Kuolemasta, hautajaisista, jäähyväisistä

En ole oikein tiennyt että miten tästä voisi kirjoittaa, onko se edes sopivaa. Mutta olen kirjoittanut tänne paljon pienemmistä ja merkityksettömämmistä asioista ja Danyn kuolema ei ollut pieni ja merkityksetön asia. Ja sen jälkeen en ole oikein osannut kirjoittaa tänne, sillä muista Cova da Mouraan liittyvistä asioista kirjoittaminen Danya mainitsematta on tuntunut väärältä. En siis ole kirjoittanut.

Dany G kuoli helmikuussa tapaturmaisesti. Ei me oltu sillä tavalla läheisiä, mutta hän oli kuitenkin läsnä kaikki ne vuodet jotka olen viettänyt täällä, sillä hän oli puolison lähisukulainen, vähän kuin pikkuveli. Kohdattiin usein, varsinkin silloin kun olin vasta muuttanut Cova da Mouraan ja asuttiin lähekkäin, joskus hän poikkesi nopeasti kylässä. Meidän kodin vieressä oli Cova da Mouran studio, ja siellä hän kävi paljon, kuulin puolisolta että hän oli tosi hyvä siinä mitä teki, sanoitusten kirjoittamisessa ja räppäämisessä.

Sitten seuraavana kesänä tuli ulos hänen ja muiden Fronta -laulu, josta tulee aina mieleen ensimmäinen kesä täällä. Se kertoo poliisien epäoikeudenmukaisesta toiminnasta Cova da Mourassa ja siinä näkyy monia saman ikäpolven nuoria, he kutsuvat itseään perheeksi. Se oli iso hitti.

Me lähdettiin myöhemmin Lontooseen ja oltiin siellä silloin kun Dany melkein kuoli, mutta selvisi sitten kuitenkin. Silloin menehtyi yksi hänen läheisistä ystävistään, hänkin näkyy videolla.

Kun muutettiin takaisin Cova da Mouraan, Dany oli melkein aina poikansa kanssa. Yksi laulu kertoo lapsista ja rakkaudesta perhettä kohtaan, mutta sitten toisissa kuolema oli läsnä. Yhdessä hän kysyy mitä kuoleman jälkeen tapahtuu ja osoittaa sanansa menettämälleen ystävälle. Edellisen vuoden lopulla hän oli menettänyt toisen läheisen ystävänsä Cova da Mourasta. Hänkin näkyi Fronta-videossa. Ihan kuin Dany olisi aavistanut omankin kuolemansa, täällä sanottiin.

Danyn kuolemaa seuraavina päivinä koko naapurusto oli ihan hiljainen. Missään baarissa ei soitettu musiikkia, satoi monta päivää perätysten. Viikon kuluttua hautajaisissa arkkua saattoivat sadat ihmiset, aurinko paistoi ensimmäistä kertaa Danyn kuoleman jälkeen. Ensin vanhemmat sukulaiset laskivat kukkia haudalle, sitten he lähtivät ja nuoremmat tulivat lähemmäksi, istuivat arkun ympärillä niin kauan että tuli pimeää, kuin häntä ei olisi haluttu jättää yksin.

Istuin itse syrjemmällä, katselin miten ihmiset kävivät lähtiessään aiemmin kuolleiden omien ja Danyn ystävien haudoilla, ne on kaikki samalla isolla hautausmaalla. Olin tietenkin surullinen Danyn kuolemasta, hänen perheensä menetyksen vuoksi, hänen raskaana olevan tyttöystävänsä vuoksi ja sitten siksi että niin monet Cova da Mouran nuoret ovat menettäneet niin paljon niin lyhyessä ajassa. Että miten sitä voi käsitellä ja miten sen jälkeen pystyy jatkamaan.

Sitten vähän hautajaisten jälkeen ilmestyi vielä yksi laulu, joka Danylta oli jäänyt kesken. Sen nimi on Dispidida, se tarkoittaa kreoliksi jäähyväisiä. Siinä puhutaan kuolemasta, kesken jääneistä elämistä Cova da Mourassa, äideistä jotka jäävät hyvästelemättä.

Se esitettiin pari viikkoa sitten täällä järjestettävien Kova M -festivaalien lopuksi, ja se omistettiin myös Puto G:lle, toiselle lahjakkaalle nuorelle räppärille, joka kuoli tapaturmaisesti heinäkuun alussa, oli täältä kotoisin ja oli mukana sillä samalla Fronta-videolla.
Mainokset

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Hyviä uutisia Lissabonista

”Jos halutaan, että asiat muuttuu, ei kannata odottaa, että joku tulee auttamaan”, Cova da Mourassa sanotaan usein. Eikä niin ole tehtykään, vaan täällä on tartuttu toimiin. Tämä dynamiikka tuppaa kuitenkin jäämään näkymättömäksi ja kriittisen keskustelun jalkoihin, joten seuraa listaus joistain blogin aihepiiriin liittyvistä positiivisista teoista ja toimintatavoista.

Toimintaa on ollut tietenkin aiemmin, mutta ehkä sen lisääntymiseen ja näkyvyyteen vaikuttaa se, että niin sanotut toisen polven siirtolaiset (termi on hassu, lissabonilaisistahan tässä on kyse) ovat ottaneet jatkuvasti enemmän tilaa haltuun. Siitäkin on juteltu, miten ikäistemme (suurin piirtein kolmekymppisten) vanhemmat, se ensimmäinen sukupolvi, vastasivat olosuhteiden pakostakin nöyremmin odotuksiin kiitollisuudesta, pyrkivät sopeutumaan ja ihan vain välttämään ongelmia.

Nuorempi sukupolvi ei peilaa läsnäoloaan valkoisten portugalilaisten kautta, vaan on kotimaassaan ja -kaupungissaan, vaikka muut eivät sitä aina hyväksyisikään. Ja siinä missä siirtomaiden itsenäistyttyä tänne tulleet raatoivat rakentaakseen kotinsa ja saadakseen lapsensa kouluun, täällä koulunsa käyneillä on paitsi omakohtaista kokemusta maan rakenteellisesta rasismista, myös rohkeutta puuttua siihen.

Vaikka toiminnassa on taustalla ”by us, for us” -asenne, sillä on myös toissijainen vaikutus. On ollut kiinnostavaa huomata, miten viimeisen vuoden aikana mediassa on alettu tuoda esiin uusia näkökulmia Lissabonin ongelmalähiöihin ja julkaistu juttuja esimerkiksi koulujärjestelmän rakenteellisesta rasismista ja mustan feministijärjestön perustamisesta.

