Katoava kaupunki/uusi Berliini

Lissabon oli ihanin kaupunki jossa olin koskaan käynyt: täällä oli värikästä, rosoista, jännittävää, kaunista. Muutin tänne 24-vuotiaana, se selittää tunnelmia. Mutta kaupunki on myös muuttunut, en ainoastaan minä. (Ja tietysti olen ollut osa muutosta, muun muassa siksi, että olen kirjoittanut matkailujuttuja täältä.)

Nyt monet niistä paikoista, jotka ovat rakkaita ja joissa on tapahtunut kaikenlaisia tärkeitä ja ihania asioita, ovat kadonneet tai muuttuneet tunnistamattomaksi. Se yksi näköalapaikka, jossa saattoi kaikessa rauhassa juoda viiniä ja katsella maisemia, sinne virtaa nyt turisteja tuktukeilla. Toinen näköalapaikka, jossa olen kotien lisäksi varmaankin viettänyt eniten aikaa tässä kaupungissa, se on väliaikaisesti suljettu ja siitä tulee jatkossa aidattu ja se suljetaan illaksi ja öiksi.

Kaupunkia “siistitään” ja “modernisoidaan”, muutoksia perustellaan turvallisuuden lisäämisellä, huumekaupan vähentämisellä, metelin vähentämisellä. Käytännössä se tarkoittaa sitä, että Lissabonista tulee entistä valkoisempi ja keskiluokkaisempi, turistiystävällisempi, expat-ystävällisempi, diginomadiystävällisempi. Kohtaamispaikat katoavat, kaupunki lakkaa olemasta asukkaittensa olohuone.

***

Lissabonin keskusta on pieni, ja kasvaneet turistimäärät keskittyvät samoille alueille. Vanhassa Alfaman kaupunginosassa näkyy heti, kun risteilyalusten väki nousee maihin. Tuktukien, keltaisten ratikoiden ja kapeilla jalkakäytävillä taitelevien turistijoukkojen yhdistelmä on hengästyttävä.

Lissabon ei kuitenkaan ole ainoastaan turistien suosiossa, vaan tänne tullaan muualta pysyvämminkin. Kun Lissabonista puhutaan uutena Berliininä, jutuissa haastatellaan usein pohjoisemmasta tänne tulleita start up -tyyppejä ja intoillaan Web Summit -teknologiakonferenssista.

Lissabonia kehutaan tietysti aurinkoisuudesta ja surffimahdollisuuksista mutta myös edullisuudesta. Jos asunnot ovatkin kallistuneet, työvoima on muihin Euroopan maihin verrattuna halpaa. Samoin ruoka, samoin viini, samoin ulkona syöminen – siis hyvätuloisemmille ihmisille.

Suurin piirtein samat jutut toistuvat esimerkiksi suomalaisten eläkeläisten oloja täällä käsittelevissä artikkeleissa ja kauppakuittivertailuissa.

***

Arjen muuttuminen ja lempipaikkojen katoaminen on vain yksi osa Lissabonin gentrifikaatiosta, eikä tässä varsinaisesti ole kyse siitä. Lissabonista on tullut todella raaka kaupunki asua, erityisesti jo ennestään vaikeassa asemassa oleville – siis esimerkiksi monille niille, jotka remontoivat (pimeästi) ulkkareidenkin talot, siivoavat muutaman euron tuntipalkkaa vastaan start up -toimistot ja turistikahvilat, valmistavat ja tarjoilevat edullista ruokaa halvoissa ravintoloissa.

Minimipalkkaa ollaan Portugalissa nostamassa 600 euroon kuukaudessa, mutta sillä rahalla ei Lissabonissa pärjää: edes vakityö ei tarkoita sitä, että olisi turvassa köyhyydeltä.

Monet asunnot ovat airbnb-käytössä, asuntojen hinnat ovat nousseet toivottomiksi ja ihmisiä häädetään kodeistaan. Vuokra-asunto Lissabonissa maksaa keskimäärin 830 euroa kuussa ja kilpailu asunnoista on niin kovaa, että käytössä on kaikki keinot lahjonnasta hintakilpailuun.

Huoneita vuokrataan usealla sadalla eurolla, ja niitä etsivät nyt esimerkiksi yksinhuoltajaäidit lapsineen. Aiemmin halveksituilla alueilla Sintraan vievän junaradan varrella vuokrataan huoneita 400 euron hintaan, ja jopa yhtä jaetun huoneen kerrossängyn petiä 170 euron kuukausihintaan.

