Kuningatar Nzinga oli portugalilaisten kauhu

Kuningatar Nzinga* johti vuosikymmenten ajan taistelua portugalilaisia valloittajia ja orjakauppaa vastaan nykyisen Angolan alueella. Nzinga kuoli 17. joulukuuta vuonna 1663.

Portugalilaisten näkökulmasta oli ennenkuulumatonta, että taisteluita ja merkittävää valtakuntaa johti nainen. Nzingan älykkyyttä ja erinomaisia neuvottelutaitoja hämmästeltiin, niitä ei pidetty naisten ominaisuuksina. Doris Wieser kirjoittaa artikkelissaan, että Nzinga näyttäytyi uhkana, joka haastoi länsimaiset ”rotuun” ja sukupuoleen liittyvät käsitykset – ja valkoisen (hetero)miehen valta-aseman.

Eniten Nzingasta tiedetään italialaisen papin, Giovanni Antonio Cavazzi da Montecuccolon (1621-1678), ansiosta. Hänet oli nimetty Nzingan rippi-isäksi.

Cavazzi kuvailee Nzingaa miesten vihaajaksi ja moittii tätä syntiseksi irstailijaksi. Siveys on Nzingan ja muiden paikallisten naisten parissa papin sanoin tuntematon hyve – ”he tekevät kunniattomuudesta ammatin”. Nzingan hän kertoo käyttävän sotajoukkojaan tyydyttämään himonsa, vaativan heitä käyttämään naisten vaatteita. Tämä näyttäytyi papille sotilaiden julmana nöyryyttämisenä.

Papin näkökulma on tietenkin eurosentrinen ja patriarkaalinen: sitä, mitä hän pitää ”irstailuna” ja ”siveettömyytenä”, ei käsitetty sellaisena Nzingan valtakunnassa. Kuten Wieser kirjoittaa, naisten vaatteisin pukeutuminen tuskin oli nöyryyttävää sikäläisille miehille – eikä vaatteita välttämättä edes ajateltu erityisesti miesten ja naisten vaatteina. Nzingan myös kerrotaan ”pukeutuneen mieheksi”, mitä on jälkikäteen tulkittu tapana paikata epäsuotuisaa asemaa, joka johtui hänen sukupuolestaan. Näkemys kertoo ennen kaikkea tulkitsijoiden arvoista ja rajallisesta ymmärryksestä mitä sukupuoleen ja sukupuolirooleihin tulee.

Nzinga on kiehtonut myös jälkipolvia antikolonialismin symbolina. Näissä kuvauksissa Nzinga kuitenkin kuvataan toisin kuin aikalaisten kuvausten perusteella voisi odottaa: ”mieheksi pukeutuminen” on pyyhitty pois. Kuvista tunnetuin on ranskalaisen François de Villainin käsialaa, 1800-luvulta. Siinä eksotisoitu ja erotisoitu Nzinga katsoo sivulle kruunu päässään, harteillaan viitta, joka jättää toisen rinnan paljaaksi. Samaa sävyä on myös alla olevassa BBC:n Nzingasta kertovassa videossa.

Viimeisin kerros Nzingan tarinaan on lisätty Portugalissa. Sapo-sivuston uutinen* vuodelta 2001 on otsikoitu näin:  ”Afrikkalaiset suunnittelevat itsenäistä valtiota Lissabonin alueelle”. Ingressissä kerrotaan, että valtion nimeksi tulisi Nzingalis, kunnianosoituksena Nzingalle ja Lissabonille.

Jutun mukaan joukko perustelee suunnitelmaansa esimerkiksi syntyvyydellä: 50 vuoden sisällä Lissabonin seudun asukkaista valtaosa olisi mustia. Lisäksi huomioidaan, että Portugali on jo osoittanut kykenemättömyytensä hallita afrikkalaisten siirtolaisten kasvavaa määrää. Itsemääräämisoikeuden saamiseksi he aikovat käyttää keinoja mitä hyvänsä.

Uutinen lähti uudelleen liikkeelle vuonna 2014. Uutinen meni taas täydestä ja levisi hurjaa vauhtia – toisin kuin tieto siitä, että kyseessä oli uusnatsien liikkeelle laittama huhu. 

 

* Kuningatar Nzingan tarina tulee mukaan laajempana versiona kirjaani, joka kertoo Portugalin kolonialismista ja sen jatkumoista.
**Alkuperäinen uutinen on poistettu, mutta se on kopioitu esimerkiksi mosambikilaiseen Macua-blogiin.

Mainokset

Miksi orjakaupasta pitää vieläkin puhua?

Joka päivä kauppiaat sieppaavat kansaamme – tämän maan lapsia, aatelisväkemme ja vasallien jälkeläisiä, jopa omien perheittemme jäseniä (…). Tämä tuho on levinnyt niin laajalle, että maamme on täysin autioitunut (…). Me tarvitsemme tässä kuningaskunnassa vain pappeja ja opettajia, emme tuontitavaraa, paitsi jos kyseessä on viini ja jauho jumalanpalveluksia varten. On toiveemme, että tässä kuningaskunnassa ei käytäisi kauppaa orjilla.

Katkelma on kirjeestä, jonka kuningas Afonso kirjoitti Portugalin kuninkaalle vuonna 1526. Afonso oli suuren Kongo-joen tienoilla sijaitsevan valtakunnan johtaja. Hän oli ollut kolmikymppinen kun portugalilaiset saapuivat seudulle. Hän kääntyi kristinuskoon ja opiskeli portugalilaisten pappien seurassa. Hän myös lähetti nuoria sukulaisiaan Portugaliin opiskelemaan. Portugalin kuningas ei Afonson vetoomuksista välittänyt, vaan sieppaukset ja ihmiskauppa jatkuivat.

Kuten Adam Hochschild kirjoittaa*, Afonson kirjeet ovat merkittäviä: niissä kuuluu afrikkalaisen ääni aikakaudelta, jonka historiaa ovat kertoneet ennen kaikkea valkoiset eurooppalaiset. Se on tarkoittanut sitä, että esimerkiksi Portugalissa kyllä puhutaan löytöretkistä, mutta ei juuri niitä seuranneesta orjakaupasta.

Orjakaupan väkivaltaisuutta ja epäinhimillisyyttä myös vähätellään. Lissabonissa julkistettiin hiljattain António Vieira -nimistä jesuiittapappia esittävä patsas. Siinä miehellä on kädessään risti ja jaloissaan alkuperäiskansaan kuuluvia lapsia. 1600-luvulla Lissabonissa syntynyt ja Brasiliassa vaikuttanut pappi puolusti alkuperäiskansoja orjuudelta ja puhui juutalaisten puolesta – mutta puolusti afrikkalaisten käyttöä orjatyövoimana. Se ei häiritse papin muistelua sankarina.

