Epäinhimilliset häädöt Portugalissa jatkuvat

Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.
Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.

Iso Numero -lehdessä oli viime vuonna kirjoittamani ja kuvaamani juttu lähinaapuruston kohtuuttomista häädöistä ja purkutöistä.* Naapurustot rakensivat pääosin 70-luvulla Portugalin entisistä siirtomaista, erityisesti Kap Verden saaristosta ja Guinea-Bissausta, tulleet työläiset. Häädöt alueella jatkuivat tauon jälkeen eilen.

Jutun tekeminen ja kuvaaminen olivat aikamoinen matka Portugalin ja Euroopan nurjalle puolelle. Häädöt ja purkutyöt ovat esimerkki rakenteellisen rasismin äärimmäisistä muodoista ja siitä, minkälainen illuusio ihmisoikeuksia kunnioittava ja tasa-arvoinen Eurooppa on.

Häädöt ja rakenteellinen rasismi

Portugalin taloustilanteen tiukentuminen on osunut pahiten köyhimpiin, ja rakenteelliset syyt sekä syrjintä koulussa ja työmarkkinoilla ovat pitäneet monet entisistä siirtomaista tulleet tässä joukossa. Lisäksi kolonialismin myötä luodut rasistiset stereotypiat helpottavat sortoa edelleen. Niitä ylläpitää esimerkiksi media.

Kun siirtomaasodat 60-luvulla alkoivat, myös Portugalin joukoissa taisteli kolonisoituja. Suuri osa Portugaliin 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen saapuneista kuuluu tähän joukkoon. Heillä oli Portugalin kansalaisuus ja heitä kutsutaan retornadoiksi eli palanneiksi. Tasa-arvoisia he eivät valkoisten portugalilaisten kanssa kuitenkaan olleet. Täällä heistä oli hyötyä matalapalkkaisena työvoimana: miehet työskentelivät rakennuksilla, naiset usein kotiapulaisina tai kadunlakaisijoina.

Viikonloppuisin rakennettiin omia koteja Lissabonin laitamille. Maita ”myivät” esimerkiksi viranomaiset, toiset taas ostivat portugalilaisten rakentamia taloja ja jatkoivat rakennustöitä. Asukkaat maksavat kiinteistöveroa ja sähkön sekä veden. Mutta koska maa ei ole heidän, pidetään rakennuksia laittomina.

Raataminen huonopalkkaisissa töissä vaikutti myös jälkipolviin. Vanhemmat paiskivat töitä, eikä lasten tukemiseen juuri riittänyt resursseja. Monet ”retornadojen” lapset ovat myös kertoneet koululaisina kokemastaan raa’asta rasismista.

Naapurustoissa asuu paljon työttömiä, sillä esimerkiksi rakennustöitä ei enää ole samaan malliin kuin ennen. Usein töitä saavat vain naiset, jotka siivoavat parin sadan euron kuukausipalkkaa vastaan. Nuoremmista useat ovat lähteneet ulkomaille. Alueella asuu paljon iäkästä väkeä.

Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.
Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.

”Antakaa edes kontti”

En alun perin mennyt paikalle toimittajana. Menin sinne, kun kaveri pyysi tuomaan spraymaalia ja vanhoja lakanoita. Pakkasin tavarat reppuun ja kävelin 10 minuutin matkan paikan päälle. Lakanoihin maalattiin iskulauseita ja ne ripustettiin korttelin rakennusten seinille. Aktivistit myös saapuivat varhain aamulla päivystämään, jotta saisivat ajoissa hälytettyä paikalle median edustajia ja lisää väkeä, jos purkutöitä näytti olevan tiedossa.

Kaivinkone raivasi edellisen purkutyön jälkiä. Paikalle oli saapunut purkutöistä vastaavan Amadoran kaupungin edustajia. Jostain ilmestyi vanha mies, joka kyyneleet valuen toisteli heille haluavansa vain kontin, johon voisi kasata tavaransa – tai roskansa, kuten hän itse sanoi. Sen hän lähettäisi Kap Verdelle ja matkustaisi itse perässä.

Satuin seisomaan miehen vieressä, joten hän osoitti sanansa minulle ja kahdelle aktivistille, kun kaupungin virkailijat eivät häntä kuunnelleet. Vanhus kertoi raskaasta työnteosta kovissa olosuhteissa Portugalissa, vaimon kuolemasta, lasten muutosta ulkomaille ja siitä miten päihteet veivät lapsista yhden. Ja nyt edessä häämötti häätö ja kodin menettäminen.

Lopulta miehen naapuri tuli paikalle. Nuorempi mies pyyhki nenäliinalla vanhemman posket kuiviksi, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet kotiin lepäämään. Viime kesänä hänen talonsa oli vielä ehjä ja naapuri kertoi, että hän edelleen asui siellä. Talo oli juuri sillä alueella, jossa eilen tehtiin purkutöitä.