***

Kaduille on ilmestynyt turismia kritisoivia kannanottoja, mutta varsinainen ongelma on loppujen lopuksi poliittinen. Lissabon ei ole ensimmäinen kaupunki, jolle käy näin, ja ilmiö liittyy laajemmin kapitalismiin. Turismin ja ulkomaalaisten suosion ei kuitenkaan tarvitsisi muuttaa kaupunkia asuinkelvottomaksi tai tyhjentää sitä paikallisista, eikä sen nimissä olisi pakko tehdä peruuttamatonta tuhoa.

Epäoikeudenmukaisuuksia, kaupunkitilan muuttumista ja muita gentrifikaation ilmentymiä vastaan kyllä taistellaan, mutta vastarintaa hillitsee se, että niin monien lissabonilaisten kaikki voimavarat kuluvat päivästä toiseen selviämiseen.

Arkinen selviytymistaistelu jää varsinkin vierailijoilta näkymättömiin. Gentrifikaatio on synnyttänyt esimerkiksi uudenlaisen talonvaltaajien joukon: äidit, jotka muuten joutuisivat lapsineen kadulle.

***

Jos suunnittelet reissua Lissaboniin, suosittelen lämpimästi sesonkien ulkopuolella matkustamista. Olen koonnut Tripsteri-sivustolle vinkkejä vastuulliseen Lissabonin reissuun. Jos haluat kurkata kauniin kaupungin kulissien taakse, katso vaikka Another Lisbon Story -dokkari.

Kuva: Rob Hurson, flickr.com, CC BY-SA 2.0.

Mainokset

Miksi orjakaupasta pitää vieläkin puhua?

Joka päivä kauppiaat sieppaavat kansaamme – tämän maan lapsia, aatelisväkemme ja vasallien jälkeläisiä, jopa omien perheittemme jäseniä (…). Tämä tuho on levinnyt niin laajalle, että maamme on täysin autioitunut (…). Me tarvitsemme tässä kuningaskunnassa vain pappeja ja opettajia, emme tuontitavaraa, paitsi jos kyseessä on viini ja jauho jumalanpalveluksia varten. On toiveemme, että tässä kuningaskunnassa ei käytäisi kauppaa orjilla.

Katkelma on kirjeestä, jonka kuningas Afonso kirjoitti Portugalin kuninkaalle vuonna 1526. Afonso oli suuren Kongo-joen tienoilla sijaitsevan valtakunnan johtaja. Hän oli ollut kolmikymppinen kun portugalilaiset saapuivat seudulle. Hän kääntyi kristinuskoon ja opiskeli portugalilaisten pappien seurassa. Hän myös lähetti nuoria sukulaisiaan Portugaliin opiskelemaan. Portugalin kuningas ei Afonson vetoomuksista välittänyt, vaan sieppaukset ja ihmiskauppa jatkuivat.

Kuten Adam Hochschild kirjoittaa*, Afonson kirjeet ovat merkittäviä: niissä kuuluu afrikkalaisen ääni aikakaudelta, jonka historiaa ovat kertoneet ennen kaikkea valkoiset eurooppalaiset. Se on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi Portugalissa kyllä puhutaan löytöretkistä, mutta ei juuri niitä seuranneesta orjakaupasta.

Orjakaupan väkivaltaisuutta ja epäinhimillisyyttä myös vähätellään. Lissabonissa julkistettiin hiljattain António Vieira -nimistä jesuiittapappia esittävä patsas. Siinä miehellä on kädessään risti ja jaloissaan alkuperäiskansaan kuuluvia lapsia. 1600-luvulla Lissabonissa syntynyt ja Brasiliassa vaikuttanut pappi puolusti alkuperäiskansoja orjuudelta ja puhui juutalaisten puolesta – mutta puolusti afrikkalaisten käyttöä orjatyövoimana. Se ei häiritse papin muistelua sankarina.

Koulukirjoissa ja löytöretkimuseoissa taas puhutaan orjuutettujen afrikkalaisten kohtalosta ikään kuin yhtenä siirtolaisuuden muotona, eikä orjien vastarinnasta kerrota. Samoin pimentoon jää se, että Afrikassa oli noihin aikoihin merkittäviä, suuria valtakuntia. Orjakaupan päättyminen näyttäytyy eurooppalaisten edistysaskeleena, orjuutetut afrikkalaiset mielletään passiivisiksi uhreiksi.