Koulukirjoissa ja löytöretkimuseoissa taas puhutaan orjuutettujen afrikkalaisten kohtalosta ikään kuin yhtenä siirtolaisuuden muotona, eikä orjien vastarinnasta kerrota. Samoin pimentoon jää se, että Afrikassa oli noihin aikoihin merkittäviä, suuria valtakuntia. Orjakaupan päättyminen näyttäytyy eurooppalaisten edistysaskeleena, orjuutetut afrikkalaiset mielletään passiivisiksi uhreiksi.

Kirjoitan sattumalta orjakauppaa ja sen jatkumoita käsittelevää kirjan lukua samaan aikaan, kun uutisissa kerrotaan Libyassa tapahtuvasta orjakaupasta, ja joka vaikuttaa jääneen Suomessa vieläkin pienemmälle huomiolle kuin Portugalissa. [Lisäys: Helsingissä järjestetään 26. päivä mielenosoitus Libyan ihmiskauppaa ja orjuutta vastaan.]

Brasiliassa taas vietetään samaan aikaan mustan tietoisuuden päivää. Sitä vietetään päivänä, jolloin portugalilaiset tappoivat Zumbin, Palmaresin kilombon johtajan. Kilombot ovat paenneiden orjien yhteisöjä. Asukkaita Palmaresin kilombossa oli 30 000. Portugalilaiset yrittivät ottaa Palmaresin haltuunsa lähes 70 vuoden ajan siinä onnistumatta. Lopulta, 1600-luvun lopulla, he onnistuivat – 42 päivän taistelujen jälkeen. Zumbin he saivat kiinni hänet pettäneen kilombon asukkaan ansiosta. Zumbi mestattiin 20. marraskuuta, vuonna 1695.

Lissabonissa puolestaan kampanjoidaan** parhaillaan, jotta tänne saataisiin muistomerkki orjakaupan uhreille. Myös Lissabonissa oli runsaasti orjia – jossain vaiheessa joka kymmenes kaupunkilainen oli orja. Kampanjaa vetää Djass – Associação dos Afrodescendentes -niminen yhdistys. Sen puheenjohtaja Beatriz Dias perustelee lehtihaastattelussa muistomerkin tärkeyttä sillä, että se muistuttaa, että orjuus ei ole menneisyydessä loppuun käsitelty asia. Dias jatkaa, että afrikkalaisten orjuuttaminen jatkui kolonialismin aikaan pakkotyön muodossa, ja näkyy rasismina, joka on läsnä yhteiskunnassa, ja jota Portugalissa kieltäytydään käsittelemästä.

Dias toivoo, että muistomerkkiä seuraisi orjuuttamista ja kolonialismia käsittelevän museon perustaminen. Hän on sitä mieltä, että mitä enemmän tästä historiasta tiedetään, sitä paremmin pystytään ymmärtämään nyky-yhteiskuntaa. Diasin mukaan ”muistomerkki olisi merkittävä tuhansille ja tuhansille ei-valkoisille portugalilaisille, mutta myös kaikille niille jotka haluavat ymmärtää historiaansa mahdollisimman laajasti”.

Orjakauppaan liittyvää keskustelua on varaa laajentaa Suomessakin, varsinkin mitä tulee Euroopan osuuteen ja sen jättämiin jälkiin. Itse ainakin mielsin pitkään afrikkalaisten orjuuttamisen Yhdysvaltojen kautta: siitä on kirjoitettu runsaasti ja tehty elokuvia. Orjien läsnäolosta Euroopassa taas en juuri tiennyt, enkä orjien vastarinnan muodoista historian mittaan. Ne lähtökohdat, jotka eurooppalaisten silmissä oikeuttivat orjakaupan, näkyvät myös siinä, miten esimerkiksi saamelaisia ja romaneja on kohdeltu ja kohdellaan.

Keskustelu tai muistomerkit eivät tarkoita sen kieltämistä, että orjia olisi ollut muualla – myös niissä yhteiskunnissa, joista orjia alettiin järjestelmällisesti eurooppalaisten toimesta viedä muualle maailmaan. Tämän vaiheen merkitys liittyy sen mittakaavaan sekä orjakaupan ja kolonialismin jättämiin jälkiin Afrikassa. Lisäksi se liittyy orjakaupan ja kolonialismin oikeuttamiseen käytettyjen teorioiden jättämiin jälkiin – ja käytännön jatkumoihin rasismin muodossa. Tämän menneisyyden kaiveleminen on tärkeää, koska se liittyy olennaisesti nykyhetkeen.

Kun afrikkalaisten orjuuttamista puolustaneen papin patsaalle järjestettiin mielenilmaus, sitä ei päästy toteuttamaan: uusnatsit ympäröivät patsaan, eivätkä päästäneet protestoijia laittamaan kukkia sen edustalle muistoksi aikakauden uhreille. Paikalla olleet poliisit eivät puuttuneet tilanteeseen, protestista oli ilmoitettu asianmukaisesti.

* King Leopold’s Ghost (1998)
** Hanke on ehdolla Lissabonin osallistuvan budjetoinnin kohteena.

Varovaisia toiveita oikeudesta: Portugalissa syytetään 18 poliisia kidutuksesta, rasismista ja tietojen pimittämisestä

Reilut kaksi vuotta sitten poliisi hakkasi kuusi Cova da Mourassa Lissabonin laitamilla asuvaa miestä poliisiasemalla, jonne he olivat menneet kysymään pidätetyn ystävänsä perään. Miehiä syytettiin hyökkäämisestä poliisiasemalle.

Tapausta on seurattu blogissa alusta asti. Kirjoitin siitä myös Kansan Uutisiin. Valtamedia Suomessa ei ole tapauksesta kirjoittanut missään vaiheessa.

Sisäiset selvitykset eivät johtaneet mihinkään, vaan tapaus arkistoitiin. Kaksi poliisia sai pienen rangaistuksen. Kaikki palasi käytännössä ennalleen. Samat poliisit jatkoivat partioimista Cova da Mourassa.

Nyt tilanteeseen tuli käänne, historiallinen sellainen. Valtakunnansyyttäjä (Ministério Público) on nostanut Cova da Mouran viereisen Alfragiden poliisiaseman 18 poliisia vastaan syytteet kidutuksesta, sieppauksesta ja fyysisen koskemattomuuden loukkauksesta ja rasismista. Tutkimuksen suoritti Portugalin terrorisminvastainen yksikkö.

Tutkimusten tulokset tukevat uhrien kertomusta: poliisin väkivaltaista toimintaa motivoi rasismi. Pidätetyistä ensimmäinen joutui kohteeksi sattumanvaraisesti, ja toisin kuin rasistisia ilmauksia pidätyksen yhteydessä syytäneet poliisit itse raportoivat, hän ei vastustanut pidätystä. Poliisit pahoinpitelivät hänet jo Cova da Mourassa ennen pidätystä.

Poliisiasemalla pidätetyn perään kysymään tulleet miehet laitettiin käsirautoihin, maassa makaavia uhreja potkittiin ja hakattiin, yhtä ammuttiin jalkaan lähietäisyydeltä kumiluodeilla. Uhriksi joutui myös sattumalta lähistöllä ollut, lapsena aivoverenvuodon vuoksi osittain halvaantunut nuori. Tämän pyytäessä apua poliisit uhkasivat tappaa hänet.