Huomio ei tietenkään ole täysin ongelmatonta ja sitä voi tulkita esimerkiksi edellisen bloggauksen näkökulmasta. Sillä saattaa olla ongelmia vähättelevä ja toiminnan poliittista ulottuvuutta vaimentava vaikutus. Mutta sanan leviämisestä (josta ei ole vastuussa ainoastaan valtamedia) on myös seurannut sitä, että aiemmin omina pieninä yksikköinä toimineet ryhmät ja yksittäiset ihmiset ovat löytäneet laajemman yhteisön. Monet, jotka ovat kuvitelleet tulleensa katsomaan elokuvan ovatkin lupautuneet runoillan esiintyjiksi, luennon pitäjiksi tai päätyneet feministiryhmän jäseniksi.

Positiivinen huomio on myös strategisesti tärkeää, sillä jos valtaväestön kuva esimerkiksi Cova da Mourasta ja sen asukkaista normalisoituu ja stereotypiat haihtuvat, siitä on hyötyä myös negatiivisissa tilanteissa.

Kova M -festivaali

Viime viikolla Cova da Mourassa järjestettiin viidennet Kova M -festarit. Viikolla ohjelmassa oli kaikenlaisia työpajoja, pienet afrikkalaisen kirjallisuuden messut ja jalkapalloa, perjantaina ja lauantaina naapuruston urheilukentällä katseltiin tanssiesityksiä ja kuunneltiin räppiä, reggaeta, funanaa ja kuduroa. Esiintyjistä suurin osa oli Cova da Mourasta, loput muista ”ongelmalähiöistä”.

Esille täällä pääsevät erityisesti sellaiset artistit, jotka pysyvät suosiosta huolimatta marginaalissa. Tosin jonkinlaista murrosta voi siinäkin aistia. Heistä – Lissabonin lähiöiden tähdistä, joiden videoita on katsottu Youtubessa jopa satoja tuhansia kertoja – kirjoitettiin joku aika sitten valtamediaa edustavassa Público-sanomalehdessä. Suuri osa musiikista on laulettu kreoliksi, mikä kielii paitsi identiteettikysymyksistä, myös kohdeyleisöstä.

Ehkä parasta antia oli Cova da Mouran Samba KF. Fidjo Matcho kertoo siirtolaisuudesta ja siitä, millaista on elää ”valkoisessa maassa”, ikävöidä kotiin ja yrittää vastata ulkomaille lähteneisiin kohdistuviin odotuksiin.

Entä mitä tapahtuu, kun maan pahamaineisimman naapuruston urheilukentälle kokoontuu suuri määrä sieltä ja muista pahamaineisista lähiöstä tulevia nuoria? Suurin uhka oli sokerihumalassa pitkin kenttää juoksevat lapset.

Tänä vuonna Cova da Mourassa järjestettiin myös kansainvälinen, Afrikkaan ja sen diasporiin keskittyvä elokuvafestari. Sen päätteeksi pidettiin vielä työpaja, jonka lopputuloksena syntyi covadamouralaisesta nuorten naisten tanssiryhmästä kertova lyhytelokuva.

Elokuvia katsottiin Tabacaria Tropicalissa ja improvisoidussa ulkoilmateatterissa. Keskustelut venyivät yömyöhään. Festarin järjesti kolme mustaa naista – yksi Portugalista, yksi Kap Verdeltä ja yksi Brasiliasta. Miksi se pitää mainita? Siksi, että yleensä tällaiset tapahtumat järjestetään Lissabonin keskustassa valkoisen kulttuurieliitin toimesta. Ja keskustelu on sen mukaista.

Sisäänpääsy festareille ja elokuvanäytöksiin oli ilmainen. Juhlista vastaa covadamouralainen Moinho da Juventude -yhdistys, varoja on viime vuosina hankittu muun muassa joukkorahoituksella. Festareilla on myös joitain sponsoreita.

Runoja, queer-feminismiä ja muotia

Elokuvaohjelman järjestäneet naiset kävivät puhumassa elokuvafestivaalista televisiossakin ja siitä oli juttu Público-lehdessä. Mutta siitä kerrottiin myös Rádio AfroLis -audioblogissa, joka keskittyy Lissabonin afrikkalaistaustaista väkeä koskeviin asioihin ja yleensäkin siihen, mitä on olla musta lissabonilainen. Blogi kuuluu myös itsessään hyvien ”uutisten” joukkoon, vaikka se onkin jo perustettu vuonna 2014.

Samaan hyvien, joskaan ei aivan tuoreiden uutisten joukkoon kuuluu näistäkin tapahtumista sanaa levittänyt queer-feministinen Queering Style -sivusto, joka keskittyy kulttuuriin, tyyliin ja aktivismiin.

Molempien sivustojen perustajat olivat hiljattain myös esillä mediassa Lissabonin mustista runoilijasta kertovassa lehtijutussa. AfroLis-blogin aloitteesta syntynyt Djidiu-niminen ryhmä kokoontuu lausumaan runoja ja muutoinkin jakamaan illan edeltä päätettyyn teemaan liittyviä kokemuksiaan.

jonroque-small
Cova da Mourassa ommeltu luomupuuvillainen Bazofo-merkin paita.

Tyylikysymyksissä on myös tartuttu toimiin. Kova M -festareilla nähtiin Kahumbi-merkin muotinäytös. Afrowear-merkki tekee mittatilaustöitä afrikkalaisista kankaista.

Uusin tulokas on pari viikkoa sitten lanseerattu Cova da Mouran Bazofo, jonka tuotteita myydään Tabacaria Tropicalissa, eli kirjaimellisesti kotikulmilla. Se on Portugalissa edelläkävijä siinäkin mielessä, että paidat ovat mahdollisemman kestävästi ja eettisesti tuotettuja. Osa ommellaan Cova da Mourassa. Bazofosta kirjoitan myöhemmin enemmän!

Kahumbi ja Bazofo eivät kumpikaan edusta pelkkää muotia, vaan ne tuovat myös esiin identiteettikysymyksiä ja nostavat arvoon ilmiöitä, joilla ei sellaista aiemmin ole juuri nähty olevan.

Toimittajan valkoinen katse

Ensimmäistä kertaa Cova da Mouraan tullut vieras kertoi kuulleensa siitä, minkälaista yhteiskunnallista keskustelua naapurustossa järjestetyissä elokuvailloissa on käyty. Sen korkea taso oli kuulemma yllättänyt hänet. Hän vielä kertoi, että aikoi antaa oman panoksensa tähän keskusteluun ja haluavansa auttaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Illallisen mittaan selvisi, että vieras oli toimittaja. Tässä kohdin puheeksi tuli se, että hän voisi ”auttaa” myös toimittajan roolissa.

Lähtökohta oli ilmeisen hyväntahtoinen. Siinä myös näkyy se yleinen asetelma, jossa Cova da Mouran kaltaisia paikkoja lähestytään avun tarpeen kautta, ystävällisesti, mutta alentuvasti. Tavallista on myös se, että halutaan jakaa omaa tietämystä ja kokemusta muille, mutta harvemmin tulee mieleen, että voisi itse olla kuuntelijan ja oppijan asemassa. Jotkut vieraat vaikuttavat mieltävän jo läsnäolonsa ja mielenkiintonsa jaloksi teoksi.