Kirjoitan sattumalta orjakauppaa ja sen jatkumoita käsittelevää kirjan lukua samaan aikaan, kun uutisissa kerrotaan Libyassa tapahtuvasta orjakaupasta, ja joka vaikuttaa jääneen Suomessa vieläkin pienemmälle huomiolle kuin Portugalissa. [Lisäys: Helsingissä järjestetään 26. päivä mielenosoitus Libyan ihmiskauppaa ja orjuutta vastaan.]

Brasiliassa taas vietetään samaan aikaan mustan tietoisuuden päivää. Sitä vietetään päivänä, jolloin portugalilaiset tappoivat Zumbin, Palmaresin kilombon johtajan. Kilombot ovat paenneiden orjien yhteisöjä. Asukkaita Palmaresin kilombossa oli 30 000. Portugalilaiset yrittivät ottaa Palmaresin haltuunsa lähes 70 vuoden ajan siinä onnistumatta. Lopulta, 1600-luvun lopulla, he onnistuivat – 42 päivän taistelujen jälkeen. Zumbin he saivat kiinni hänet pettäneen kilombon asukkaan ansiosta. Zumbi mestattiin 20. marraskuuta, vuonna 1695.

Lissabonissa puolestaan kampanjoidaan** parhaillaan, jotta tänne saataisiin muistomerkki orjakaupan uhreille. Myös Lissabonissa oli runsaasti orjia – jossain vaiheessa joka kymmenes kaupunkilainen oli orja. Kampanjaa vetää Djass – Associação dos Afrodescendentes -niminen yhdistys. Sen puheenjohtaja Beatriz Dias perustelee lehtihaastattelussa muistomerkin tärkeyttä sillä, että se muistuttaa, että orjuus ei ole menneisyydessä loppuun käsitelty asia. Dias jatkaa, että afrikkalaisten orjuuttaminen jatkui kolonialismin aikaan pakkotyön muodossa, ja näkyy rasismina, joka on läsnä yhteiskunnassa, ja jota Portugalissa kieltäytydään käsittelemästä.

Dias toivoo, että muistomerkkiä seuraisi orjuuttamista ja kolonialismia käsittelevän museon perustaminen. Hän on sitä mieltä, että mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa. Diasin mukaan ”muistomerkki olisi merkittävä tuhansille ja tuhansille ei-valkoisille portugalilaisille, mutta myös kaikille niille jotka haluavat ymmärtää historiaansa mahdollisimman laajasti”.

Orjakauppaan liittyvää keskustelua on varaa laajentaa Suomessakin, varsinkin mitä tulee Euroopan osuuteen ja sen jättämiin jälkiin. Itse ainakin mielsin pitkään afrikkalaisten orjuuttamisen Yhdysvaltojen kautta: siitä on kirjoitettu runsaasti ja tehty elokuvia. Orjien läsnäolosta Euroopassa taas en juuri tiennyt, enkä orjien vastarinnan muodoista historian mittaan. Ne lähtökohdat, jotka eurooppalaisten silmissä oikeuttivat orjakaupan, näkyvät myös siinä, miten esimerkiksi saamelaisia ja romaneja on kohdeltu ja kohdellaan.

Keskustelu tai muistomerkit eivät tarkoita sen kieltämistä, että orjia olisi ollut muualla – myös niissä yhteiskunnissa, joista orjia alettiin järjestelmällisesti eurooppalaisten toimesta viedä muualle maailmaan. Tämän vaiheen merkitys liittyy sen mittakaavaan sekä orjakaupan ja kolonialismin jättämiin jälkiin Afrikassa. Lisäksi se liittyy orjakaupan ja kolonialismin oikeuttamiseen käytettyjen teorioiden jättämiin jälkiin – ja käytännön jatkumoihin rasismin muodossa. Tämän menneisyyden kaiveleminen on tärkeää, koska se liittyy olennaisesti nykyhetkeen.