Syyttäjän mukaan tänä aikana uhreja nöyryytettiin, he joutuivat valtavan fyysisen ja psykologisen väkivallan kohteiksi. Miehiä pidettiin pidätettyinä kaksi päivää.

Lisäksi tapahtumia yritettiin peitellä, ja asiakirjoja ja todistajien lausuntoja on väärennetty poliisien toimesta. Uhrit on vapautettu kaikista syytteistä.

Tapaus antaa myös vihjeitä siitä, miten rutiininomaista poliisin rasismi on. Poliisit ovat kokeneet voivansa toimia avoimen rasistisesti (etninen profilointi on täällä arkipäivää) ja väkivaltaisesti ilman seuraamuksia. Voi siis vain kuvitella, kuinka monia uhreja näillä viranomaisilla todellisuudessa on.

Jo pelkkä syytteiden nostaminen poliiseja vastaan on merkittävä juttu. Toisaalta aiemmissa tapauksissa syytteitäkin saaneet poliisit on lopulta niistä vapautettu. Siksi kyse ei ole vain yksittäisten poliisien tai yksittäisen poliisilaitoksen toiminnasta, vaan oikeusvaltiosta ja poliisista instituutiona, ja siitä, kenen ulottuvilla oikeus on.

Kyse on myös rasististen teorioiden ja kolonialismin jatkumoista, jotka ovat läsnä länsimaisten yhteiskuntien rakenteissa. Ne näkyvät paitsi poliisien toiminnassa, myös siinä miten media ensin toisti kritiikittä poliisin keksimää mielikuvituksellista tarinaa hyökkäyksestä poliisiasemalle. Sen menemistä läpi helpotti puolestaan vuosikausia jatkunut Cova da Mouran stigmatisointi ja ”vaarallisesta” naapurustosta puhuminen.

Tapahtumia seuranneiden parin vuoden aikana sekä Amnesty että YK ovat huomauttaneet rasismista Portugalille. Pian tapahtumien jälkeen järjestettiin rasistisen poliisiväkivallan vastainen mielenosoitus.

 

Lissabonin asukkaista joka kymmenes oli Afrikasta tuotu orja

8386389558_d2c2a8daac_h
Sea of ghosts -niminen kuva Tejo-joesta. Kuva: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Somassa Lissabonissa ei heti tule mieleen, että samoja katuja ovat kulkeneet vuosisatojen ajan Afrikasta tuodut orjat. Kyse ei ole pienistä määristä: sanotaan että vain kerjäläisillä ei Lissabonissa ollut omaa orjaa.

1500-luvulla Portugaliin tuotiin vuodessa keskimäärin 1200 orjaa ja Lissabonin asukkaista 10 prosenttia, eli noin 10 000 henkeä, oli orjia. Orjia oli kaupungissa 1800-luvun loppupuolelle saakka. Eniten orjia oli Algarvessa Etelä-Portugalissa.

Tuosta historian osasta on ymmärrettävästi mielellään vaiettu, sillä se ei istu löytöretkeilyn sankarillisuutta korostavaan kansalliseen kertomukseen. Portugalin osuutta orjakauppaan alettiin tutkia vasta 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja sen yhteydessä tapahtuneen siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen.

Ensimmäiset Portugaliin tuodut afrikkalaiset olivat löytöretkeilijöiden sieppaamia. Heidät tuotiin maahan 1441 ja lahjoitettiin prinssi Henrikille, jolla oli tärkeä rooli löytöretkeilyn aloittamisessa. Jo vuonna 1445 Lissabonissa pidettiin ensimmäiset orjamarkkinat.

Vuosien 1450 ja 1900 välillä Portugali on kaupannut noin 11 miljoonaa ihmistä. Orjiksi siepatuista ihmisistä neljännes kuoli laivamatkan aikana. Afrikasta orjia ei tietenkään tuotu vain nyky-Portugaliin, vaan heitä vietiin erityisesti Brasiliaan siellä asuvien portugalilaisten toimesta. Arvellaan, että kolmanneksella brasilialaisista on juuria Angolassa, Portugalin entisessä siirtomaassa.

Lissabonissa orjien läsnäolosta on näkyviä merkkejä edelleen. Rua das Pretas tarkoittaa mustien naisten katua (sana preta on yleinen, mutta halventava) ja Rua do Poço dos Negros viittaa joukkohautaan, jonne kuolleiden orjien ruumiit vietiin. Poço tarkoittaa kaivoa.

Sekin tiedetään, että 1700-luvulla ainakin jotkut orjien omistajat pakottivat orjansa pitämään messinkistä, lukolla varustettua ”kaulapantaa”, jossa luki kenelle orja kuului. Expresso-lehdessä on kuva kahdesta arkeologisen museon uumenista löytyneestä pannasta, josta toinen on artikkelin mukaan niin pieni, että se vaikuttaa olleen lapsen kaulassa.

Käytännöt ovat tietenkin vaihdelleet vuosisatojen mittaan, mutta osa orjista eli isäntiensä kotona ja orjia myös ostettiin väliaikaiseksi työvoimaksi. Vaikka kaupungissa oli myös vapaita mustia asukkaita, mustaa väestöä kohdeltiin epäinhimillisesti ja väkivaltaisesti.

Arlindo Manuel Caldeira on kerännyt Escravos em Portugal -kirjaansa orjien tarinoita, joihin hän on päässyt käsiksi tutkimalla oikeusprosesseja. Hän kertoo esimerkiksi Lourenço-nimisestä orjasta, jonka otsaan omistaja oli tehnyt polttomerkinnän, sekä Grácia-nimisestä naisorjasta, joka oli heikossa kunnossa ja päästi kantamuksensa putoamaan maahan. Hänet hakattiin niin pahasti, että hän lopulta kuoli vammoihinsa.

Kun tapahtunutta alettiin tutkia, todettiin että Grácia itse oli syyllinen kuolemaansa. Tutkinnasta vastannut pappi oli asiakirjojen mukaan todennut, että orjat vain lopettavat hengittämisen kuollakseen, ja jos hän olisi ehtinyt paikalle ennen orjan kuolemaa, hän olisi pakottanut tämän tulella uhaten hengittämään.

Myös sitkeä käsitys siitä, että Portugali olisi ensimmäisenä lopettanut orjakaupan on osoitettu myytiksi: 1700-luvun lopulla kiellettiin vain uusien orjien tuominen Portugaliin, mutta orjanaisten lapset olivat myös orjia, ja esimerkiksi Brasilian itsenäistymisen jälkeen 1800-luvulla Portugaliin tulleet portugalilaiset toivat mukaanaan orjia. Orjia myös tuotiin laittomasti maahan entisistä siirtomaista. Itse siirtomaavalta, jota leimasi pakkotyö, jatkui 1970-luvulle asti.