Siinä vaiheessa ruokajuoma oli kuitenkin mennä väärään kurkkuun, kun illallisvieras sanoi olevansa kiinnostunut ennen kaikkea minun tarinastani. Että olisi kiinnostavaa, miten suomalainen, tohtoriksi väitellyt valkoinen nainen on päätynyt moiseen paikkaan. Periaatteessa kyllä ymmärrän, että asetelma on herkullinen. Etenkin, jos haluaa luoda vastakkainasetteluja korostavan kertomuksen. Mutta onhan se myös ongelmallinen: pahamaineista lähiötä halutaan lähestyä Portugalissa muualta tulleen valkoisen näkökulmasta. Sekin on kuvaavaa, että tämä katse lienee lähellä sitä katsetta, jonka valkoiset portugalilaiset pahamaineiseen lähiöön kohdistavat, siitä huolimatta että he jakavat esimerkiksi kansalaisuuden ja kielen sen enemmistön kanssa.

Valkoinen katse (white gaze) on läsnä myös silloin, kun median käsittelyyn nousee ”uusia” aiheita, kuten kulttuurinen omiminen tai vaatimus inklusiivisuudesta. Ne nähdään ensisijaisesti siitä näkökulmasta, että nyt tässä ollaan menettämässä oikeuksia. Niitä ei nähdä mahdollisuutena korjata toimintaa tasa-arvoisempaan suuntaan.

Vastuu siitä, että juttu ei ylläpidä valkoista etuoikeutta, vie tilaa negatiivisella tavalla eikä puhu muiden puolesta tuntuu myös siirtyvän usein haastateltavalle. Valtamedia ei sitä tässä mielessä yleensä ota. Se saattaa lopulta johtaa vaikeuksiin hankkia haastateltavia.

Stereotypioita toistavat toimittajat

Muutama vuosi sitten en välttämättä olisi torjunut ideaa haastattelusta yhtä nopeasti. Vuodet Cova da Mourassa ovat opettaneet paljon journalismista. Ongelmalliset lähestymistavat voi jakaa kahteen. Toinen on hyväntahtoinen, mutta toiseuttava, ja paljastaa, miten journalismin kuluttajina nähdään toimittajan näkökulman ja aseman jakavat ihmiset, eikä esimerkiksi pahamaineisessa lähiössä asuvat ihmiset. Näissä jutuissa ensin kerrotaan siitä, miten ”afrikkalainen naapurusto” Cova da Moura on pahamaineinen, sitten todetaan, että maine taitaa olla vähän liioiteltu. Usein jutun keskiössä ovat myös toimittajan tunnelmat ja kokemukset, joihin lukijan oletetaan samaistuvan. Nämä tyypit usein haluavat purkaa myyttejä ja kokevat olevansa hyvällä asialla.

Toinen lähestymistapa on sensaatiohakuisempi. Silloin Cova da Mourasta puhutaan slummina tai favelana. Tai molempina. Näissä jutuissa on joskus täysin keksittyjä elementtejä ja niitä julkaistaan usein silloin, kun uutisrintamalla on hiljaista. Molemmat lähestymistavat korostavat eroja ja ylläpitävät niin sanottua valkoista katsetta.

Ja sitten oli myös se muuan eurooppalainen (ei suomalainen eikä portugalilainen) toimittaja, joka tutun tutun kautta pyysi apua jutuntekoon Cova da Mourassa. Hän vakuutti olevansa vastuullinen, ja itse jutunteko alkoi ihan kivasti. Sain järkättyä haastatteluja, reportteri kohteli ihmisiä ystävällisesti. Mutta sitten alkoi kaduttaa, kun hän oletti, että asukkaille on kunnia-asia esitellä vapaa-ajallaan naapurustoa vieraille englanniksi ja soitella keskusteluissa esiin nousseiden potentiaalisten haastateltavien perään. Minä sain samasta hommasta vähemmillä taustatiedoilla ja asiantuntemuksella korvauksen, vaikkakin pikkuruisen.

Kun vielä näin, miten juttua promottiin kertomalla toisen naapuruston asukkaista, jotka eivät tajua, miksi heidän kotejaan puretaan ja heitä häädetään kadulle, päätin etten enää ikinä tee mitään vastaavaa. Nämä asukkaat, jotka nyt näyttäytyivät avuttomina uhreina, olivat todellisuudessa hyvin perillä dynamiikasta häätöjen taustalla. He olivat myös organisoineet vaikka minkälaista toimintaa oikeuksiensa puolustamiseksi ja käyneet paperisotaa paikallishallinnon kanssa. On houkuttelevaa lisätä jännitettä ja draamaa, kun tietää ettei joudu sanomisistaan asianomaisille vastaamaan.

Median dekolonisaatio

Bloggauksen otsikko on myös itsekriittinen. Tämän blogin kirjoittamisen suurimmat haasteet liittyvät juuri näihin kysymyksiin, vaikka bloggaaminen ja toimittajan työ eivät sama asia olekaan. Samanlaisia kysymyksiä oli usein mielessä väikkäriä kirjoittaessa, sillä se käsitteli mosambikilaista kirjallisuutta. Voiko tällaisista paikoista edes kirjoittaa toistamatta ongelmallisia asetelmia?

Kirjoittaja on tietenkin tekstissä aina läsnä, eikä omasta positiostaan pysty täysin irrottautumaan. Ja etenkin blogit ovat aina jollain tasolla myös tarinaa sen kirjoittajasta, vaikka ne eivät päiväkirjamaisia olisikaan. Jos joskus onkin perusteltua jättää joku asia käsittelemättä, on myös välimuotoja valkoisen katseen ja jutun kirjoittamatta jättämisen välillä. Skarpisti toteutetusta journalismista voi olla monenlaista hyötyä, aina epäoikeudenmukaisuuksien paljastamisesta lukijoiden maailmankuvan ravisteluun.

Listasin ajatuksiani järjestelläkseni joitain kirjoitustyön dekolonisointiin ja valkoisen katseen tiedostamiseen tähtääviä kysymyksiä. Joillekin ne ovat itsestäänselviä, mutta median kuluttajana on helppo huomata, että kaikille ei. Ja kaikkia moinen ei myöskään kiinnosta. Lista ei ole yleispätevä (juttuja ja aiheita on monenlaisia) ja sitä sopii jatkaa. Sitä voi käyttää muidenkin kirjoittamien juttujen analysoimiseen.