Kun afrikkalaisten orjuuttamista puolustaneen papin patsaalle järjestettiin mielenilmaus, sitä ei päästy toteuttamaan: uusnatsit ympäröivät patsaan, eivätkä päästäneet protestoijia laittamaan kukkia sen edustalle muistoksi aikakauden uhreille. Paikalla olleet poliisit eivät puuttuneet tilanteeseen, protestista oli ilmoitettu asianmukaisesti.

* King Leopold’s Ghost (1998)
** Hanke on ehdolla Lissabonin osallistuvan budjetoinnin kohteena.

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Hetken kaikki oli hyvin

Iso lautasellinen vegaaniruokaa maksaa muutaman euron, hintaan kuuluu keitto ja jälkkärihedelmiä. Jos taskusta ei löydy ihan tarpeeksi kolikoita, se ei haittaa. Vesilasista tarjoiltu avokätinen annos viiniä taas maksaa 70 senttiä, eikä kukaan kuitenkaan ole juonut liikaa. Astiat tiskataan itse. Kaverin koira saa olla sisällä, joten se käy sinnikkäästi kerjäämässä herkkuja ruokailijoilta. Kukaan ei pahastu edes siitä.

Jos alkuvuodesta sanoin, että Tabacaria Tropicalin leffaillat ovat vuoden paras juttu, Nu Sta Djunto -kollektiivin hyväntekeväisyysjuhlat seuraavat hyvänä kakkosena.

Kollektiivi on järjestänyt RDA-kulttuuriyhdistyksen tiloissa hyväntekeväisyysiltoja muutaman kuukauden ajan. Nu Sta Djunto on itsenäinen ja riippumaton, vapaamuotoinen yhteisö, joka syntyi reaktiona Portugalin koveneviin oloihin. Talouskriisi on tehnyt monien arjesta yhtä selviytymistaistelua, mikä puolestaan usein saa ihmiset kääntymään toisiaan vastaan. Kollektiivi torjuu eristäytymistä ja tukee vaikeuksiin joutuneita. Nu Sta Djunton pääperiaatteet ovat yhteisöllisyys, omavaraisuus ja solidaarisuus. Nimi on Kap Verden kreolia ja tarkoittaa yhdessä olemista.

Solidaarisuusiltojen ohjelmaan kuuluu myös räppikeikka. Ne ovat tuoneet Lissaboniin väkeä, joka eivät yleensä edes lähiöistä viitsi sinne tulla. He joutuvat esimerkiksi usein poliisien ratsattavaksi ja tuntevat muutenkin nahoissaan lähiöiden asukkaisiin kohdistuvat ennakkoluulot. Myös muutama paikalle eksynyt turisti viettää lopulta koko illan RDA:ssa. Nu Sta Djunto -illat ovat tuntuneet vierailulta johonkin ihmeelliseen utopiaan, jossa kaikilla on tervetullut olo, kukaan ei tuomitse ketään ulkonäön perusteella, lapset ystävystyvät välittömästi, ihmiset kannustavat toisiaan olematta alentuvia, kukaan ei vie tilaa toiselta ja kaikki syövät vegaanista ruokaa (ja vielä tiskaavat astiat heti ruokailun jälkeen).

Illallisesta saatujen tulojen lisäksi Nu Sta Djunto ottaa vastaan lahjoituksia, kuten esimerkiksi ruokatarpeita. Vieraita pyydetään tuomaan vähintään kilo säilyttämistä sietävää ruokaa. Lahjoitukset jaetaan myöhemmin suoraan niitä tarvitseville. Välikäsiä ei ole. Toiminta on horisontaalista, osallistua voi kuka vain ja apua saa kuka tahansa sitä tarvitseva, oli sitten mukana toiminnassa tai ei. Osallistuminen voi tarkoittaa esimerkiksi perunoiden kuorimista, lasten leikittämistä tai vaikka luku- ja kirjoitustaidon opettamista iäkkäille.

En malttanut ottaa yhtään kuvaa. Vähän kyllä teki mieli, kun räppärit istuivat muhkean nojatuolin käsinojilla, koska tuolissa istui räpistä piittaamaton, itseään putsaava kissa. Kuvia voi kuitenkin käydä katsomassa Nu Sta Djunton Facebook-sivuilla.