Häätöjä ilman ennakkovaroitusta

Häätöjä ja purkuja on toteutettu kovin ottein, eikä asukkaille ole kerrottu niiden tarkkaa ajankohtaa. Taloja on purettu ilman, että asukkaat ovat saaneet tyhjentää niitä tavaroistaan. Kun olin kuuntelemassa Amadoran kunnanvaltuustossa asukkaiden puheita, niissä toistui hätä ja pelko, jotka epätietoisuus häädön ajankohdasta ja sitä seuraavasta ajasta loivat.

Ne, jotka ovat muuttaneet alueelle vuoden 1993 jälkeen eivät kuulu ohjelmaan, jonka kautta asukkaille olisi määrä tarjota uusi koti. He siis jäävät oman onnensa nojaan. Asuntojen vuokrat ovat Lissabonin seudulla nousseet jyrkästi.

Purkutöitä on kuitenkin jatkettu, vaikka oikeusasiamies on suositellut niiden lopettamista. Toimintaa on kritisoitu myös siksi, että maa on yksityisomistuksessa, ja ratkaisua olisi pitänyt hakea oikeusteitse. Purkutöistä vastaa kuitenkin Amadoran kaupunki. Maan omistaa ilmeisesti eräs pankki. Sijaintikin on hyvä, sillä junalla keskustaan matkustaa kymmenessä minuutissa.

Viimeisimmät häädöt alkoivat eilen, ja tällä kertaa minkäänlaisia ennakkovaroituksia ei annettu. Häädetyt eivät tienneet missä tulisivat seuraavan yön nukkumaan, eikä kunta tai paikallinen sosiaalitoimi ottaneet vastuuta häädettyjen tilanteesta.

Eilen kadulle häädettiin 18 ihmistä. Joukkossa oli esimerkiksi erittäin heikossa kunnossa oleva yksinäinen vanhus. Hän ei pysty liikkumaan itsenäisesti. Kadulle joutui myös kolmen viikon vanha vauva.

*Bloggaus on päivitetty ja laajennettu versio viime kesänä julkaistusta bloggauksesta.

Terveisiä maahanmuuttajalähiöstä!

Lissabonin lentokentän taksipysäkillä kuski toisensa jälkeen kieltäytyi viemästä minua kotiin. Olin asunut kaksi kuukautta Mosambikissa, joten matkatavaraa oli paljon. Kieltäytyminen johtui osoitteesta: taksit eivät vie asiakkaita Cova da Mouraan. Se on liian vaarallista.

Sellaista on, kun asuu Portugalin pahamaineisimmassa lähiössä. Jos tilaan netistä esimerkiksi ruokaa koirille, kerrotaan, että firmalla ei ole lupaa ajaa lähiöön. He tuovat ostokset lähimmälle huoltoasemalle, muutaman kymmenen metrin päähän kotiovelta. Alkuun yritin väittää vastaan, mutta siitä tuli vain paha mieli.

Nykyään ilmoitan etukäteen, että kuljettajan täytyy soittaa matkan varrelta, jotta saadaan yksityiskohdat sovittua. Ja kun Portugalissa ollaan, monet kuskit ovat lopulta sankarillisesti tuoneet tilauksen perille. Lentokentältäkin pääsin lopulta kotiovelle asti. Naiskuski käski hypätä kyytiin ja haukkui mieskuskit raukoiksi pelkureiksi. Takseja ei ole heitelty kivillä, eikä kuljetusfirmojen autoja ole tyhjennetty sillä välin kun kuittaan saaneeni tilauksen.

Taksia en kuitenkaan enää edes yritä pyytää kotiosoitteseeen, vaan sille samalle huoltsikalle. Niin torjun puheliaiden taksikuskien isälliset varoitukset Cova da Mouran vaaroista ja uuvuttavat kysymykset siitä, miksi asun täällä. Heidän puheidensa perusteella olen naiivi ulkomaalainen, joka ei ole huomannut asuvansa vaarallisessa lähiössä.

Suuri osa portugalilaisista ei uskalla edes ajatella Cova da Mouraan tulemista. He tietävät, huolimatta siitä etteivät ole täällä koskaan käyneet tai tunne ketään täkäläistä, että tänne astuminen merkitsee välitöntä hengenvaaraa, tai vähintään ryöstetyksi tulemista.

Kauhu johtuu ennen kaikkea uutisoinnista. Media tunnetusti herkuttelee mielellään rikoksilla ja huumekaupalla. Uutisissa muistetaan aina alleviivata, että täällä asuu ”afrikkalaistaustaista” väkeä. Tai mutkat oiotaan ja sanotaan, että Cova da Moura on afrikkalainen naapurusto. Tosin suurin osa asukkaista nykyään lienee syntynyt Portugalissa.

