavat kysymykset siitä, miksi asun täällä. Heidän puheidensa perusteella olen naiivi ulkomaalainen, joka ei ole huomannut asuvansa vaarallisessa lähiössä.

Suuri osa portugalilaisista ei uskalla edes ajatella Cova da Mouraan tulemista. He tietävät, huolimatta siitä etteivät ole täällä koskaan käyneet tai tunne ketään täkäläistä, että tänne astuminen merkitsee välitöntä hengenvaaraa, tai vähintään ryöstetyksi tulemista.

Kauhu johtuu ennen kaikkea uutisoinnista. Media tunnetusti herkuttelee mielellään rikoksilla ja huumekaupalla. Uutisissa muistetaan aina alleviivata, että täällä asuu ”afrikkalaistaustaista” väkeä. Tai mutkat oiotaan ja sanotaan, että Cova da Moura on afrikkalainen naapurusto. Tosin suurin osa asukkaista nykyään lienee syntynyt Portugalissa.

Vaikka Cova da Mourassa on rikollisuutta, uutisten luoma kuva on vääristynyt. Mediassa ei kerrota naapuruston yhteisöllisyydestä, siitä miten kohteliaiksi lapset täällä kasvatetaan, tai niistä naisista ja miehistä, jotka raatavat surkean palkkansa eteen siivoustöissä tai rakennustyömailla. Eikä niistäkään, jotka koittavat hankkia lisätienestejä myymällä kotitekoista jäätelöä tai kaupittelemalla grillattua maissia. Eikä köyhyydestä, toivottomuudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta. Nämä seikat kuitenkin leimaavat enemmistön arkea paljon enemmän kuin rikollisuus, vaikkei sitä tai sen seuraksia olekaan syytä vähätellä.

Olen nyt asunut Cova da Mourassa yhteensä pari vuotta. Syy täällä asumiseen on eräs erityisen mukava covadamouralainen. En ole pelännyt tai tuntenut oloani uhatuksi. Minua ei ole ryöstetty saati sitten pahoinpidelty. Etenkin alkuun olin kyllä kovin tietoinen siitä, että minua tuijotettiin. Sekin on terveellinen kokemus: on hyvä saada muistutus siitä, miltä tuntuu näyttää erilaiselta kuin enemmistö.

Median vaikutukset ovat kuitenkin salakavalia: niinä kausina, kun Cova da Moura on ollut esillä, huomaan miettiväni mahdollisia riskejä jos esimerkiksi tulen yksin viimeisellä junalla kotiin. Ajatukset kuitenkin asettuvat oikeisiin mittakaavoihin, kun niille ei anna liikaa sijaa. Ja toki joku aina tietää, missä menen. Niin oli kyllä Lissabonin keskustassakin asuessani.

Vaikka olen täällä asuessani saanut kuulla kohtuuttoman raskaista elämäntarinoista, nähnyt asioita joita en ajatellut Euroopassa näkeväni ja todistanut poliisin rasistisia ja väkivaltaisia otteita, en haluaisi asua muualla. On mukavaa tuntea naapurinsa ja tietää, että ympärillä on aina elämää. Aivan vieressä asuu kavereita ja lähistöllä on baareja joissa voi käydä kuuntelemassa kapverdeläistä musiikkia. Ja niin ongelmallista kuin se onkin, että monet täällä asuvat eivät koe olevansa portugalilaisia, minun näkökulmastani se luo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Katselemme portugalilaista yhteiskuntaa pienen etäisyyden päästä, siihen täysin kuulumatta.

Ero minun ja suurimman osan täällä asuvien välillä on kuitenkin se, että minulle Cova da Moura on paikka muiden joukossa. Se ei määrittele sitä, miten minuun suhtaudutaan. Täällä asuminen leimaa minut korkeintaan naiiviksi tai uhkarohkeaksi tyypiksi, ei varkaaksi tai huumekauppiaaksi. Poliisit eivät pysäytä minua kovin ottein tarkastaakseen henkilöllisyyteni. Eikä täällä asuminen ole rajoittanut mahdollisuuksiani opiskella tai saada töitä.

Suvaitsevaisuus ei riitä rasismin torjumiseen

Tämä vuosi on osoittanut, että rasismi voi paksusti, eikä siitä vieläkään osata tai haluta keskustella sen todellisessa mittakaavassa.