Nu Sta Djunton toistaiseksi viimeinen ilta RDA:ssa on ensi kuussa, mutta juhlia on luvassa muissa paikoissa. Ja RDA:ssa järjestetään illallisia ja ohjelmaa muulloinkin. Jos siis olet tulossa Lissaboniin ja vaihtoehtoinen, kriittinen kulttuuriohjelma ja kasvisruoka kiinnostavat, poikkea siellä. Yhdistys sijaitsee Rua Regueirão dos Anjosilla, Anjosin metroaseman lähellä. Kun näet ison, värikkään seinämaalauksen ja oven, jonka vierellä ja yläpuolella kasvaa iso viiniköynnös, olet oikeassa paikassa.

Hylätty panoraamaravintola metsässä

Vuonna 1968 Lissabonissa avattiin ennenkuulumattoman komea ravintola. Se sijaitsi kukkulalla Monsantossa, kaupungin jättimäisessä metsässä, ja sieltä oli huimat näkymät kaupunkiin. Panorâmico de Monsanto -ravintolan oli suunnitellut arkkitehti Chaves da Costa ja seiniä koristivat tunnettujen taiteilijoiden työt.

Sitten tapahtui jotain. Kenties asiakkaita ei riittänyt, pääsihän paikalle vain autolla. Tai kenties huvituksille ei ollut aikaa kuten ennen: Portugali kävi siirtomaasotia Afrikassa vuoteen 1974 saakka, jolloin myös maan diktatuuri päättyi Neilikkavallankumoukseen.

Syitä ravintolan sulkemiseen tai sen tarkkaa ajankohtaa en saanut selville. 70-luvulla se kuitenkin ehti vielä toimia bingona, diskona ja varastotiloina, kunnes se lopulta hylättiin kokonaan. Rakennukselle ei ole vuosien mittaan tehty mitään, vaan se on saanut ränsistyä omissa oloissaan.

Pienen matkan päästä ravintola näyttää lähinnä metsään laskeutuneelta avaruusalukselta. Sinne ei tietenkään saisi mennä ja uutisten mukaan sen valvonta on poliisin vastuulla. Törmäsin tietoihin tapauksista, joissa poliisi on häätänyt luvattomat vierailijat paikasta pois. Ravintolaa ympäröivän aidan sisäänkäynnin ja pääsy kielletty -kyltin vieressä on kuitenkin ihmisenmentävä aukko.

Ensin ihmettelimme jättimäistä, 7000 neliön ravintolaa ulkopuolelta. Ravintolan pihalla on myös siro paviljonki. Nelikon uteliain jäsen hävisi pian ravintolan pimeään kellarikerrokseen. Hetken huhuilun jälkeen joukko oli taas koossa. Aurinko oli painunut pilveen ja sää oli kovin harmaa. Aloin aavistella, että tästä saattaisi tulla aavistuksen pelottavakin kokemus.

Ravintolan katosta roikkuu kaikenlaista rakennusmateriaalia, jonka ei toivoisi tipahtavan päähän. Lattia on täynnä lasinsiruja. Hissikuiluja ei ole tietenkään suojattu, eikä rappusissa ole kaiteita. Korkean paikan kammosta huolimatta kiipesin urheasti ylimpään kerrokseen. Kyllä on herrasväen kelvannut Panorâmicossa aterioida ja ihastella maisemia. Tai bingota. Nyt 360 asteen näkymän ja rikkoutuneiden ikkunoiden ansioista ylimmässä kerroksessa kävi kova, ulvova tuuli.

Ravintolassa on selvästi käyty maistelemassa juomia ja ihailemassa maisemia kauan sen sulkemisenkin jälkeen. Ehkä aterioitakin on syöty, mutta ne on valmistettu nuotiolla. Kun olimme päässeet alas, alkoi rakennuksesta kuulua ääniä. Emme siis olleetkaan paikalla yksin. Selvisi, että yksi meistä oli nähnyt ylhäältä parkkipaikalla tupakoivan tyypin, joka lienee kiivennyt sisälle valokuvaamaan jälkeemme. Missään vaiheessa mies ei kuitenkaan tullut vastaan. Hyvä niin, olisin saattanut tipahtaa hissikuiluun silkasta säikähdyksestä.

Lissabonissa toivotettiin pakolaiset tervetulleiksi – äärioikeistosaattueessa

Lissabonissakin järjestettiin Refugees Welcome -mielenilmaus. Tunnelma oli kireä, sillä äärioikeistopuolue PNR (Partido Nacional Renovador) järjesti samaan aikaan ja paikkaan oman, pakolaisten vastaanottoa vastustavan kokoontumisen.