Vaikka Cova da Mourassa on rikollisuutta, uutisten luoma kuva on vääristynyt. Mediassa ei kerrota naapuruston yhteisöllisyydestä, siitä miten kohteliaiksi lapset täällä kasvatetaan, tai niistä naisista ja miehistä, jotka raatavat surkean palkkansa eteen siivoustöissä tai rakennustyömailla. Eikä niistäkään, jotka koittavat hankkia lisätienestejä myymällä kotitekoista jäätelöä tai kaupittelemalla grillattua maissia. Eikä köyhyydestä, toivottomuudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta. Nämä seikat kuitenkin leimaavat enemmistön arkea paljon enemmän kuin rikollisuus, vaikkei sitä tai sen seuraksia olekaan syytä vähätellä.

Olen nyt asunut Cova da Mourassa yhteensä pari vuotta. Syy täällä asumiseen on eräs erityisen mukava covadamouralainen. En ole pelännyt tai tuntenut oloani uhatuksi. Minua ei ole ryöstetty saati sitten pahoinpidelty. Etenkin alkuun olin kyllä kovin tietoinen siitä, että minua tuijotettiin. Sekin on terveellinen kokemus: on hyvä saada muistutus siitä, miltä tuntuu näyttää erilaiselta kuin enemmistö.

Median vaikutukset ovat kuitenkin salakavalia: niinä kausina, kun Cova da Moura on ollut esillä, huomaan miettiväni mahdollisia riskejä jos esimerkiksi tulen yksin viimeisellä junalla kotiin. Ajatukset kuitenkin asettuvat oikeisiin mittakaavoihin, kun niille ei anna liikaa sijaa. Ja toki joku aina tietää, missä menen. Niin oli kyllä Lissabonin keskustassakin asuessani.

Vaikka olen täällä asuessani saanut kuulla kohtuuttoman raskaista elämäntarinoista, nähnyt asioita joita en ajatellut Euroopassa näkeväni ja todistanut poliisin rasistisia ja väkivaltaisia otteita, en haluaisi asua muualla. On mukavaa tuntea naapurinsa ja tietää, että ympärillä on aina elämää. Aivan vieressä asuu kavereita ja lähistöllä on baareja joissa voi käydä kuuntelemassa kapverdeläistä musiikkia. Ja niin ongelmallista kuin se onkin, että monet täällä asuvat eivät koe olevansa portugalilaisia, minun näkökulmastani se luo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Katselemme portugalilaista yhteiskuntaa pienen etäisyyden päästä, siihen täysin kuulumatta.

Ero minun ja suurimman osan täällä asuvien välillä on kuitenkin se, että minulle Cova da Moura on paikka muiden joukossa. Se ei määrittele sitä, miten minuun suhtaudutaan. Täällä asuminen leimaa minut korkeintaan naiiviksi tai uhkarohkeaksi tyypiksi, ei varkaaksi tai huumekauppiaaksi. Poliisit eivät pysäytä minua kovin ottein tarkastaakseen henkilöllisyyteni. Eikä täällä asuminen ole rajoittanut mahdollisuuksiani opiskella tai saada töitä.

Taiye Selasi: Ghana ikuisesti

Helsingin Sanomissa Taiye Selasi toivoo, että hänen romaaniaan ei luettaisi ”ahtaasti esimerkiksi afrikkalaisen, postkoloniaalisen tai feministisen kirjallisuuden näkökulmasta”. Toivetta on helppo noudattaa, sillä Ghana ikuisesti torjuu yleistykset jo tarinan tasolla.

Romaani kertoo Sain perheen vaiheista. Perhe hajoaa ja vasta lääkäri-isä Kwekun – joka perheen alkujaan hajottikin – kuolema saa perheen palaamaan yhteen. (Isän kuolema mainitaan ensimäisessä lauseessa, joten tämä ei ole suuri paljastus.) Tapahtumat purkautuvat Ghanasta käsin: isä kuolee siellä, äiti palaa sinne ja lopulta lapsetkin ovat siellä. Mutta Accra ja Kokrobité ovat taustalla, sillä pääosa romaanista koostuu sukelluksista päähenkilöiden muistoihin ja ajatuksiin. Näkökulmia eri tapahtumiin on siis tarjolla runsaasti. Yhtä päähenkilöä ei ole, tapahtumapaikkoja on monia (Accra, Lontoo, Lagos, Yhdysvallat muutamassakin paikassa) ja keskiössä ovat psykologisesti hienostuneesti kuvatut henkilöt, eivät ”miehet” tai ”naiset” tai varsinkaan ”afrikkalaiset” tai ”maahanmuuttajat”. Tunteita ja aavistuksia puetaan sanoiksi.