Seuraan Suomessa käytävää keskustelua Lissabonin laitamilla sijaitsevasta naapurustosta, Cova da Mourasta, käsin. Alkuvuodesta poliisi pahoinpiteli naapuruston asukkaita ja syytti heitä muun muassa hyökkäämisestä poliisiasemalle. Poliiseja vastaan nostettiin syytteet kidutuksesta ja rasismista. Taustat voi lukea kirjoittamastani Kansan Uutisten jutusta tai BBC:n artikkelista.

Cova da Mourassa ryhdyttiin järjestämään rasismin ja poliisiväkivallan vastaista mielenosoitusta. Se pidettiin parlamenttitalolla helmikuussa. Osallistujia oli noin 300.

Suomessa Meillä on unelma -mielenosoitukseen taas osallistui 15 000 henkeä. Portugalin mielenosoituksessa sävy oli huomattavasti jyrkempi. Se osaltaan selittää eroa osallistujamäärissä.

Cova da Mourassa mielenosoitusta edeltäneissä ja sitä seuranneissa keskustelutilaisuuksissa ja tapaamisissa puitiin rasismin historiaa, sen institutionaalista puolta sekä valkoista etuoikeutta. Näitä ulottuvuuksia ei täällä laajemmassa keskustelussa juuri huomioitu. Eikä kyllä huomioida Suomessakaan.

Olisi kuitenkin hyvä huomioida. Muutoin ylläpidetään harhaa siitä, mitä rasismi on, ja miten sitä vastaan voi toimia. Rasismia vastaan ei voi taistella vain etuoikeutetusta asemasta käsin annostellulla suvaitsevuudella tai erilaisuudesta tykkäämällä. Rasismi ei ole silkkaa muukalaispelkoa, eikä sitä voi selittää ”huonoilla kokemuksilla” jostain tietystä ryhmästä. Se ei ole pelkkää ennakkoluuloisuutta. Se on järjestelmä, jolla on pitkät juuret, ja joka kietoutuu myös muihin valtarakenteisiin.

Ihonvärin merkitys nähdään usein siirtomaavallan myötä luotuna. Esimerkiksi perulaisen sosiologi Aníbal Quijanon mukaan prosessi alkoi Amerikassa, mutta laajentui maailmanlaajuiseksi rodullisen luokittelun järjestelmäksi. Silloin ulkoiset piirteet, kuten ihonväri, alkoivat kieliä henkilön yhteiskunnallisesta asemasta, ja järjestelmä on voimissaan edelleen. Sillä on niin kulttuurisia kuin taloudellisiakin ulottuvuuksia. Siinä mielessä rasismia vastaan taistelu on kolonialismin jäänteitä vastaan taistelua. Quijano tunnetaan erityisesti vallan kolonialisuuden käsitteestä.

Järjestelmästä hyötyivät ensin esimerkiksi siirtomaaherrat, orjakauppiaat ja orjien omistajat. Sen nykypäivään ulottuvia seurauksia voi lähestyä valkoisen etuoikeuden kautta, josta valkoiset nauttivat, halusivat tai eivät. Se tarkoittaa sitä, että valkoiset pääsevät helpommalla. He näyttäytyvät normina, jota vasten kaikkea muuta peilataan. Heitä ei laiteta vastuuseen teoistaan koko valkoisen väestönosan edustajina, vaan yksilönä. Heidän ei esimerkiksi tarvitse miettiä, suhtaudutaanko heihin tai heidän lapsiinsa nurjasti tai joutuvatko he väkivallan kohteeksi ulkonäkönsä takia.

Valkoinen etuoikeus näkyy myös siinä, kuka saa äänensä kuuluviin ja ketä uskotaan. Valta-asemaa tukee eurosentrismi historiankirjoitusta ja koulujärjestelmää myöten. Osa rasisminvastaista työtä on tämän aseman tiedostaminen ja työskentely etuoikeuden purkamiseksi.