Tulin paikalle, kun pakolaiset tervetulleeksi toivottava ryhmä oli jo lähtenyt Marquês de Pombalilta kohti Lissabonin ydinkeskustaa ja Praça do Comérciota. Alusta asti mukana ollut ystävä varoitti meitä jäämästä jälkeen, koska ”ne” olivat lähellä. Ensimmäisen ryhmän perässä kulki Portugalin lippuja liehutteleva muutaman kymmenen hengen PNR-ryhmä. Etäisyyttä pitivät yllä poliisit.

Matka eteni Avenida de Liberdade -bulevardia. Ensin ohitse ajoi skootterilla tyttö, joka näytti keskaria ja toivotti kaikki helvettiin. Sitten poliisit alkoivat tiivistää rivejään: osa äärioikeistolaisista oli matkan varrella huutelemassa ja provosoimassa.

Kun oltiin saavuttu Praça do Comércio -aukiolle, väkeä pakolaisia puolustavaan ryhmään oli kerääntynyt muutamia satoja. Aukiolla ehdittiin olla tovi, ennen kuin huomattiin, että PNR:n ryhmä oli saapumassa samalle paikalle. Heidät otettiin vastaan fascista! -huudoin ja vihellyksin. Poliisit asettuivat suojaamaan pienempää ryhmää. Puolen tunnin huutelun jälkeen PNR häipyi paikalta. Mielenilmaus kuitenkin vain vaikutti päättyneen.

En nähnyt, miten tilanne kehittyi, mutta aukion patsaalle oli ilmaantunut sama aiemmin pakolaisten vastaanottamista puoltavia provosoinut ryhmä. Poliisit muodostivat alle kymmenen hengen joukon ympärille ringin. Yhdellä heillä oli Refugees NOT welcome -paita, toisella taas Bullet38-bändipaita. Bändin sanoituksissa on Público-sanomalehden mukaan suoria viittauksia natsismiin.

Virnuilevat tyypit saivat kaikessa rauhassa poliisien selkien takaa huudella rasistisia sloganeja ja tehdä natsitervehdyksiä. Näiden päätteeksi yksi vielä laski housunsa kinttuihin ja näytti takapuoltaan. Lopulta tilanne raukesi: natsit marssivat pois poliisit rinnallaan.

Uusi matkailusivusto Tripsteri.fi on nyt avattu!

Suomessa on uusi ja mahtava matkailusivusto, Tripsteri! Online-opasta kirjoittavat matkaopaskirjailijat, joiden käsialaa ovat monet Mondon matkaoppaat. Olen mukana tietty Lissabonilla. Me lupaamme olla reiluja ja rehellisiä oppaita omiin nykyisiin tai entisiin kotikaupunkeihimme. Luvassa on myös tietoa, jota ei muualta helposti saa!

tripsteri_logo_musta

Reiluuteen kuuluu myös se, että tekstien tekijänoikeudet pysyvät kirjoittajilla. Ja toivomme, että Tripsterin johdolla matkailevat olisivat reiluja ja huomaavaisia vieraita kohteissamme!

Jatkossa Tripsteri laajenee moneen suuntaan – luvassa on uusia kaupunkeja ja monenlaisia tekstejä jo sivustolla oleviin oppaisiin. Sivulla on nyt jo 11 opasta: Lissabonin lisäksi Barcelona, Budapest, Edinburgh, Islanti, Lontoo, Pariisi, Praha, Rooma, Wien ja piakkoin ilmestyvä Venetsia.

Tripsteristä ovat jo ehtineet kirjoittaa Yle sekä Markkinointi ja Mainonta.

Jos et vielä ole ehtinyt tutustua Tripsteriin, suosittelen visiittiä lämpimästi! Sivuvaikutuksena voi tosin olla matkakuume. Meitä voi seurata myös Facebookissa ja Twitterissä.

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja

Lissabonista ostamani Livro do Desassossegon kannessa on Fernando Pessoan kuva, mutta sen kirjoittajaksi on merkitty Bernardo Soares. Paksulle paperille painetussa kirjassa on hienot, kiiltävät kannet ja takakannessa teksti ”eu quero. e tu?” – ”minä haluan. entä sinä?” Painoksesta ei myöskään löydy tietoja kirjoitusvuosista tai ensimmäisistä painoksista, eikä kirjoittajastakaan ole lisätietoja.