Viimeinen Portugalissa elänyt orja kuoli 1930-luvulla. Lehdet kertoivat tämän olleen 120-vuotias. Nainen oli vapautettu vuonna 1869, jolloin orjuus lopulta kiellettiin. Maapähkinöitä myynyt nainen oli yleinen näky Bairro Alton kaupunginosassa, joka tunnetaan nykyään baarikorttelina.

Lähteenä käytetty Caldeiran kirjasta kertovaa Rádio Renascençan sivuilla julkaistua artikkelia, Expresso-lehden pantalöydöstä kertovaa juttua, orjien pakkolisääntymisestä kertovaa Expresso-lehden artikkelia sekä Jean-Yves Louden kirjaa Lisboa na Cidade Negra.

Kuva Tejo-joesta, jota pitkin orjat tuotiin Lissaboniin: Sérgio Bernardino, flickr.com, CC BY-NC-ND 2.0.

Mistä yliopiston dekolonisaatiossa on kyse – ja mistä ei?

mg_4400

Kun Lontoossa alettiin vaatia yliopiston dekolonisaatiota, Daily Mail pamautti ”They Kant be Serious!” -otsikon ja väitti että opiskelijat haluavat pudottaa kantit ja platonit kurssimateriaaleista siksi, että he olivat valkoisia.

Daily Mailin kaltaiselta lehdeltä ei tietenkään juuri muuta voi odottaa, mutta muissa lehdissä lähtökohta oli suurin piirtein sama, maltillisemmin sanakääntein ilmaistuna. Asenne on erinomainen esimerkki siitä, miten keskustelu tukahdutetaan vääristelemällä argumentit älyttömän kuuloisiksi. Ja on tietenkin kuvaavaa, miten huomio kiinnittyy eurosentrismiin kohdistuvaan uhkaan, eikä esimerkiksi akatemian monipuolistamiseen.

Todellisuudessa opiskelijat peräänkuuluttavat kurssimateriaalien dekolonisointia ja eurosentriseen kaanoniin kuuluvien filosofien kriittistä, dekoloniaalista analysointia.

Näitä artikkeleita julkaistiin jo joku aika sitten, mutta kirjoitan niistä tänään siksi, että Público-sanomalehdessä ilmestyi laaja juttu dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Siinäkin mainitaan lyhyesti yllä kuvailemani tilanne, ja siirrytään sitten kertomaan dekolonisaatiosta Portugalin näkökulmasta. Sen voi myös lukea jatkona aiheen käsittelylle mediassa.

Jutussa kerrotaan muun muassa Plataforma Guetosta, jonka yliopistoista kirjoitin Peruste-lehteen, haastatellaan Boaventura de Sousa Santosia ja Plataforma Gueton Flávio Almadaa, joita haastattelin Voima-lehden juttua varten, sekä Cristina Roldãota, joka kertoi rakenteellista rasismia Portugalin koululaitoksessa käsittelevästä tutkimuksestaan ELM-lehdeen kirjoittaamassani jutussa.

Dekolonisaatio-tägin alta löytyvät aihetta käsittelevät aiemmat kirjoitukset (kirjoitin väikkärini Boaventura de Sousa Santosin johtamassa Centro de Estudos Sociais -tutkimuskeskuksessa, ja se käsittelee sitä, miten kirjallisuus voi olla osa dekolonisaatioprosessia), mutta dekolonisaatio siis viittaa prosessiin, joka pyrkii purkamaan koloniaalisuutta, eli sitä miten länsimaiset yhteiskunnat ovat varsinaisen siirtomaavallan päätyttyäkin luonteeltaan kolonialismia tukeneiden ja sen oikeuttamiseksi luotujen ajatusmallien ja valtarakenteiden läpäisemiä.

”Se merkitsee sen kriittistä analysointia, miten kolonialismi on vaikuttanut siihen, miten eurooppalaiset näkivät Euroopan ulkopuolisen maailman, jonka luonnonresurssit he ahnaasti käyttivät hyödykseen”, sanoo Públicon artikkelissa Centro de Estudos Sociaisin Maria Paula Meneses.

Portugalissa kyseessä ei ole yhtenäinen liike, vaan useiden eri tahojen aktivismi. Toimittaja Joana Gorjão Henriques kokoaa jutussa yhteen aktivistien ja akateemisen väen (asemat eivät toki sulje toisiaan pois) kommentteja. Alla muutamia haastateltujen kertomia huomioita:

  • Koulussa Afrikan historiaa opetetaan eurosentrisestä näkökulmasta: mustia henkilöitä ei esitetä tiedon tuottajina, kuten filosofeina tai intellektuelleina. He näyttäytyvät uhreina tai roistoina.
  • Akatemia on ”valkoinen”, mikä osaltaan liittyy entisten siirtomaiden ja entisen metropolin suhteisiin. Valkoisuus kertoo myös olemassa olevista valtasuhteista.
  • Portugalin siirtomaahistoriaa opetetaan edelleen kritiikittä ja siirtomaavallan loppuvaiheen diskursseihin nojaten.
  • Yliopistossa opiskelijoita ei kannusteta retkeilemään kaanonin ulkopuolelle, eikä kurssimateriaalit sisällä dekoloniaalista tai postkoloniaalista teoriaa.
  • Eurosentrismi on myös marginalisoinut Euroopassa tuotettua, kolonialismiprojektia kyseenalaistavaa tietoa.
  • Euroopassa tuotettua tietoa on rakennettu muualla tuotetun tiedon pohjalta; joskus kyseessä on ollut suoranainen omiminen.
  • Kysymys dekolonisaatiosta ei ole uusi, vaan sitä on puitu esimerkiksi Afrikan yliopistoissa kauan.

Mitä dekolonisaatio Suomessa sitten voisi tarkoittaa? Ainakin saamelaisten historian pätevämpää opettamista ja Suomen oman roolin kriittisempää tarkastelua viattomuuden diskurssin ylläpitämisen sijaan. Ja toki samoja juttuja kuin Portugalissa ja Briteissä. Koska en itse ole asunut saati opiskellut Suomessa aikoihin, olisi kiinnostavaa kuulla (asiallisia) kommentteja tähän.

Boaventura de Sousa Santos muistuttaa, että oppilaitosten lisäksi mediankin dekolonisaatiolle on tarve, kuten bloggauksen alussa mainitut jutut osoittavat. Suomessa esimerkeiksi voisi nostaa ainakin hiljattain Suomen Kuvalehdessä julkaistun saamelaisia käsittelevän jutun (Petra Unnin vastine on täällä) ja tässäkin blogissa käsitellyn Hesarin ”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?” -jutun.

Kuten olen täällä aikaisemminkin kirjoittanut, dekolonisaatio ei ole mikään pienen ryhmän etuja palveleva projekti. Se tarkoittaa sitä, että tarjolla olisi enemmän ja monipuolisempaa tietoa maailmasta meille kaikille.

Lontoon SOAS:in (School of Oriental and African Studies) opiskelijoiden Decolonising SOAS -kampanjaa puolesta voi seurata Facebookissa Decolonising Our Minds Society -sivulla. Kannattaa katsoa alla oleva videokin.