Kerronnan puolesta kiinnostava on kirjan ensimmäinen osa, jossa isä Kweku tekee kuolemaa. Sitä kuvataan pieninä katkelmina ja kirjan henkilöihin ja perheen vaiheisiin tutustutaan kuolevan miehen ajatusten kautta. Osuus vaati tosin enemmän tarkkaavaisuutta kuin sitä seuraavat kaksi muuta, helppolukuisempaa osuutta. Etenkin ensimmäisessä osuudessa on paljon painokkaita, omiksi kappaleiksiin erotettuja muutaman sanan lauseita. Persoonapronominikin on joistain lauseista jätetty pois.

Then continues along the walkway through the door into the Living Wing, through the dining room, to the sunroom, to the threshold.
Where he stops.
(s. 5)

Myöhemmin näitä lauseita on (onneksi) vähemmän.

Mielenkiintoisia ovat myös viittaukset kuvitteelliseen kameramieheen, jonka kautta Kweku tekojansa katselee: ”The cameraman appeared and began setting up his shot. A Well-Respected Doctor receives Horrible news” (s. 68). Kameramies kuitenkin useimmiten väistyy, mikä paljastaa kuinka elämä (edes romaaneissa) ei suju yhtä johdonmukaisesti kuin elokuvissa, eivätkä henkilöt käyttäydy kuten ”kuuluisi”. Romaanista voisi saada hyvän elokuvankin kyllä.

Romaanin juonen jännite taas syntyy siitä, että nelilapsisen perheen jäsenillä on erilaisia kokemuksia ja näkemyksiä, joiden perusteella he toimivat. Niinpä usein he eivät ymmärrä toisiaan tai loukkaavat toisiaan, siihen pisteeseen asti, että välillä henkilöitä on vaikea ymmärtää. Joskus vahingon paikkaaminen on kuitenkin myöhäistä: kuolemaa ei voi ennakoida. Jos romaanista pitäisi etsiä jonkinlainen viesti, se voisi olla huomautus siitä, että ei kannata odottaa liian kauaa ennen asioiden selvittämistä – etenkin jos kyse on rakkaudesta.

Toinen keskeinen teema on romaanin sisäänrakennettu irrottautuminen Afrikkaan ja maahanmuuttajuuteenkin liittyvistä stereotypioista, kuten perheen äidin Folan ajatukset paljastavat. Hänen isänsä kuolema kuitataan tapahtumapaikan ja -ajan perusteella mitättömänä tapahtumana, mitä se ei tietenkään orvoksi jäävälle Folalle ollut:

This was the problem and would be ever after, the block on which she sometimes feels her whole being stumbled: that he (and so she) became so unspecific. In an instant. That the details didn’t matter in the end.
She sensed the change immediately, in the tone people took when they learned that her father had been murdered by soldiers; in the way that they’d nod as if, yes,
all makes sense, the beginning of the Nigerian civil war, but of course.
”I’m sorry,” they’d say, nodding yes in agreement, as one says
I’m sorry when the elderly die, ”that’s too bad” (but not that bad, more ”how things go” in this world), in their eyes not a hint of surprise.
(s. 106-107)

Toisaalla Kweku toivoo, että hän voisi jotenkin irrottautua tarinasta, joka häntä määrittää: ”To have somehow unhooked his little story from the larger ones, the stories of Country and of Poverty and of War that had swallowed up the stories of the people around him and spat them up faceless, nameless Villagers […]” (s. 91). Sen Selasi suo Kwekulle perheineen.

Taiye Selasi: Ghana Must Go (2013)
Penguin/Viking, 2013

NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet

Kun mietin mitä sanoisin NoViolet Bulawayon romaanista We Need New Names, mieleen tuli vain uutinen Lontoossa keväällä kuolleena löytyneestä miehestä. Paljastui, että hän oli pudonnut lentokoneesta, jonka laskeutumistelineisiin hän oli ilmeisesti piiloutunut Angolan Luandassa. Miehen ruumis löytyi kadulta, jonne se oli pudonnut koneen valmistautuessa laskeutumiseen. Taskussaan miehellä oli yksi punnan kolikko ja Guardianin mukaan hän kuoli 26-vuotissyntymäpäivänään.

José Matada oli kotoisin Mosambikista, joskin hänellä oli taskussaan Botswanan valuuttaa ja hänet tunnisti hänen entinen työnantajansa Etelä-Afrikasta. Paremman elämän etsiminen lienee alkanut jo kauan ennen lähtöä Luandasta. En tiedä, saiko hänen perheensä tietoa tapahtuneesta. Ainakaan lehtijuttujen aikana omaisia ei ollut tavoitettu.