Fernando Pessoasta (1888-1935) ja hänen heteronyymeistään olin kyllä tietoinen. Aloin kuitenkin miettiä, mistä haluamisesta takakannessa puhutaan ja miksi kannessa on Pessoan kuva – miksi Soares olisi näyttänyt samalta kuin Pessoa? Luin kirjan silti painoksen johdattamana sinnikkäästi etsimättä lisätietoja.

Kuulu kirja koostuu katkelmista, joissa minäkertoja pohtii elämäänsä. Sävy on melankolinen ja huomio minään ja olemassaoloon säilyy läpi tekstien. Muutoin kirja on tosiaan rauhaton: vaikka varsinaisia ristiriitaisuuksia ei ole, kirjoittaja tuntuu tietävän, miten saavuttaa rauha ja päättää levottomuus, mutta harhautuu aina tyyneydestään pohtimaan muita syvällisyyksiä. Minuuteen uppoutuminen tuntuu välillä uuvuttavalta. Välillä sentään poiketaan Lissabonin ravintoloissa, paikoin taas viitataan ShakespeareenEdgar Allan Poeen tai Hegeliin. Miellyttävimmäksi osuudeksi nousi Sonho – Tédio -osuus, joka käsittelee unelmia ja ikävystymistä.

Kirjoittaja toteaa, ettei ikinä ole muuta ollutkaan kuin unelmoija, joka ei piittaa niistä, jotka puhuvat elämästä. Hän kokee kuuluvansa sinne, missä ei ikinä ole ollut (s. 30). Hän on jopa oman sielunsa ohikulkija, joka ei kuulu mihinkään, joka ei halua mitään, joka ei ole mitään: vain persoonattomien tuntemusten abstrakti keskus (s. 22). Yhtenäinen, vakaa minuus tai persoona on mahdoton ajatus. Se lienee yksi Pessoan tuotannon keskeisistä ajatuksista. Muuta tuskin voi odottaakan runoilijalta, joka loi useita heteronyymejä – tai ilmeisesti tunsi muuntautuvansa muiksi runoilijoiksi – ja jonka sukunimi tarkoittaa ihmistä tai henkilöä.

Levottomuuden kirjassa on paljon ajateltavaa, kuten kuuluisa lause siitä, miten kirjoittajan ainoa isänmaa on portugalin kieli (s. 24). Kiinnostava ajatus on kulunut lähes tunnistamattomaksi Portugalissa. Sitä toistellaan irrallisena lauseena etenkin portugalinkielisten maiden yhteishenkeä kohotettaessa. Jotain samankaltaista on tapahtunut Pessoallekin: Lissabonin A Brasileira -kahvilan terassilla istuu pronssinen Pessoa, jonka vieressä turistit kuvaavat itseään. Levottomuuden kirjan kirjoittajalle patsaan pystyttäminen tuntuu lähinnä rangaistukselta, vaikka kirroosiin kuollut runoilija usein kahviloissa istuskelikin.

Bernardo Soares saattoi tosiaan olla Pessoan näköinen, sillä hän kutsui Soaresia semiheteronyymiksi, joten he olivat hyvin samankaltaisia. Kirjan takakannen lause ei ole lainaus kirjasta, eikä sille löytynyt muutakaan selitystä. Kenties se on kustantamon tunnus. Ennen lukemista olisin mielelläni tiennyt, että Levottomuuden kirjasta ja sen kirjoittajasta kiistellään Pessoa-tutkijoiden keskuudessa (onko sen kirjoittanut kokonaan Soares, vai Soares ja Pessoa, vai kolmas heteronyymi ja Soares). Katkelmia on ilmeisesti julkaistu erilaisissa järjestyksissäkin. Kiehtovaa olisi myös ollut tietää, että Pessoa on kääntänyt muun muassa Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin tekstejä sekä teosofisia teoksia portugaliksi ja oli kiinnostunut okkultismista. Sekään ei selvinnyt, millä perusteella kyseisen painoksen tekstit on järjestetty. Livro do Desassossego julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1982 ja sen tekstit on kirjoitettu vuosina 1913-1934.

Bernardo Soares/Fernando Pessoa: Livro de Desassossego
Alma Azul, 2009