  • Pidänkö itseäni neutraalina ja objektiivisena toimijana omaa asemaani tiedostamatta?
  • Onko jutusta aidosti hyötyä, vai käytänkö oletettua hyödyllisyyttä oikeutuksena ja perusteena jollekin muulle?
  • Ylläpidänkö ”valkoista katsetta” vai tiedostanko sen ja pyrin sen kyseenalaistamiseen?
  • Kenelle kirjoitan?
  • Eksotisoinko?
  • Kerronko sankarikertomusta ennen kaikkea itsestäni ja omasta jaloudestani itse asian varjolla ja omien tunteideni kautta ”valkoinen pelastaja” -henkeen?
  • Millä perusteella valitsen haastateltavat? Ylläpidänkö asetelmaa, jossa asiantuntijoiksi asetetaan etuoikeutetut valkoiset henkilöt aiheesta ensikäden tietoa omaavien ohi?
  • Minkälaisia ennakko-oletuksia teen ihmisistä ja heidän tietämyksestään heidän asuinpaikkansa, yhteiskunnallisen asemansa ja ulkonäkönsä perusteella?
  • Jos teen juttua maassa, jota en tunne kunnolla, toistanko kritiikittä ulossulkevaa, hegemonista kansallista kertomusta?
  • Jos teen juttua ihmisistä, jotka eivät ymmärrä lopputuloksen kieltä tai todennäköisesti saa sitä käsiinsä, käytänkö tilannetta hyödyksi?
  • Jos ajattelen antavani äänen ryhmälle tai henkilölle, joka ei muuten tule kuulluksi, onko tämä paras tai ainoa tapa tehdä niin? Voisinko purkaa niitä esteitä, jotka pitävät kaltaiseni ihmiset toimittajan työssä ja muut haastateltavan asemassa?
  • Kuinka paljon visuaalinen puoli toistaa stereotypioita ja kliseitä?
  • Suhtaudunko eri tavoin erilaisiin kuvattaviin? Kuvaanko joitain ihmisiä lupaa kysymättä, jos oletan että he eivät nosta meteliä tai tule näkemään lopputulosta, ja kysynkö lupaa niiltä, joiden arvelen kyseenalaistavan tekemiseni?
  • Olenko pätevä kirjoittamaan aiheesta, vai olisiko sankarillisin teko jättää juttu houkutuksista huolimatta tekemättä?

P.S. Suomessa ”lähiöjournalismia” on käsitelty esimerkiksi  Pontus Purokurun Toimittaja testaa -blogin FB-sivuilla. Ymmärtääkseni sitä käsitellään myös Emilia Kukkalan ja Purokurun Luokkavallan vahtikoirat -kirjassa, jota en ole vielä lukenut.

Kuninkaamme Eusébio

Yleensä aurinkoisina sunnuntai-iltapäivinä Cova da Mourassa soi musiikki ja kaikki on kadulla. Eilen ei. Kadulla oli lähinnä lapsia ja vanhempia naisia. Musiikkiakaan ei kuulunut. Se johtui tietenkin futiksesta: Benfica pelasi Portugalin mestaruudesta.

Jo aamupäivällä yläkerran naapuri oli laittanut soimaan Benfican kannatusmusiikkia (kyllä, sitä on levytetty). En katso jalkapalloa tai kuuntele pelejä radiosta, mutta tiedän, milloin Benfica tekee maalin. Koko naapurusto tuntuu yhtyvän kollektiiviseen ”golo!”-huutoon. Ja jos Benfica voittaa, autot alkavat töötätä.

Eilinen kävelyretki hiljaisessa Cova da Mourassa päättyi Coqueiro-baariin, jossa muusikotkin soittivat matsia telkkarista katsoen. Monilla oli kaulassa vähintään Benfica-liina, useilla ainakin punainen paita ja joillain, kuten baarimikolla, kauttaaltaan punaiset vaatteet. Kun peli loppui ja Benfica voitti Portugalin mestaruuden kolmatta kertaa peräkkäin, alkoi hillitön halailu, kippistely ja tanssahtelu.

Cova da Moura kannattaa Benficaa. Lissabonin toisen joukkueen, Sportingin, kannattajia on vähän. Sitten on vielä muutama Porton kannattaja. Homma on niin vakavaa, että benfiquistat eivät mielellään pukeudu Sportingin vihreään, ja sininenkin nähdään värin sijaan viittauksena Portoon. Sporting mielletään yläluokkaisten joukkueeksi, Benfica taas kansan joukkueeksi. Erimielisyydet eivät kuitenkaan äidy väkivaltaisiksi. Sportinguistat saivat ihan rauhassa juoda oluensa tai grogunsa eilen, kunhan vain sietivät vähän irvailua.

Jalkapallo otetaan vakavasti koko Portugalissa, eikä vain Cova da Mourassa. Sillä on pitkät perinteet. Jalkapallo oli yksi Salazarin diktatuurin (1933-1974) peruspilareista, kolmesta f-kirjaimesta. Kaksi muutaa f-kirjainta viittaavat fadomusiikkiin ja pyhiinvaelluspaikka Fátimaan, jossa Neitsyt Maria ilmestyi kolmelle paimenelle vuonna 1917. Niiden oli määrä pitää kansan mieli kiireisenä, jotta ei syntyisi diktatuuria kritisoivia näkemyksiä.

Salazar ei kuulemma itse jalkapallosta juuri perustanut, mutta diktatuurin loppupuolella sitäkin käytettiin siirtomaavallan perusteluun. Siinä erityisen hyödyllinen oli Benfican legendaarisin pelaaja, vuonna 1942 Mosambikissa syntynyt Eusébio eli musta pantteri. Siirtomaavaltaa perusteltiin nimittäin sen loppuvaiheessa sillä, että portugalilaiset olisivat erityisen hyväsydämisiä ”merentakaisten provinssien” hallitsijoita, jotka kohtelivat kansoja tasapuolisesti ja reilusti. Musta, köyhissä oloissa kasvanut futistähti sopi myytin tukemiseen erinomaisesti.

Kun tähti vuonna 2014 kuoli, Portugalissa julistettiin kolmen päivän suruaika. Jalkapalloilijan viimeinen leposija on Panteão Nacional. Panteonissa hänellä on seuranaan muun muassa fadolaulaja Amália Rodrigues sekä portugalilaisia presidenttejä ja kirjailijoita. Siellä on toki myös muistomerkit tärkeille löytöretkeilijöille. Hautajaisseremoniassa olivat paikalla sekä presidentti että pääministeri.

Eusébio on tietenkin suuri sankari myös Cova da Mourassa. Kylän jokaisen kuppilan seinään on teipattu hänen kuolemansa aikaan jonkun lehden välissä ollut juliste nuoresta Eusébiosta pelaamassa. Täällä on myös jättimäinen Eusébio-graffiti, mutta siitä kaikki eivät ole kovin innoissaan. Eusébio ei koskaan hiiskahtanutkaan rasismista tai siirtomaavallasta, edes jälkikäteen. Monet tulkitsevat, että hänet kelpuutetaan kansallissankariksi juuri siksi. Graffitissa Eusébion takana näkyvät paitsi Benfican tunnusmerkit, myös Portugalin lipun keskiosasta tuttu kuvio löytöretkiviittauksineen – vaakunan taustalla on armillaari, koje jonka avulla löytöretkeilijät navigoivat. Graffitin kylkeen on vielä kirjoitettu ”És o nosso Rei”, olet kuninkaamme.