Epäinhimilliset häädöt Portugalissa jatkuvat

Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.
Raunioista löytyy dokumentteja, huonekaluja ja vaatteita.

Iso Numero -lehdessä oli viime vuonna kirjoittamani ja kuvaamani juttu lähinaapuruston kohtuuttomista häädöistä ja purkutöistä.* Naapurustot rakensivat pääosin 70-luvulla Portugalin entisistä siirtomaista, erityisesti Kap Verden saaristosta ja Guinea-Bissausta, tulleet työläiset. Häädöt alueella jatkuivat tauon jälkeen eilen.

Jutun tekeminen ja kuvaaminen olivat aikamoinen matka Portugalin ja Euroopan nurjalle puolelle. Häädöt ja purkutyöt ovat esimerkki rakenteellisen rasismin äärimmäisistä muodoista ja siitä, minkälainen illuusio ihmisoikeuksia kunnioittava ja tasa-arvoinen Eurooppa on.

Häädöt ja rakenteellinen rasismi

Portugalin taloustilanteen tiukentuminen on osunut pahiten köyhimpiin, ja rakenteelliset syyt sekä syrjintä koulussa ja työmarkkinoilla ovat pitäneet monet entisistä siirtomaista tulleet tässä joukossa. Lisäksi kolonialismin myötä luodut rasistiset stereotypiat helpottavat sortoa edelleen. Niitä ylläpitää esimerkiksi media.

Kun siirtomaasodat 60-luvulla alkoivat, myös Portugalin joukoissa taisteli kolonisoituja. Suuri osa Portugaliin 70-luvulla Neilikkavallankumouksen ja siirtomaiden itsenäistymisen jälkeen saapuneista kuuluu tähän joukkoon. Heillä oli Portugalin kansalaisuus ja heitä kutsutaan retornadoiksi eli palanneiksi. Tasa-arvoisia he eivät valkoisten portugalilaisten kanssa kuitenkaan olleet. Täällä heistä oli hyötyä matalapalkkaisena työvoimana: miehet työskentelivät rakennuksilla, naiset usein kotiapulaisina tai kadunlakaisijoina.

Viikonloppuisin rakennettiin omia koteja Lissabonin laitamille. Maita ”myivät” esimerkiksi viranomaiset, toiset taas ostivat portugalilaisten rakentamia taloja ja jatkoivat rakennustöitä. Asukkaat maksavat kiinteistöveroa ja sähkön sekä veden. Mutta koska maa ei ole heidän, pidetään rakennuksia laittomina.

Raataminen huonopalkkaisissa töissä vaikutti myös jälkipolviin. Vanhemmat paiskivat töitä, eikä lasten tukemiseen juuri riittänyt resursseja. Monet ”retornadojen” lapset ovat myös kertoneet koululaisina kokemastaan raa’asta rasismista.

Naapurustoissa asuu paljon työttömiä, sillä esimerkiksi rakennustöitä ei enää ole samaan malliin kuin ennen. Usein töitä saavat vain naiset, jotka siivoavat parin sadan euron kuukausipalkkaa vastaan. Nuoremmista useat ovat lähteneet ulkomaille. Alueella asuu paljon iäkästä väkeä.

Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.
Estrela da Áfrican viimeinen rakennus.

”Antakaa edes kontti”

En alun perin mennyt paikalle toimittajana. Menin sinne, kun kaveri pyysi tuomaan spraymaalia ja vanhoja lakanoita. Pakkasin tavarat reppuun ja kävelin 10 minuutin matkan paikan päälle. Lakanoihin maalattiin iskulauseita ja ne ripustettiin korttelin rakennusten seinille. Aktivistit myös saapuivat varhain aamulla päivystämään, jotta saisivat ajoissa hälytettyä paikalle median edustajia ja lisää väkeä, jos purkutöitä näytti olevan tiedossa.

Kaivinkone raivasi edellisen purkutyön jälkiä. Paikalle oli saapunut purkutöistä vastaavan Amadoran kaupungin edustajia. Jostain ilmestyi vanha mies, joka kyyneleet valuen toisteli heille haluavansa vain kontin, johon voisi kasata tavaransa – tai roskansa, kuten hän itse sanoi. Sen hän lähettäisi Kap Verdelle ja matkustaisi itse perässä.

Satuin seisomaan miehen vieressä, joten hän osoitti sanansa minulle ja kahdelle aktivistille, kun kaupungin virkailijat eivät häntä kuunnelleet. Vanhus kertoi raskaasta työnteosta kovissa olosuhteissa Portugalissa, vaimon kuolemasta, lasten muutosta ulkomaille ja siitä miten päihteet veivät lapsista yhden. Ja nyt edessä häämötti häätö ja kodin menettäminen.

Lopulta miehen naapuri tuli paikalle. Nuorempi mies pyyhki nenäliinalla vanhemman posket kuiviksi, otti häntä kädestä kiinni ja vei hänet kotiin lepäämään. Viime kesänä hänen talonsa oli vielä ehjä ja naapuri kertoi, että hän edelleen asui siellä. Talo oli juuri sillä alueella, jossa eilen tehtiin purkutöitä.

Häätöjä ilman ennakkovaroitusta

Häätöjä ja purkuja on toteutettu kovin ottein, eikä asukkaille ole kerrottu niiden tarkkaa ajankohtaa. Taloja on purettu ilman, että asukkaat ovat saaneet tyhjentää niitä tavaroistaan. Kun olin kuuntelemassa Amadoran kunnanvaltuustossa asukkaiden puheita, niissä toistui hätä ja pelko, jotka epätietoisuus häädön ajankohdasta ja sitä seuraavasta ajasta loivat.

Ne, jotka ovat muuttaneet alueelle vuoden 1993 jälkeen eivät kuulu ohjelmaan, jonka kautta asukkaille olisi määrä tarjota uusi koti. He siis jäävät oman onnensa nojaan. Asuntojen vuokrat ovat Lissabonin seudulla nousseet jyrkästi.

Purkutöitä on kuitenkin jatkettu, vaikka oikeusasiamies on suositellut niiden lopettamista. Toimintaa on kritisoitu myös siksi, että maa on yksityisomistuksessa, ja ratkaisua olisi pitänyt hakea oikeusteitse. Purkutöistä vastaa kuitenkin Amadoran kaupunki. Maan omistaa ilmeisesti eräs pankki. Sijaintikin on hyvä, sillä junalla keskustaan matkustaa kymmenessä minuutissa.

Viimeisimmät häädöt alkoivat eilen, ja tällä kertaa minkäänlaisia ennakkovaroituksia ei annettu. Häädetyt eivät tienneet missä tulisivat seuraavan yön nukkumaan, eikä kunta tai paikallinen sosiaalitoimi ottaneet vastuuta häädettyjen tilanteesta.

Eilen kadulle häädettiin 18 ihmistä. Joukkossa oli esimerkiksi erittäin heikossa kunnossa oleva yksinäinen vanhus. Hän ei pysty liikkumaan itsenäisesti. Kadulle joutui myös kolmen viikon vanha vauva.