Valkoinen etuoikeus näyttäytyy selkeimmin niille, jotka eivät siitä nauti. Heitä on järkevää kuunnella tarkkaan. Aloittaa voi vaikka lukemalla tämän Ruskeat tytöt -blogin tekstin. Siinä haastatellaan Viljakkalasta kotoisin olevaa räppäri E. Theloa, joka kertoo miten häntä ihonvärinsä vuoksi kohdellaan ”mamuna”, ja miten häntä jatkuvasti muistutetaan siitä, ettei hän ole suomalainen.

Portugalissa rasisminvastaisen työn keskeinen ongelma on se, että maassa yleisesti ajatellaan, että täällä ei ole rasismia. Alkuvuoden tapahtumat ovat seurausta siitä, että rasismia vastaan ei ole asetuttu tarpeeksi jyrkästi, eikä sen vaikutuksia osattu arvioida tai haluttu ottaa todesta. Tapahtumat ovat myös osa pitkää rasistisen väkivallan jatkumoa. Julkisuuteen ne nousivat lähinnä siksi, että osa pahoinpidellyistä oli hyvin verkostoituneita aktivisteja ja naapurustossa toimivan yhdistyksen työntekijöitä.

Heinäkuun alussa uutisoitiin, että yhdeksälle tapaukseen liittyvälle poliisille on tiedossa seuraamuksia. Tapausta tutkitaan siis edelleen. Kolme poliisia on siirretty tutkinnan ajaksi syrjään tehtävistään. Samassa yhteydessä kerrottiin poliisien yhteyksistä äärioikeistolaisiin järjestöihin.

Neilikkavallankumouksesta on 41 vuotta, mutta poliiseja pelätään edelleen

Fifin ”Neilikkavallankumouksen sankarit, teitä tarvitaan vielä” -jutun ilmestymisestä on aikaa tasan vuosi. Esimerkiksi tällä viikolla ilmestyneen BBC:n artikkelin myötä voi vain todeta, että tilanne on entistä kurjempi. Portugalin poliisin rasismi ja väkivaltaiset otteet puhuttavat.

Mielessä pyörii lause, jonka näin kuvassa jostain mielenosoituksesta vuosikymmenten takaa: ”Ditadura acabou, só falta avisar a polícia”. Diktatuuri päättyi, täytyy vain vielä ilmoittaa siitä poliiseille, se suurin piirtein tarkoittaa.

Jutun otsikko viittaa Diana Andringan kaltaisiin aktivisteihin, joille on edelleen töitä ja jotka niitä myös tekevät. Mutta ennen kaikkea tarvitaan uusia ja rohkeita aktivisteja. Heitä on, esimerkiksi alkuvuoden tapahtumia seurannut mielenosoitus osoitti.

Neilikkavallankumouksen sankarit, teitä tarvitaan vielä!

Poliisien toimet ovat omiaan luomaan vallankumouksellista henkeä. Ei olisi ensimmäinen kerta Portugalissa.

Kun tämä teksti ilmestyy, Portugalissa on vapaapäivä Neilikkavallankumouksen kunniaksi. Oikeistodiktatuurin kumoamisesta on kulunut 40 vuotta. Lissabonissa keräännytään Avenida da Liberdade -kadulle neilikat rintapielissä. Viralliset tahot muistelevat päivän saavutuksia, mutta kadulla näkyy ja kuuluu myös kriittisiä viestejä.

Portugalin nykytilanteessa ei tosiaan ole juuri juhlimista, vaikka sitä ei voikaan Salazarin johtaman Estado Novon diktatuuriin verrata. Alun perin ajattelin kirjoittaa kuitenkin niistä siirtomaasotia, siirtomaavaltaa ja diktatuurin eri ulottuvuuksia vastaan taistelleista portugalilaisista.

Vaikka itse vallankaappauksesta oli vastuussa asevoimien liike, diktatuuria vastaan taisteltiin sen aikana monilla eri tahoilla. Monet olivat vangittuina tai lähtivät maanpakoon. Täällä on väkeä, joka edustaa oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja sananvapauden puolustamisen perinnettä. Mutta viime aikoina eräs toisenlainen ”perinne” on jatkuvasti kiinnittänyt huomioni.

Eilen olin Carmon aukiolla, jossa vallankumouksen keskeisimmät käänteet tapahtuivat. Sinne, sotapoliisin päämajaan, pakeni aamuvarhain vallankumouksen alettua Salazarin seuraaja Marcello Caetano. Pian aukio täyttyi väestä huolimatta kehotuksista pysyä sisällä. Valta vaihtui neuvotellen – keskeinen rooli oli vallankumouksellisia joukkoja johtaneella kapteeni Salgueiro Maialla.