Monet ajattelevat kriittisesti, että jalkapallon rooli kansan oopiumina ei ole juuri muuttunut. Se kuitenkin kuulostaa lähinnä elitistiseltä ”kansan” aliarvioimiselta. Ne samat ihmiset, jotka pitävät jalkapallosta ja ihailevat Eusébion taitoja, voivat kritisoida hänen asemaansa siirtomaavallan maskottina ja esimerkiksi sitä, että siinä missä täällä syntyneet kapverdeläisten vanhempien lapset eivät saa kansalaisuutta kuin vasta täysi-ikäisenä, maksua ja puhdasta rikosrekisteriä vastaan, taitavat jalkapalloilijat saavat kansalaisuuden hetkessä.

Sitä paitsi jalkapallo on ihan pätevä tapa päästä hetkeksi ajattelemasta arjen murheita. Ja kaikki syyt ilonpitoon tietenkin kannattaa käyttää. Kun ottelu eilen loppui, tuntui kuin olisi ollut Suomessa vappuna. Baarimikko tarjosi juomat Benfican kunniaksi, yksi kaveri pysähtyi kertomaan heränneensä tosi onnellisena, ja kun Benfica voitti, tuli päivästä paras ikinä.

Pienituloisen pelastus: solidaarinen ja yhteisöllinen raharinki

Perustettiin puoli vuotta sitten ystävien kanssa säästöjärjestelmä, tai kiertävä lainaussysteemi. Malli on lainattu entisten Portugalin siirtomaiden naisilta. Mosambikissa perinteinen järjestelmä kulkee nimellä xitique, Angolassa sitä kutsutaan kixikilaksi. Sama systeemi on varmasti käytössä monissa maailman kolkissa, mutta nämä olivat meille läheisimmät esimerkit. Kyseessä on eräänlainen epämuodollinen mikrolainajärjestelmä, jonka turvin esimerkiksi monet toreilla myyjinä toimivat naiset ovat onnistuneet kohentamaan olojaan.

Homma toimii niin, että kootaan ryhmä, jonka jokainen jäsen laittaa kassaan säännöllisesti tietyn rahasumman. Jäsenet saavat vuorotellen nostaa kertyneen summan, joka mahdollistaa isompien hankintojen tekemisen.

Perinteisesti järjestelmä on ollut käytössä niillä, joilla on pienet tulot ja joilla ei välttämättä edes ole pankkitiliä. Ja tietenkin lainan korottomuus tekee systeemistä houkuttelevan. Erityisesti sitä ovat harjoittaneet naiset, mutta myös perheet ja suvut. Mosambikissa perhepiirissä järjestelmää käytetään esimerkiksi kodinkoneiden hankintaan. Kun on aika ostaa tarvittu laite, pidetään myös yhteishenkeä vahvistavat kemut.

Portugalissa Cova da Mouran kaltaisissa naapurustoissa järjestelmä oli käytössä myös, kun tänne entisistä siirtomaista tulleet rakensivat kotejaan. Kukin sai vuorollaan käyttöön isomman summan, jolla sai edistettyä rakennustöitä merkittävästi. Sitä voi ajatella osana Djunta Mo -henkeä: kirjaimellisesti kapverdeläinen ilmaisu tarkoittaa käsien yhteen laittamista, käytännössä voimien yhdistämistä.

Seinämaalaus Cova da Mourassa.
Seinämaalaus Cova da Mourassa.

Meitä on ryhmässä 12 ja joka kuukausi 11 henkilöä lisää kassaan 50 euroa. Potin nostaja jättää kassaan pienen summan. Se toimii turvana silloin, jos joku ei pysty aikataulussa pysymään. Tästä rahastosta voi myös tarpeen tullen lainata rahaa, jos jollekin ryhmän jäsenistä tapahtuu jotain yllättävää rahaa vaativaa. Olemme kaikki sen verran pienituloisia, että näin kertyvällä summalla on jo merkitystä arjessa. Kassan turvin on ainakin korjattu yksi auto, selvitty palkattomasta joululomasta ja vauhditettu pienen kaupan toimintaa. Tietenkin järjestelmää voi myös käyttää jonkinlaisen yhteistoiminnan järjestämiseen, jolloin summalla tehdään yhteisesti sovittuja hankintoja tai katetaan kuluja.

Vuorot sovittiin etukäteen, ja niissä huomioitiin kunkin jäsenen toiveet. Tarpeen tullen niitä voidaan myös muokata, mutta toistaiseksi ei ole ollut tarvetta. Jonkinlaisia tuloja kaikilla on toki oltava, jotta homma ei kaadu alkuunsa. Ja tietenkin olisi mukavampaa, jos kukaan ei olisi niin vähätuloinen, että tällaisia järjestelmiä tarvittaisiin. Mutta yhteiskunnallista muutosta odotellessa raharingistä on hyötyä.

Rahat toimitetaan kassanhoitajalle käteisenä, jolloin järjestelmällä on myös sosiaalinen ulottuvuus. Tosin kiireet ovat johtaneet siihen, että koko ryhmä ei vielä kertaakaan ole onnistunut tapaamaan maksupäivänä ja viettämään aikaa yhdessä. Kierroksen loputtua päätetään, mitä kassaan kertyneellä rahalla tehdään. Ne voidaan jakaa takaisin, mutta niillä voi myös järjestää juhlat!

Vaikka systeemissä on riskinsä, se on toiminut nyt moitteettomasti jo puoli vuotta. Kaikki ovat maksaneet ja saaneet osuutensa. Yhteisestä päätöksestä lainattiin myös pieni summa rahaa ryhmän ulkopuoliselle ystävälle, joka ei ollut saanut laskujaan maksettua ja jonka sähkö uhattiin katkaista. Hänkin maksoi jo lainasumman takaisin. Ja jos ei olisi maksanutkaan, menetys kutakin henkilöä kohtaan ei olisi ollut kovin suuri.

Järjestelmä myös vaatii luottamusta, sitoutumista, yhteisöllisyyttä ja solidaarisuutta. Se tukee taloudellista autonomiaa: rinki mahdollistaa itsenäisen hankintojen tekemisen tai toiminnan ilman pankkilainaa, pikavippiä, ylhäältä alas suuntautuvaa apua tai hyväntekeväisyyttä. Turvakassa taas auttaa tarpeen tullen selviämään yllättävistä käänteistä pienemmin seurauksin. Ei tarvitse esimerkiksi viivytellä rahan takia hammaslääkäriin menoa, tai maksuvaikeuksien vuoksi jäädä ilman vettä tai sähköä (joiden uudelleen asentaminen tietenkin maksaa).