Matadan kohtalosta muistutti jo kirjan alku. Siinä kirjan päähenkilö Darling leikkii ystäviensä kanssa Paratiisiksi kutsutussa köyhässä naapurustossa maaleikkiä: ”But first we have to fight over the names because everybody wants to be certain countries, like everybody wants to be the U.S.A. and Britain and Canada and Australia and Switzerland and France and Italy and Sweden and Germany and Russia and Greece and them. These are country-countries” (s. 49). Zimbabwen toivoton tilanne paljastuu lasten näkökulmasta. Lopulta Darling lähtee Yhdysvaltoihin tätinsä luokse. Ruokaa on yllin kyllin, mutta elämä lähiössä on kaukana kuvitelmista.

Minä-kertoja Darling kuvailee enimmäkseen erilaisia tapahtumia: kirja koostuu episodeista samalla kun yksinkertainen juoni etenee kronologisesti Darlingin vaiheita ja kasvamista seuraten. Kirja pursuilee sivujuonia, -henkilöitä ja -huomioita, joista jotkut jäävät irrallisiksi. Osansa saavat muun muassa seuraavat aiheet: valkoisten into valokuvata köyhiä lapsia, kiinalaisten rakennustyöt Zimbabwessa, suhtautuminen ruokaan, aids, koulukiusaus, uskonto ja Yhdysvaltojen sotatoimet Afganistanissa.

Paikoin jotkut aiheet tuntuvat jo moneen kertaan käsitellyiltä. Tuttuuden tunne liittyy osaltaan Darlingin myöhempien vaiheiden kohdalla Adichien Kotiinpalaajat -romaaniin. Molemmissa kuvaillaan yhdysvaltalaisten asenteita afrikkalaisia kohtaan, tuodaan esiin rasismia ja stereotypioita Afrikkaan liittyen ja pohditaan syitä kotimaasta lähtöön.

Darling on kuitenkin särmikkäämpi hahmo kuin Kotiinpalaajien Ifemelu. Hän on suorasukainen eikä pidättele näkemyksiään ilmaistessaan. Kirjan riehakkaassa alkuosassa Darling ja hänen ystävänsä seikkailevat, tappelevat, tanssivat ja laulavat – ja nauravat hassuille tai oudoille aikuisille, kuten naapurustossa vieraileville kansalaisjärjestön edustajille: ”One of the ladies tries to greet us in our language and stammers badly so we laugh and laugh until she just says it in English. Sis Betty explains the greeting to us even though we understood it, even a tree knows that  Hello, children means ’hello children’” (s. 52). Sellaisena hän pysyy onneksi Yhdysvalloissakin, vaikka siellä ei juuri tanssita tai edes naureta.

Oman ulottuvuutensa kerrontaan tuo toisen kielen läsnäolo. Kieltä ei nimetä, mutta siihen viitataan usein. Tekstissä on myös lauseita ja sanoja tästä toisesta kielestä. Se viittaa kulttuuriin jota ei voi suoraan kääntää ja vain englantia taitava lukija jää välillä ulkopuoliseksi. Minä-kertojan kohdalla ratkaisu kiinnittää erityisesti huomiota: kirja on kirjoitettu englanniksi, vaikka kertoja ei lapsena edes osaa sitä kunnolla. Toisen kielen läsnäolo muistuttaa siitä ja rikkoo kerronnan yhtenäisyyden – epäilemättä tarkoituksella. Vaikka mielelläni olisin tiennyt, mitä ilmaisut tarkoittavat, ne ovat kiehtovia ja niillä on tärkeä rooli sellaisenaankin. Kielen puolesta kirja on muutenkin kiinnostava.

Kirja tuo myös näkökulman globalisaation henkilökohtaisiin ulottuvuuksiin. Pakahduttava koti-ikävä, huoli vanhemmista ja sukulaisista sekä kasvaminen eroon ystävistä ovat monien kokemia tunteita. Rankimmillaan tilanne on, kun kotiin ei voi palata. Lopulta, vanhempien kuoltua, kotia ei enää edes tunnu olevan. Omat lapset eivät osaa vanhempiensa kieltä, eivätkä halua kuulla isovanhempien tarinoita.

When we die, our children will not know how to wail, how to mourn us the right way. They will not go mad with grief, they will not pin black cloth in their arms, they will not spill beer and tobacco on the earth, they will not sing till their voices are hoarse. They will not put our plates and cups on our graves; they will not send us away with mphafa trees. We will leave for the land of the dead naked, without the things we need to enter the castle of our ancestors. Because we will not be proper, the spirits will not come running to meet us, and so we wait and wait and wait – forever waiting in the air like flags of unsung countries.
(s. 250)

Vielä surullisemmalta tilanne kuulostaa, kun esi-isät muistuttavat, että Amerikkaan on lähdetty jo kauan aikaisemminkin, orjina. Zimbabweakaan ei säästellä, mutta ennen kaikkea kirja purkaa kovin ottein illuusiota länsimaitten paratiisimaisuudesta – jota myös niihin lähteneet pitävät yllä.