*Bloggaus on päivitetty ja laajennettu versio viime kesänä julkaistusta bloggauksesta.

Hyviä uutisia Lissabonista

”Jos halutaan, että asiat muuttuu, ei kannata odottaa, että joku tulee auttamaan”, Cova da Mourassa sanotaan usein. Eikä niin ole tehtykään, vaan täällä on tartuttu toimiin. Tämä dynamiikka tuppaa kuitenkin jäämään näkymättömäksi ja kriittisen keskustelun jalkoihin, joten seuraa listaus joistain blogin aihepiiriin liittyvistä positiivisista teoista ja toimintatavoista.

Toimintaa on ollut tietenkin aiemmin, mutta ehkä sen lisääntymiseen ja näkyvyyteen vaikuttaa se, että niin sanotut toisen polven siirtolaiset (termi on hassu, lissabonilaisistahan tässä on kyse) ovat ottaneet jatkuvasti enemmän tilaa haltuun. Siitäkin on juteltu, miten ikäistemme (suurin piirtein kolmekymppisten) vanhemmat, se ensimmäinen sukupolvi, vastasivat olosuhteiden pakostakin nöyremmin odotuksiin kiitollisuudesta, pyrkivät sopeutumaan ja ihan vain välttämään ongelmia.

Nuorempi sukupolvi ei peilaa läsnäoloaan valkoisten portugalilaisten kautta, vaan on kotimaassaan ja -kaupungissaan, vaikka muut eivät sitä aina hyväksyisikään. Ja siinä missä siirtomaiden itsenäistyttyä tänne tulleet raatoivat rakentaakseen kotinsa ja saadakseen lapsensa kouluun, täällä koulunsa käyneillä on paitsi omakohtaista kokemusta maan rakenteellisesta rasismista, myös rohkeutta puuttua siihen.

Vaikka toiminnassa on taustalla ”by us, for us” -asenne, sillä on myös toissijainen vaikutus. On ollut kiinnostavaa huomata, miten viimeisen vuoden aikana mediassa on alettu tuoda esiin uusia näkökulmia Lissabonin ongelmalähiöihin ja julkaistu juttuja esimerkiksi koulujärjestelmän rakenteellisesta rasismista ja mustan feministijärjestön perustamisesta.

Huomio ei tietenkään ole täysin ongelmatonta ja sitä voi tulkita esimerkiksi edellisen bloggauksen näkökulmasta. Sillä saattaa olla ongelmia vähättelevä ja toiminnan poliittista ulottuvuutta vaimentava vaikutus. Mutta sanan leviämisestä (josta ei ole vastuussa ainoastaan valtamedia) on myös seurannut sitä, että aiemmin omina pieninä yksikköinä toimineet ryhmät ja yksittäiset ihmiset ovat löytäneet laajemman yhteisön. Monet, jotka ovat kuvitelleet tulleensa katsomaan elokuvan ovatkin lupautuneet runoillan esiintyjiksi, luennon pitäjiksi tai päätyneet feministiryhmän jäseniksi.

Positiivinen huomio on myös strategisesti tärkeää, sillä jos valtaväestön kuva esimerkiksi Cova da Mourasta ja sen asukkaista normalisoituu ja stereotypiat haihtuvat, siitä on hyötyä myös negatiivisissa tilanteissa.

Kova M -festivaali

Viime viikolla Cova da Mourassa järjestettiin viidennet Kova M -festarit. Viikolla ohjelmassa oli kaikenlaisia työpajoja, pienet afrikkalaisen kirjallisuuden messut ja jalkapalloa, perjantaina ja lauantaina naapuruston urheilukentällä katseltiin tanssiesityksiä ja kuunneltiin räppiä, reggaeta, funanaa ja kuduroa. Esiintyjistä suurin osa oli Cova da Mourasta, loput muista ”ongelmalähiöistä”.

Esille täällä pääsevät erityisesti sellaiset artistit, jotka pysyvät suosiosta huolimatta marginaalissa. Tosin jonkinlaista murrosta voi siinäkin aistia. Heistä – Lissabonin lähiöiden tähdistä, joiden videoita on katsottu Youtubessa jopa satoja tuhansia kertoja – kirjoitettiin joku aika sitten valtamediaa edustavassa Público-sanomalehdessä. Suuri osa musiikista on laulettu kreoliksi, mikä kielii paitsi identiteettikysymyksistä, myös kohdeyleisöstä.

Ehkä parasta antia oli Cova da Mouran Samba KF. Fidjo Matcho kertoo siirtolaisuudesta ja siitä, millaista on elää ”valkoisessa maassa”, ikävöidä kotiin ja yrittää vastata ulkomaille lähteneisiin kohdistuviin odotuksiin.

Entä mitä tapahtuu, kun maan pahamaineisimman naapuruston urheilukentälle kokoontuu suuri määrä sieltä ja muista pahamaineisista lähiöstä tulevia nuoria? Suurin uhka oli sokerihumalassa pitkin kenttää juoksevat lapset.

Tänä vuonna Cova da Mourassa järjestettiin myös kansainvälinen, Afrikkaan ja sen diasporiin keskittyvä elokuvafestari. Sen päätteeksi pidettiin vielä työpaja, jonka lopputuloksena syntyi covadamouralaisesta nuorten naisten tanssiryhmästä kertova lyhytelokuva.

Elokuvia katsottiin Tabacaria Tropicalissa ja improvisoidussa ulkoilmateatterissa. Keskustelut venyivät yömyöhään. Festarin järjesti kolme mustaa naista – yksi Portugalista, yksi Kap Verdeltä ja yksi Brasiliasta. Miksi se pitää mainita? Siksi, että yleensä tällaiset tapahtumat järjestetään Lissabonin keskustassa valkoisen kulttuurieliitin toimesta. Ja keskustelu on sen mukaista.

Sisäänpääsy festareille ja elokuvanäytöksiin oli ilmainen. Juhlista vastaa covadamouralainen Moinho da Juventude -yhdistys, varoja on viime vuosina hankittu muun muassa joukkorahoituksella. Festareilla on myös joitain sponsoreita.

Runoja, queer-feminismiä ja muotia

Elokuvaohjelman järjestäneet naiset kävivät puhumassa elokuvafestivaalista televisiossakin ja siitä oli juttu Público-lehdessä. Mutta siitä kerrottiin myös Rádio AfroLis -audioblogissa, joka keskittyy Lissabonin afrikkalaistaustaista väkeä koskeviin asioihin ja yleensäkin siihen, mitä on olla musta lissabonilainen. Blogi kuuluu myös itsessään hyvien ”uutisten” joukkoon, vaikka se onkin jo perustettu vuonna 2014.

Samaan hyvien, joskaan ei aivan tuoreiden uutisten joukkoon kuuluu näistäkin tapahtumista sanaa levittänyt queer-feministinen Queering Style -sivusto, joka keskittyy kulttuuriin, tyyliin ja aktivismiin.