Uskallan puolen vuoden kokemuksen perusteella suositella raharingin perustamista muillekin, vaikka penniä ei edes tarvitsisi jatkuvasti venyttää. Säästämisessä on ihan eri meininki, kun ei säästä ainoastaan omaksi hyödykseen. On myös kivaa tietää, milloin oman pottinsa saa. Ja joka kerta, kun joku nostaa kassan, tulee hyvä ja vähän ylpeäkin olo.

Kohtaamiset poliisin kanssa stressaavat ja nöyryyttävät

 

polracism
Graffiti Cova da Mourassa.

Olin kadulla ottamassa kuvia aiempaa bloggausta varten, kun samat siviilipoliisit ajoivat ohitse kahdesti. Heidät on helppo erottaa muista naapuruston autoilijoista: pieneen kotteroon on ahtautunut neljä isoa, valkoista miestä. He ajavat hitaasti ja katselevat tuimasti ympärilleen.

Se oli alkusoittoa suurelle ratsialle. Iltapäivän televisiouutisissa kerrottiin, että tällä kertaa operaatiota oli suunniteltu jo vuoden verran, ja tarkoituksena oli puuttua naapuruston huumekauppaan. Poliiseja tuli alueelle 150. Kiinni otettiin kuusi henkilöä. Lisäksi oli takavarikoitu heroiinia ja kokaiinia, kolme laitonta tuliasetta sekä huumekauppaan viittaavaa materiaalia, kuten vaakoja.

Huumekaupan suitsiminen on ymmärrettävästi poliisin tehtävä. Sitä kannattaisi tietysti myös lähestyä sosioekonomisten syiden ja institutionaalisen rasismin näkökulmasta. Mutta se ei ole tämän jutun aihe.

Yleensä poliisia kuitenkin vältellään täällä viimeiseen asti, vaikka ei olisikaan tehnyt mitään rikollista. Miksi? Koska kohtaamiset poliisin kanssa ovat nöyryyttäviä ja stressaavia: ikinä ei voi tietää, mitä tuleman pitää. Ja muuta syytä ratsaamiseen ei tarvita, kuin se, että asuu Cova da Mourassa. Erityisen korkea riski on täällä asuvilla nuorilla miehillä. Sanotaan, että he ovat syyllisiä, kunnes toisin todistetaan. Kohtelu on sen mukaista. Niinpä niinä päivinä, kun naapurustoa ratsataan, muutetaan suunnitelmia ja pysytellään kotona. Joskus kotiinpaluu taas viivästyy, kun mieluummin odottelee kaverin luona ratsian päätöstä kuin lähtee kävelemään kotiin ja kokeilemaan onneaan.

Uutisvideoilla poliisien otteet ovat hitaita ja rauhallisia. Olisi houkuttelevaa ajatella, että tässä nyt todistettaisiin uutta vaihetta. Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman väkeä kun laitettiin syrjään helmikuisen väkivaltaepisodin jälkeen. Helmikuun tapahtumien jälkeen tavallinenkin väki alkoi hahmottaa, miten johdonmukaisen väkivaltaisesti ja rasistisesti poliisit toimivat.

Kritiikki ei ole osunut ainoastaan poliisilaitokseen, vaan myös Amadoran kaupunkia johtavaan Partido Socialista -puolueeseen. Nimi johtaa harhaan – kyseessä ovat paikalliset sosiaalidemokraatit. Kaupunginjohtaja Carla Tavares toi ilmi näkemyksensä viimeistään osallistumalla pian helmikuisten tapahtumien jälkeen tilaisuuteen, jossa esiteltiin uusi poliisien kunniakkaalle työlle omistettu patsas.

Poliisin mainetta tahrasi entisestään seuraava video, jonka sisältö on yksiselitteinen, ja joka julkaistiin useiden lehtien nettisivuilla. Siinä näkyy, miten poliisi heittää kiviä ja nimittelee asukkaita. Videolla kuuluvat laukaukset ovat poliisin aseista. Kuvaamista myös yritään häiritä valoin.

Täällä ei siis ajatella, että kyseessä olisi jonkinlainen muutos. Pikemminkin kyseessä tuntuu olevan mediapeli. Olihan paikalle saapunut ainakin kolmen televisiokanavan reportterit. Ja vaalitkin on pian tulossa!

Asetelma, jossa Cova da Moura esitetään viheliäänä huumekaupan pesäkkeenä, jossa poliisit näyttävät tekevän ammattitaitoisesti ja rauhallisesti työtään, toistaa tuttua vanhaa kaavaa. Kun uutisissa kerrotaan, että operaatio sujui ilman välikohtauksia, se näyttäytyy kehaisuna poliisien rauhallisuudesta ja ammattitaidosta – ei kommenttina siitä, että covadamouralaiset suhtautuivat operaatioon tyynesti.

Ei uutisointi muutenkaan täältä katsottuna juuri herätä luottamusta. TVI-kanavan uutisvideolla näytetään, miten kaksi poliisia ratsaa nuorta miestä. Samaa pätkää näytetään myös muiden kanavien videoilla. Toisella poliiseista on päässään kasvot peittävä kommandopipo. Ensin näytetään, miten yksi poliisi tutkii miehen ja toinen penkoo hänen reppuansa. Lopuksi pätkässä näytetään miehen kasvot niin, että hän on täysin tunnistettavissa.

Mutta täkäläisten luottamuksella tai heidän yksityisyydensuojallaan ei niin olekaan väliä. Uutiset on suunnattu toisaalle.

Terveisiä maahanmuuttajalähiöstä!

Lissabonin lentokentän taksipysäkillä kuski toisensa jälkeen kieltäytyi viemästä minua kotiin. Olin asunut kaksi kuukautta Mosambikissa, joten matkatavaraa oli paljon. Kieltäytyminen johtui osoitteesta: taksit eivät vie asiakkaita Cova da Mouraan. Se on liian vaarallista.

Sellaista on, kun asuu Portugalin pahamaineisimmassa lähiössä. Jos tilaan netistä esimerkiksi ruokaa koirille, kerrotaan, että firmalla ei ole lupaa ajaa lähiöön. He tuovat ostokset lähimmälle huoltoasemalle, muutaman kymmenen metrin päähän kotiovelta. Alkuun yritin väittää vastaan, mutta siitä tuli vain paha mieli.

Nykyään ilmoitan etukäteen, että kuljettajan täytyy soittaa matkan varrelta, jotta saadaan yksityiskohdat sovittua. Ja kun Portugalissa ollaan, monet kuskit ovat lopulta sankarillisesti tuoneet tilauksen perille. Lentokentältäkin pääsin lopulta kotiovelle asti. Naiskuski käski hypätä kyytiin ja haukkui mieskuskit raukoiksi pelkureiksi. Takseja ei ole heitelty kivillä, eikä kuljetusfirmojen autoja ole tyhjennetty sillä välin kun kuittaan saaneeni tilauksen.