We Need New Names on vuonna 1981 syntyneen Bulawayon esikoisromaani ja ehdolla Bookerin saajaksi. Kirjoitin siitä aiemminkin. En joutunut syömään sanojani, etenkään Yhdysvalloissa tapahtuvan osuuden suhteen.

NoViolet Bulawayo: We Need New Names (2013)
Chatto & Vindus (2013)

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah – Kotiinpalaajat

Americanah veti sanattomaksi. Olen kuunnellut levyllisen musiikkia, juonut kupin kahvia, tuijotellut ikkunasta Lontoon helteeseen ja yrittänyt järjestellä ajatuksiani. Sanattomuus voi kyllä johtua siitäkin, että taas kerran mietin kirjaa nukkumisen sijaan.

Adichien romaanin nimi viittaa Ifemeluun, joka on siis americanah, Yhdysvalloissa asunut nigerialainen. Romaanin alussa Ifemelu on kampaamossa letityttämässä hiuksiaan ja hänen aiemmat vaiheensa paljastuvat takautumien kautta. Hän on juuri päättänyt palata Nigeriaan 13 vuoden jälkeen ja jättää amerikkalaisen poikaystävänsä. Hän ajattelee paljon poikaystäävänsä Obinzea, joka jäi Nigeriaan ja johon hän katkaisi välit. Käännekohta siis. Läpi käydään Ifemelun nuoruutta, perhettä, seurustelua, saapumista Yhdysvaltoihin, alun vaikeuksia ja lopulta kahta periaatteessa onnellista, mutta onttoa parisuhdetta. Romaanissa poiketaan myös Lontoossa, jossa Obinze yrittää päästä jaloilleen.

Vaikka Americanah onkin pohjimmiltaan rakkaustarina, pääosassa on kuitenkin keskustelu rasismista ja ihonvärin merkityksestä Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassakin. Keskeinen rooli on myös maahan- ja paluumuuttajuuden kokemuksella. Ifemelu kirjoittaa blogia, jossa hän vertailee ei-amerikkalaisten mustien ja amerikkalaisten mustien kokemuksia ja kertoo rotuun liittyvistä kysymyksistä arkipäivän esimerkein. Blogin nimi on Raceteenth or Various Observations About American Blacks (Those Formerly Known as Negroes) by a Non-American Black.

Keskeinen rooli romaanissa on Ifemelun serkulla Dikellä, joka asuu Ifemelulle läheisen äitinsä kanssa Yhdysvalloissa. Hänen kasvamistaan kuvaillaan tarkasti. Vaikeuksia tulee vastaan, kun he muuttavat pois Brooklynista kaupunkiin, jossa on lähinnä valkoisia. Siitä huolimatta teini-ikäinen Dike näyttää selviytyvän ja saavan ystäviä. Kuvittelin, että Dike jollain tasolla edustaa tulevaisuutta ja toivoa mutkattomammasta yhteiselosta.

Olin väärässä. Ifemelun nykyhetkeen singahdetaan, kun hän saa kampaamosta lähdettyään hätääntynen puhelun Diken äidiltä. Rivien välistä voi lukea, että rasismilla ja identiteettikysymyksillä on yhteys Diken epätoivoon. Myöhemmin Ifemelun poikaystävän sisko Shan kertoo, että hänen kustannustoimittajansa ei ollut tyytyväinen hänen kirjaansa, sillä hän oli painottanut liikaa rodun merkitystä henkilöiden elämässä: ”He thinks we should complicate it, so it’s not race alone. And I say, But it was race” (s. 335). Myös Ifemelu lannistuu Yhdysvaltoihin muuttonsa jälkeen ja hänen ystävänsä sanoo hänen olevan masentunut. Hän ei hyväksy diagnoosia, eihän Nigeriassakaan sairasteta masennusta. Ifemelun blogissakin viitataan usein rasismin vähättelyyn.