Molempien sivustojen perustajat olivat hiljattain myös esillä mediassa Lissabonin mustista runoilijasta kertovassa lehtijutussa. AfroLis-blogin aloitteesta syntynyt Djidiu-niminen ryhmä kokoontuu lausumaan runoja ja muutoinkin jakamaan illan edeltä päätettyyn teemaan liittyviä kokemuksiaan.

jonroque-small
Cova da Mourassa ommeltu luomupuuvillainen Bazofo-merkin paita.

Tyylikysymyksissä on myös tartuttu toimiin. Kova M -festareilla nähtiin Kahumbi-merkin muotinäytös. Afrowear-merkki tekee mittatilaustöitä afrikkalaisista kankaista.

Uusin tulokas on pari viikkoa sitten lanseerattu Cova da Mouran Bazofo, jonka tuotteita myydään Tabacaria Tropicalissa, eli kirjaimellisesti kotikulmilla. Se on Portugalissa edelläkävijä siinäkin mielessä, että paidat ovat mahdollisemman kestävästi ja eettisesti tuotettuja. Osa ommellaan Cova da Mourassa. Bazofosta kirjoitan myöhemmin enemmän!

Kahumbi ja Bazofo eivät kumpikaan edusta pelkkää muotia, vaan ne tuovat myös esiin identiteettikysymyksiä ja nostavat arvoon ilmiöitä, joilla ei sellaista aiemmin ole juuri nähty olevan.

Kuninkaamme Eusébio

Yleensä aurinkoisina sunnuntai-iltapäivinä Cova da Mourassa soi musiikki ja kaikki on kadulla. Eilen ei. Kadulla oli lähinnä lapsia ja vanhempia naisia. Musiikkiakaan ei kuulunut. Se johtui tietenkin futiksesta: Benfica pelasi Portugalin mestaruudesta.

Jo aamupäivällä yläkerran naapuri oli laittanut soimaan Benfican kannatusmusiikkia (kyllä, sitä on levytetty). En katso jalkapalloa tai kuuntele pelejä radiosta, mutta tiedän, milloin Benfica tekee maalin. Koko naapurusto tuntuu yhtyvän kollektiiviseen ”golo!”-huutoon. Ja jos Benfica voittaa, autot alkavat töötätä.

Eilinen kävelyretki hiljaisessa Cova da Mourassa päättyi Coqueiro-baariin, jossa muusikotkin soittivat matsia telkkarista katsoen. Monilla oli kaulassa vähintään Benfica-liina, useilla ainakin punainen paita ja joillain, kuten baarimikolla, kauttaaltaan punaiset vaatteet. Kun peli loppui ja Benfica voitti Portugalin mestaruuden kolmatta kertaa peräkkäin, alkoi hillitön halailu, kippistely ja tanssahtelu.

Cova da Moura kannattaa Benficaa. Lissabonin toisen joukkueen, Sportingin, kannattajia on vähän. Sitten on vielä muutama Porton kannattaja. Homma on niin vakavaa, että benfiquistat eivät mielellään pukeudu Sportingin vihreään, ja sininenkin nähdään värin sijaan viittauksena Portoon. Sporting mielletään yläluokkaisten joukkueeksi, Benfica taas kansan joukkueeksi. Erimielisyydet eivät kuitenkaan äidy väkivaltaisiksi. Sportinguistat saivat ihan rauhassa juoda oluensa tai grogunsa eilen, kunhan vain sietivät vähän irvailua.

Jalkapallo otetaan vakavasti koko Portugalissa, eikä vain Cova da Mourassa. Sillä on pitkät perinteet. Jalkapallo oli yksi Salazarin diktatuurin (1933-1974) peruspilareista, kolmesta f-kirjaimesta. Kaksi muutaa f-kirjainta viittaavat fadomusiikkiin ja pyhiinvaelluspaikka Fátimaan, jossa Neitsyt Maria ilmestyi kolmelle paimenelle vuonna 1917. Niiden oli määrä pitää kansan mieli kiireisenä, jotta ei syntyisi diktatuuria kritisoivia näkemyksiä.

Salazar ei kuulemma itse jalkapallosta juuri perustanut, mutta diktatuurin loppupuolella sitäkin käytettiin siirtomaavallan perusteluun. Siinä erityisen hyödyllinen oli Benfican legendaarisin pelaaja, vuonna 1942 Mosambikissa syntynyt Eusébio eli musta pantteri. Siirtomaavaltaa perusteltiin nimittäin sen loppuvaiheessa sillä, että portugalilaiset olisivat erityisen hyväsydämisiä ”merentakaisten provinssien” hallitsijoita, jotka kohtelivat kansoja tasapuolisesti ja reilusti. Musta, köyhissä oloissa kasvanut futistähti sopi myytin tukemiseen erinomaisesti.

Kun tähti vuonna 2014 kuoli, Portugalissa julistettiin kolmen päivän suruaika. Jalkapalloilijan viimeinen leposija on Panteão Nacional. Panteonissa hänellä on seuranaan muun muassa fadolaulaja Amália Rodrigues sekä portugalilaisia presidenttejä ja kirjailijoita. Siellä on toki myös muistomerkit tärkeille löytöretkeilijöille. Hautajaisseremoniassa olivat paikalla sekä presidentti että pääministeri.

Eusébio on tietenkin suuri sankari myös Cova da Mourassa. Kylän jokaisen kuppilan seinään on teipattu hänen kuolemansa aikaan jonkun lehden välissä ollut juliste nuoresta Eusébiosta pelaamassa. Täällä on myös jättimäinen Eusébio-graffiti, mutta siitä kaikki eivät ole kovin innoissaan. Eusébio ei koskaan hiiskahtanutkaan rasismista tai siirtomaavallasta, edes jälkikäteen. Monet tulkitsevat, että hänet kelpuutetaan kansallissankariksi juuri siksi. Graffitissa Eusébion takana näkyvät paitsi Benfican tunnusmerkit, myös Portugalin lipun keskiosasta tuttu kuvio löytöretkiviittauksineen – vaakunan taustalla on armillaari, koje jonka avulla löytöretkeilijät navigoivat. Graffitin kylkeen on vielä kirjoitettu ”És o nosso Rei”, olet kuninkaamme.

Monet ajattelevat kriittisesti, että jalkapallon rooli kansan oopiumina ei ole juuri muuttunut. Se kuitenkin kuulostaa lähinnä elitistiseltä ”kansan” aliarvioimiselta. Ne samat ihmiset, jotka pitävät jalkapallosta ja ihailevat Eusébion taitoja, voivat kritisoida hänen asemaansa siirtomaavallan maskottina ja esimerkiksi sitä, että siinä missä täällä syntyneet kapverdeläisten vanhempien lapset eivät saa kansalaisuutta kuin vasta täysi-ikäisenä, maksua ja puhdasta rikosrekisteriä vastaan, taitavat jalkapalloilijat saavat kansalaisuuden hetkessä.

Sitä paitsi jalkapallo on ihan pätevä tapa päästä hetkeksi ajattelemasta arjen murheita. Ja kaikki syyt ilonpitoon tietenkin kannattaa käyttää. Kun ottelu eilen loppui, tuntui kuin olisi ollut Suomessa vappuna. Baarimikko tarjosi juomat Benfican kunniaksi, yksi kaveri pysähtyi kertomaan heränneensä tosi onnellisena, ja kun Benfica voitti, tuli päivästä paras ikinä.