Taksia en kuitenkaan enää edes yritä pyytää kotiosoitteseeen, vaan sille samalle huoltsikalle. Niin torjun puheliaiden taksikuskien isälliset varoitukset Cova da Mouran vaaroista ja uuvuttavat kysymykset siitä, miksi asun täällä. Heidän puheidensa perusteella olen naiivi ulkomaalainen, joka ei ole huomannut asuvansa vaarallisessa lähiössä.

Suuri osa portugalilaisista ei uskalla edes ajatella Cova da Mouraan tulemista. He tietävät, huolimatta siitä etteivät ole täällä koskaan käyneet tai tunne ketään täkäläistä, että tänne astuminen merkitsee välitöntä hengenvaaraa, tai vähintään ryöstetyksi tulemista.

Kauhu johtuu ennen kaikkea uutisoinnista. Media tunnetusti herkuttelee mielellään rikoksilla ja huumekaupalla. Uutisissa muistetaan aina alleviivata, että täällä asuu ”afrikkalaistaustaista” väkeä. Tai mutkat oiotaan ja sanotaan, että Cova da Moura on afrikkalainen naapurusto. Tosin suurin osa asukkaista nykyään lienee syntynyt Portugalissa.

Vaikka Cova da Mourassa on rikollisuutta, uutisten luoma kuva on vääristynyt. Mediassa ei kerrota naapuruston yhteisöllisyydestä, siitä miten kohteliaiksi lapset täällä kasvatetaan, tai niistä naisista ja miehistä, jotka raatavat surkean palkkansa eteen siivoustöissä tai rakennustyömailla. Eikä niistäkään, jotka koittavat hankkia lisätienestejä myymällä kotitekoista jäätelöä tai kaupittelemalla grillattua maissia. Eikä köyhyydestä, toivottomuudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta. Nämä seikat kuitenkin leimaavat enemmistön arkea paljon enemmän kuin rikollisuus, vaikkei sitä tai sen seuraksia olekaan syytä vähätellä.

Olen nyt asunut Cova da Mourassa yhteensä pari vuotta. Syy täällä asumiseen on eräs erityisen mukava covadamouralainen. En ole pelännyt tai tuntenut oloani uhatuksi. Minua ei ole ryöstetty saati sitten pahoinpidelty. Etenkin alkuun olin kyllä kovin tietoinen siitä, että minua tuijotettiin. Sekin on terveellinen kokemus: on hyvä saada muistutus siitä, miltä tuntuu näyttää erilaiselta kuin enemmistö.

Median vaikutukset ovat kuitenkin salakavalia: niinä kausina, kun Cova da Moura on ollut esillä, huomaan miettiväni mahdollisia riskejä jos esimerkiksi tulen yksin viimeisellä junalla kotiin. Ajatukset kuitenkin asettuvat oikeisiin mittakaavoihin, kun niille ei anna liikaa sijaa. Ja toki joku aina tietää, missä menen. Niin oli kyllä Lissabonin keskustassakin asuessani.

Vaikka olen täällä asuessani saanut kuulla kohtuuttoman raskaista elämäntarinoista, nähnyt asioita joita en ajatellut Euroopassa näkeväni ja todistanut poliisin rasistisia ja väkivaltaisia otteita, en haluaisi asua muualla. On mukavaa tuntea naapurinsa ja tietää, että ympärillä on aina elämää. Aivan vieressä asuu kavereita ja lähistöllä on baareja joissa voi käydä kuuntelemassa kapverdeläistä musiikkia. Ja niin ongelmallista kuin se onkin, että monet täällä asuvat eivät koe olevansa portugalilaisia, minun näkökulmastani se luo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Katselemme portugalilaista yhteiskuntaa pienen etäisyyden päästä, siihen täysin kuulumatta.

Ero minun ja suurimman osan täällä asuvien välillä on kuitenkin se, että minulle Cova da Moura on paikka muiden joukossa. Se ei määrittele sitä, miten minuun suhtaudutaan. Täällä asuminen leimaa minut korkeintaan naiiviksi tai uhkarohkeaksi tyypiksi, ei varkaaksi tai huumekauppiaaksi. Poliisit eivät pysäytä minua kovin ottein tarkastaakseen henkilöllisyyteni. Eikä täällä asuminen ole rajoittanut mahdollisuuksiani opiskella tai saada töitä.

Poskipusu, fist bump vai puolihalaus?

Portugalissa poskipussaillaan: suukko kummallekin poskelle, ensin oikeat posket vastakkain. Intensiivisyys vaihtelee. Toiset moiskauttavat varsinaisen pusun, toisten kanssa vain hipaistaan poskia vastakkain. Se kai riippuu tyypistä. Olen päätellyt, että joskus erityisen märkä tai vahingossa melkein suulle osuva poskipusu kielii kiinnostuksesta pussattavaa kohtaan. Tai humalatilasta.

Operaation nimi on beijinhos eli suukkoset. Koko kuvio menee sekaisin, jos vastapuoli on italialainen. He suorittavat kokemukseni perusteella operaation vasen poski edellä.

Naiset poskipussailevat aina, niin miehiä kuin naisiakin. Miehet antavat naisille suukot ja pääsääntöisesti kättelevät toisiaan. Lapsia, niin poikia kuin tyttöjäkin, poskipussailee kaikki. En tiedä, milloin pikkupojat alkavat kätellä toisia oman sukupuolensa edustajia. Joskus jo vähän isommatkin pojat tervehtivät suukkosin esimerkiksi isoisäänsä tai isäänsä. Miehet myös halaavat toisiaan.

Lisäksi on olemassa puolikkaita poskipusuja. Joku joskus sanoi, että se on jonkinlaista hienostelua, ja että niin tehdään paremmissa piireissä. En osaa sanoa, onko väitteessä perää. On ikävää, jos toinen antaa puolikkaan poskipusun ja itse kuvittelee että kyseessä on se tavallinen menetelmä. Ikävää on myös se, jos joutuu poskipussailemaan kaveria, joka on juuri läiskinyt poskilleen partavettä.

Tapaan tottuu nopeasti, vaihtoehtoja ei Portugalissa asuvalle oikein ole tarjolla. Oikeasti moikkailusta tuli haastavaa, kun muutin Cova da Mouraan. Täällä voi tervehtiä ainakin sadalla erilaisella tavalla, eikä ikinä voi tietää, minkälainen moikkaus on edessä.

Moikata voi esimerkiksi näyttämällä peukkua, nyökkämäällä tai vilkuttamalla. Se on helppoa: ei haittaa jos itse vilkuttaa ja toinen näyttää peukkua. Nyrkkien yhteen laittaminen on aika yleistä myös, ja sen voi ennakoida moikkaajan liikkeitä tarkkailemalla. Kaikkien ikäluokkien suosima moikkaus alkaa niin, että laitetaan kämmenet ensin yhteen. Sitä seuraa liu’utus ja fist bump. Sitä voi täydentää viemällä lopuksi nyrkin rinnalle. Tämä moikkaus opetetaan myös lapsille. Variaatioita on kuitenkin monia. Joihinkin yhdistetään puolikas halaus ja selkään taputtaminen.