Romaanissa myös paljastuu, kuinka rotuun suhtaudutaan eri tavalla eri maissa ja kuinka rasismi ja ennakkoluulot ilmenevät eri tavoilla Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa (tai tarkemmin sanottuna, eri paikoissa Yhdysvalloissa ja Lontoossa). Obinze vertailee Iso-Britanniaa ja Yhdysvaltoja:

”I think class in this country is in the air that people breathe. Everyone knows their place. Even the people who are angry about class have somehow accepted their place,” Obinze said. ”A white boy and a black girl who grow up in the same working-class town in this country can get together and race will be secondary, but in America, even if the white boy and black girl grow up in the same neighbourhood, race would be primary.”
(s.  275)

Myös Obaman vaalivoitto näyttäytyy erilaisena Adichien taustoittamana, kuin Euroopasta katsoen. Nigeriassa taas ihonvärillä ei ole samalla tavalla merkitystä. Ifemelu mainitsee tajunneensa vasta sieltä lähdettyään, mitä ihonväri merkitsee. Siellä eroa tavalliseen väkeen tehdään kuitenkin varallisuuden kautta. Ulkomailla asuneita kunnioitetaan – ja he myös vaativat kunnioitusta. Monimutkaisista asetelmista kertoo se, että eliitti puhuu länsimaisin aksentein ja käyttäytyy länsimaisin tavoin. ”There are many different ways to be poor in the world but increasingly there seems to be one single way to be rich”, Obinzen äiti oli todennut (s. 469).

Adichien romaani purkaa myös stereotypioita, jotka liittyvät paitsi mustiin, myös afrikkalaisiin. Yksipuoliset näkemykset Afrikasta sotaisana hyväntekeväisyyden kohteena toistuvat läpi romaanin. Se on turhauttavaa: ”Ifemelu wanted, suddenly and desperately, to be from the country of people who gave and not those who received, to be one of those who had and could therefore bask in the grace of having given, to be among those who could afford copious pity and empathy” (s. 170). Myös ajatusta afrikkalaisista aina köyhinä ja nälkäisinä puretaan. Kuva nigerialaisesta yhteiskunnasta ja sen varakkaista on monipuolinen ja kaunistelematon. Yksinkertaistusten vältteleminen näkyy myös Ifemelun hahmossa. Hän on alussa viaton nuori tyttö, mutta myöhemmin hän löytää itsestään piirteitä, joista ei pidä ja etenkin Lagosiin palattuaan hän kuin huomaamatta asettuu yläluokkaiseen asemaansa, tahtomattaankin. Romaanin muidenkin hahmojen muuttumista käsitellään paljon.

Americanah kuvaa aikaansa myös siinä mielessä, että sen päähenkilö rikastuu bloggaamalla. Blogitekstien kautta aiheeseen tulee lisää näkökulmia ja tekstiin lisää sävyjä. Venäläinen filosofi ja kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin ajatteli, että romaani on ainoa kirjallisuuden laji, joka kehittyy jatkuvasti saavuttamatta lopullista suljettua muotoaan. Se myös omaksuu muut genret osakseen ja uudistaa niitä. Blogitekstejä genrenä hän tuskin osasi kuvitellakaan, mutta Americanah heijastaa romaanin elastisuutta lajina.

Ja se sanattomuus. Se johtui siitä, että Americanah on niin runsas romaani, etten tiennyt miten lähestyä sitä. Se kyllä tempaa mukaansa ja aluksi luin sitä mielelläni. Keskivaiheilla ehdin jo vähän kyllästyä toistuviin keskusteluihin erilaisilla kokoonpanoilla, mutta samasta aiheesta. Lopulta kirja innosti uudelleen ja juonikin vaikutti taidokkaammalta. Mietin, tuleeko romaanista klassikko, jota luetaan lukioissa vuosikymmenten kuluttua.

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah (2013)
Fourth Estate, 2013

Suomenkielinen käännös: Kotiinpalaajat

Pojista machoiksi – Stephen Kelman: Pigeon English

11-vuotiaan Ghanasta Englantiin saapuneen Harrin näkökulmasta kerrottu romaani Pigeon English kuvailee council estate -kerrostalolähiöitten elämää.  Se on Stephen Kelmanin vuonna 2011 ilmestynyt esikoisromaani, joka oli ehdolla Booker-palkinnon saajaksi.

Tarina alkaa puukotuksella: Harrin tuntema vanhempi poika kuolee pikaruokapaikan edessä, eikä poliisi saa selville kuka pojan tappoi. Harri ja hänen ystävänsä Dean alkavat selvittää murhaa. Selvittäminen on lasten salapoliisileikkiä, mutta samalla he saavat selville liikaa niin ystävistään, kuolemasta kuin väkivallastakin.