Aukiolle on pystytetty suuria kuvia tuolta ajalta. Niissä näkyy kansan ympäröimät panssarivaunut ja muutamia keskeisiä hahmoja. Yhden kuvan edustalla seisoi englanniksi vallankumouksesta kertova nainen parin muun kanssa. Hän kertoi tunnettua tarinaa: vallankumous oli veretön ja sai nimensä siitä, että joku sotilaista keksi laittaa kiväärinsä piippuun neilikan. Vetoava tarina ei ole kuitenkaan aivan tosi verettömyyden suhteen. Päivänä kuoli neljä ihmistä. He olivat salaisen poliisin PIDE:n päämajan edustalla kerääntyneessä rauhanomaisesti mieltään osoittavassa väkijoukossa. Poliisi avasi tulen ihmisjoukkoa kohti.

Juuri PIDE oli vastuussa tiedustelusta ja hallitusta vastaan toimivien pidätyksistä ja kuulusteluista. Pahamaineiset PIDE:n miehet turvautuivat usein kidutukseen. PIDE:n koura ulottui myös siirtomaihin Afrikassa. Sinne, Kap Verden saaristossa sijainneeseen Tarrafalin vankilaan, myös lähetettiin vaarallisimpina pidetyt vangit. Sitä kutsuttiin hitaan kuoleman leiriksi. Vallankumouksen jälkeen ”pidet” eivät kuitenkaan juuri joutuneet vastuuseen teoistaan.

On ehkä epäasiallista luoda jatkumo vallankumouksen ainoista verenvuodattajista nykypäivän poliiseihin. Mutta monille täällä poliisi on edelleen uhka, ei turvallisuuden ja järjestyksen symboli. Se on käynyt selväksi erityisesti sinä aikana, jona olen asunut Cova da Mourassa.

Hiljattain juna-asemalla lippuihin liittyvän selkkauksen aikana poliisi kiroili ja karjui naiselle, joka kyseenalaisti poliisin toiminnan. Niin sanotuissa ongelmalähiöissä raskaasti aseistetut poliisit puolestaan ratsaavat ohikulkijoita sattumanvaraisesti. Joskus ratsattavat komennetaan kadulle vatsalleen makaamaan, kun poliisit tarkistavat paperit.

Siitäkään ei ole kauan, kun keskustan metroasemalla poliisi oli pysäyttänyt kymmenisen nuorta, jotka ratsattiin kaikkien ohikulkijoiden edessä. He olivat kaikki tummaihoisia, kuten kaikki muutkin yllä mainitut. Ei siis ole ihme, että poliiseihin suhtaudutaan vihamielisesti – tai peläten. Poliisien toimet ovat myös omiaan luomaan vallankumouksellista henkeä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Vankiloiden vartijoiden toiminnasta taas on kerätty raportteja ISCTE-yliopiston ylläpitämälle sivustolle. Siellä kerrotaan väkivallasta ja kidutuksesta. Päädyin lukemaan sitä viime viikolla, sillä erään perheen alle kolmekymppinen poika kuoli vankilassa. Perheelle kerrottiin, että hän oli hirttäytynyt sellissään. Kaikki kuitenkin ajattelevat, että vartijat pahoinpitelivät miehen kuoliaaksi. Se, mitä todellisuudessa tapahtui, selviää toivottavasti myöhemmin. Mutta tapahtumat ja niiden tulkinta kertovat paljon suhteesta virkavaltaan. Ja demokratian tilasta Portugalissa.

Virkavallan arveluttavista ja kyseenalaisista toimista on vaikea keskustella ja niihin on vaikea puuttua. Ne nahoissaan tuntevilla ei usein ole henkisiä tai taloudellisia resursseja oikeuden etsimiseen. Ne, jotka eivät poliisien kanssa joudu tekemisiin, suhtautuvat usein epäillen poliisien tai vartijoitten kohtuuttomista otteista kertoviin. Poliisin väkivallasta ollaan mieluiten vaiti, aivan kuten vallankumouksestakin kerrottaessa.