Sukupuolikaan ei auta tulevan ennakoinnissa. Miehet voivat moikata naisia ihan miten vain ja toisin päin. Naiset tosin useimmiten poskipussaavat keskenään, ainakin jos eivät näe toisiaan aivan yhtenään. Ja kaikki poskipussailevat vanhempia naisia. Vanhimmilta naisilta – ja vauvoilta – voi myös pyytää siunauksen. Kädestä otetaan kiinni ja otsa painetaan kämmenselkää vasten.

Kaiken tämän jälkeen Suomessa tervehtiminen on ihanan helppoa ja selkeää. Mutta olen huomannut, että kaipaan joskus poskipusuja. Niitä voisi antaa sellaisille tutuille, joita ei oikein tohdi halata, mutta joiden kohdalla pelkkä ”moi” tuntuu kolkolta.

Suvaitsevaisuus ei riitä rasismin torjumiseen

Tämä vuosi on osoittanut, että rasismi voi paksusti, eikä siitä vieläkään osata tai haluta keskustella sen todellisessa mittakaavassa.

Seuraan Suomessa käytävää keskustelua Lissabonin laitamilla sijaitsevasta naapurustosta, Cova da Mourasta, käsin. Alkuvuodesta poliisi pahoinpiteli naapuruston asukkaita ja syytti heitä muun muassa hyökkäämisestä poliisiasemalle. Poliiseja vastaan nostettiin syytteet kidutuksesta ja rasismista. Taustat voi lukea kirjoittamastani Kansan Uutisten jutusta tai BBC:n artikkelista.

Cova da Mourassa ryhdyttiin järjestämään rasismin ja poliisiväkivallan vastaista mielenosoitusta. Se pidettiin parlamenttitalolla helmikuussa. Osallistujia oli noin 300.

Suomessa Meillä on unelma -mielenosoitukseen taas osallistui 15 000 henkeä. Portugalin mielenosoituksessa sävy oli huomattavasti jyrkempi. Se osaltaan selittää eroa osallistujamäärissä.

Cova da Mourassa mielenosoitusta edeltäneissä ja sitä seuranneissa keskustelutilaisuuksissa ja tapaamisissa puitiin rasismin historiaa, sen institutionaalista puolta sekä valkoista etuoikeutta. Näitä ulottuvuuksia ei täällä laajemmassa keskustelussa juuri huomioitu. Eikä kyllä huomioida Suomessakaan.

Olisi kuitenkin hyvä huomioida. Muutoin ylläpidetään harhaa siitä, mitä rasismi on, ja miten sitä vastaan voi toimia. Rasismia vastaan ei voi taistella vain etuoikeutetusta asemasta käsin annostellulla suvaitsevuudella tai erilaisuudesta tykkäämällä. Rasismi ei ole silkkaa muukalaispelkoa, eikä sitä voi selittää ”huonoilla kokemuksilla” jostain tietystä ryhmästä. Se ei ole pelkkää ennakkoluuloisuutta. Se on järjestelmä, jolla on pitkät juuret, ja joka kietoutuu myös muihin valtarakenteisiin.

Ihonvärin merkitys nähdään usein siirtomaavallan myötä luotuna. Esimerkiksi perulaisen sosiologi Aníbal Quijanon mukaan prosessi alkoi Amerikassa, mutta laajentui maailmanlaajuiseksi rodullisen luokittelun järjestelmäksi. Silloin ulkoiset piirteet, kuten ihonväri, alkoivat kieliä henkilön yhteiskunnallisesta asemasta, ja järjestelmä on voimissaan edelleen. Sillä on niin kulttuurisia kuin taloudellisiakin ulottuvuuksia. Siinä mielessä rasismia vastaan taistelu on kolonialismin jäänteitä vastaan taistelua. Quijano tunnetaan erityisesti vallan kolonialisuuden käsitteestä.

Järjestelmästä hyötyivät ensin esimerkiksi siirtomaaherrat, orjakauppiaat ja orjien omistajat. Sen nykypäivään ulottuvia seurauksia voi lähestyä valkoisen etuoikeuden kautta, josta valkoiset nauttivat, halusivat tai eivät. Se tarkoittaa sitä, että valkoiset pääsevät helpommalla. He näyttäytyvät normina, jota vasten kaikkea muuta peilataan. Heitä ei laiteta vastuuseen teoistaan koko valkoisen väestönosan edustajina, vaan yksilönä. Heidän ei esimerkiksi tarvitse miettiä, suhtaudutaanko heihin tai heidän lapsiinsa nurjasti tai joutuvatko he väkivallan kohteeksi ulkonäkönsä takia.

Valkoinen etuoikeus näkyy myös siinä, kuka saa äänensä kuuluviin ja ketä uskotaan. Valta-asemaa tukee eurosentrismi historiankirjoitusta ja koulujärjestelmää myöten. Osa rasisminvastaista työtä on tämän aseman tiedostaminen ja työskentely etuoikeuden purkamiseksi.

Valkoinen etuoikeus näyttäytyy selkeimmin niille, jotka eivät siitä nauti. Heitä on järkevää kuunnella tarkkaan. Aloittaa voi vaikka lukemalla tämän Ruskeat tytöt -blogin tekstin. Siinä haastatellaan Viljakkalasta kotoisin olevaa räppäri E. Theloa, joka kertoo miten häntä ihonvärinsä vuoksi kohdellaan ”mamuna”, ja miten häntä jatkuvasti muistutetaan siitä, ettei hän ole suomalainen.

Portugalissa rasisminvastaisen työn keskeinen ongelma on se, että maassa yleisesti ajatellaan, että täällä ei ole rasismia. Alkuvuoden tapahtumat ovat seurausta siitä, että rasismia vastaan ei ole asetuttu tarpeeksi jyrkästi, eikä sen vaikutuksia osattu arvioida tai haluttu ottaa todesta. Tapahtumat ovat myös osa pitkää rasistisen väkivallan jatkumoa. Julkisuuteen ne nousivat lähinnä siksi, että osa pahoinpidellyistä oli hyvin verkostoituneita aktivisteja ja naapurustossa toimivan yhdistyksen työntekijöitä.

Heinäkuun alussa uutisoitiin, että yhdeksälle tapaukseen liittyvälle poliisille on tiedossa seuraamuksia. Tapausta tutkitaan siis edelleen. Kolme poliisia on siirretty tutkinnan ajaksi syrjään tehtävistään. Samassa yhteydessä kerrottiin poliisien yhteyksistä äärioikeistolaisiin järjestöihin.