Harrin näkökulma tapahtumiin on kiehtova, sillä hän näkee tapahtumat toisaalta realisesti, mutta toisaalta osana supervoimista, taioista ja hengistä koostuvaa maailmaa. Länsimaiset supersankarit ja ghanalaiset henget mahtuvat samaan kirjaan yhdessä arkisempien taikojen ja kirousten kanssa: ”One rule is, if you and your friend say the same thing at the same time you have to say jinx or you’ll be cursed. If you don’t say jinx you’ll shit yourself for one day after” (s. 63). Pojat myös päättävät, että he ovat kesälomaan asti astumatta kiveyksen ja lattialaattojen saumakohtiin, sillä se takaa aurinkoisen kesän. Yksi heistä kyllästyy, mikä tietysti enteilee pahaa. Veitset ja vesipyssyt kiinnostavat, isompien tappeluita seurataan sivusta ja samalla kerätään sormenjälkiä teipinpätkillä. Välillä Harri analysoi syvällisesti Haribon karkkeja, välillä kuolemaa.

Vaikka kuolemasta aloitetaan ja siihen lopetetaan, kirja ei onneksi ole liian dramaattinen, mikä johtuu paljolti kertojasta. Harrin kerrontaa on helppo lukea. Kieli on yksinkertaista ja samat, ghanalaisen englannin ilmaisut (”hutious” tarkoittaa pelottavaa, ”asweh” tarkoittaa ”I swear”) toistuvat:

I always look up at the sky when it’s raining. It feels brutal. It’s a bit hutious because the rain’s so big and fast and you think it will go in your eye. But you have to keep your eyes open or you won’t get the feeling. I try to follow one raindrop all the way down from the cloud to the ground. Asweh, it’s impossible.
(s. 40)

Kirjan nimi, Pigeon English, viitannee osittain Harrin englantiin pidgin-kielenä. Se ei oikein toimi, sillä Harrin englanti ei ole pidginiä, vaan nuoren kahta erilaista englantia oppineen kieltä jossa on myös paljon brittislangia. Mieluummin tulkitsisin sen viittaamassa Harrin kykyyn keskustella pulun kanssa. Pulu on jonkinlainen suojeleva hahmo, joka seuraa Harrin vaiheita. Hienostunut englanti ja ylevät ajatukset pulun hahmoon yhdistettynä ontuu hiukan, etenkin kun Harri toivoo pulun puuttuvan peliin useimmiten kakkaamalla pahojen tyyppien päälle. En ensin tajunnut, että kursivoiduissa kohdissa äänessä oli lintu:

I watched the sun come up and saw the boy off to school, I start every day with the taste of his dreams in my mouth. The taste of all your dreams. You look so blameless from up here, so busy. The way you flock around an object of curiosity, or take flight from an intrusion, we’re more alike than you give us credit for. But not too alike.
(s. 26)

Pulu-viittauksen voi myös ajatella vertauskuvallisesti, sillä sekin kuvailee omaa elämäänsä yhteisössään, toivoen rauhaa ja kärsien tappeluista.

Harrin kielessä ja etenkin dialogissa toistuu jatkuvasti asioitten luokitteleminen ”homoksi” tai ”ei-homoksi”:

It’s proper windy at the bottom like a whirlpool. If you stand at the bottom where the tower meets the ground and put your arms out, you can pretend like you’re a bird. You can feel the wind try to pick you up, it’s nearly like flying.
Me: ’Hold your arms out wider!’
Jordan: ’They’re as wide as I can get ’em! This is so gay, I’m not doing it no more!’
Me: ’It’s not gay, it’s brilliant!’
[…]
In England there’s hell of different words for everything. It’s for if you forget one, there’s always another one left over. It’s very helpful. Gay and dumb and lame mean all the same.
(s. 5-6)

Kukaan ei halua olla ”batty boy”. Hyväksyttävät leikit ovat sellaisia, mitä pojilta perinteisesti odotetaan: aseita, fyysisiä taitoja mittaavia kilpailuja ja tappeluita. Muulle ei ole sijaa. Romaanin tytöt ovat joko kauniita ja etäisiä, kuten Harrin tyttöystävä Poppy, tai rääväsuisia ja huonomaineisia, kuten Harrin siskon ystävä Miquita. Sukupuoliroolit ovat selkeitä, eikä niistä ole poikkeamista. ”Pojista machoiksi tai ruumiiksi” olisi myös käynyt otsikoksi.

Romaani perustuu löyhästi tositapahtumiin: vuonna 2000 11-vuotiasta nigerialaissyntyistä Damilola Tayloria puukotettiin Etelä-Lontoossa ja hän kuoli verenvuotoon ennen kuin hänet löydettiin rappukäytävästä. Poliisi ei huomioinut tutkimuksissaan sitä, että hänet oli leimattu homoksi, vaikka pojan äiti kertoi, että häntä oli kiusattu juuri siksi. Äidin mukaan poika itse ei edes tiennyt mitä sana tarkoittaa.

Toivottavasti Pigeon English käännetään suomeksi.

Stephen Kelman: Pigeon English (2011)
Bloomsbury, 2011