Neilikoita, aurinkoa ja mielenosoitus

Eilen Portugalissa juhlistettiin vapautta eli 42 vuotta sitten tapahtunutta Neilikkavallankumousta, joka sysäsi vallasta vuosikymmeniä kestäneen oikeistodiktatuurin. Lissabonissa sitä vietetään osoittamalla mieltä Avenida da Liberdade -bulevardilla neilikat rintapielissä ja Grândolaa laulaen.

Vaikka maa ei kovin loisteliaalla tolalla olekaan, on keskustelu Neilikkavallankumouksen suhteen sentään laajentunut. Muutama vuosi sitten tuotiin esiin naisten rooli vallankumouksessa, nyt orastaa keskustelu siitä, miten vallankumouksen tausta on myös Portugalin entisissä Afrikan siirtomaissa. Niiden vapaustaistelijat innoittivat portugalilaisia, joten vuonna 1974 saavutettu vapaus Portugalissa on siirtomaiden vapautusliikkeidenkin työn tulosta.

Siinäkään mielessä Neilikkavallankumousta ei voi irrallaan kolonialismista ajatella, että siirtomaihin lähetettiin 60-luvulta alkaneiden vapautusliikkeiden toiminnan myötä suuria määriä nuoria portugalilaisia niitä tukahduttamaan. Sodat äityivät raskaiksi, pitkiksi ja vaikeiksi, eikä kansa lopulta niitä enää tukenut.

Jonkinlaisena edistyksenä ja tabujen rikkomisena voi myös ajatella vastarinnalle ja vapaudelle omistettua Aljuben museota. Aljube on Alfamassa sijaitseva entinen vankila, jossa diktatuurin aikaan pidettiin mielipidevankeja. Nyt siellä voi tutustua Salazarin diktatuurin vastaiseen maanalaiseen toimintaan sekä siihen, miten toimintaa yritettiin kitkeä, ja huhtikuun 25. päivän tapahtumiin. Ilmainen museo avattiin viime vuonna.

Haastattelin museotakin perustamassa ollutta aktivistia ja vankina ollutta Diana Andringaa kaksi vuotta sitten. Juttu kannattaa lukea, jos haluaa tietää lisää Neilikkavallankumouksesta.

cravo-tropic

jcp
Kulkueen alussa marssivat ammattijärjestöt ja kommunistipuolue. Kuvassa Juventude Comunista Portuguesa, eli kommunistinuoret.
refugiados
”Joka sotia kylvää, se pakolaisia niittää.”
ngola
Angolan poliittisten vankien vapauttamista vaativa ryhmä.
naopassarao
Brasilian tilannetta kommentoitiin myös. Presidentti Dilma Roussefin vallasta sysäämistä ajavat ”fasistivallankaappajat” eivät pääse läpi, sanotaan kyltissä.

Kenen ihmisoikeuksilla on väliä?

No ei ainakaan angolalaisten, mikäli Suomesta käsin tilannetta katselee. Viime kesänä kiinni otetut 17 angolalaista aktivistia ovat saaneet tuomionsa: 2-8 vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen kukin. Pitkät vankeusrangaistukset yllättivät jopa paikalliset kommentoijat. Tuomioista on määrä valittaa.

Kyseessä on aktivistiryhmä, johon kuuluu myös yliopistoväkeä. Pisimmän tuomion, 8 vuotta ja 6 kuukautta, sai Domingos da Cruz, jota pidettiin ryhmän johtajana. Ryhmä otettiin kiinni kesken lukupiirin kokoontumisen ja heitä syytettiin muun muassa kapinan ja presidenttiin kohdistuvan hyökkäyksen suunnittelusta. Cruzin käsialaan oli lukupiirissä käsitelty teksti ”Välineitä diktaattorin tuhoamiseen ja uuden diktatuurin välttämiseen – poliittinen filosofia Angolan vapauttamiseksi”. Se perustuu Gene Sharpin From Dictatorship do Democracy -kirjaan, jossa käydään läpi väkivallattomia ja demokraattisia vastarinnan keinoja.

Vankilassa viruu myös 19-vuotias Nito Alves, joka on huonossa kunnossa. Hänet vangittiin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, sillä hän oli teettänyt presidenttiä kritisoivia t-paitoja. Joukossa on myös kaksi naista, Laurinda Gouveia ja Rosa Conde, sekä räppäri Luaty Beirão, jolla on myös Portugalin kansalaisuus.

manif
Lissabonissa osoitettiin mieltä syyskuussa Angolan vankien puolesta.

Pidätyksen jälkeen useampi vanki aloitti nälkälakon. Tilannetta seurattiin Portugalissa tarkasti, onhan Angola sen entinen siirtomaa. Tilanne on hankala siinäkin mielessä, että Angolalla on Portugalissa taloudellista valtaa sijoitusten myötä. Portugalin ”angolalaisiin omistajiin” kuuluu muun muassa presidentti José Eduardo dos Santosin tytär Isabel dos Santos, Forbesin mukaan Afrikan rikkain nainen. 17 vangin tapaus kielii presidentin koventuneista otteista ja pitkät tuomiot vahvistavat käsitystä diktatuurista.

Tarjosin tuolloin tapauksesta juttua muutamaan lehteen Suomessa. Olisin halunnut kirjoittaa paitsi tästä tapauksesta, myös avata sen kautta Angolan nykytilannetta. Santos on johtanut Angolaa vuodesta 1979 ja on Afrikan presidenteistä kauimmin vallankahvassa pysynyt. Angola puolestaan on tärkeä öljyntuottaja, ja rikkauksien taustalla on myös timanttiteollisuus. Enemmistö kansasta kuitenkin elää kurjasti: lähteestä riippuen alle dollarilla tai parilla dollarilla päivässä.

Lähetin sähköpostia myös yhdelle ihmisoikeusjärjestölle ja tarjouduin kirjoittamaan tapauksesta. Lehtijuttu ilmestyi lopulta Kansan Uutisissa, ihmisoikeusjärjestöltä ei ikinä kuulunut edes vastausta.

Ymmärrän toki sen, että ihmisoikeusrikkomuksia sattuu ympäri maailmaa jatkuvasti, eikä kaikista niistä tule uutista. Joidenkin kohdalla tilanteesta on vaikea saada luotettavia tietoja. Tässä ei ollut kyse siitä: tapauksesta ovat kirjoittaneet Portugalin valtamedian lisäksi esimerkiksi Guardian ja BBC. Ryhmän vapauttamisen puolesta on kampanjoinut myös Amnesty International. Euroopan parlamentti on ilmaissut huolensa Angolan ihmisoikeustilanteesta viime syyskuussa.

Senkin voin hyväksyä, että kaikesta ei vain yksinkertaisesti kirjoiteta. Ja tämä tapaus tietenkin vaikuttaa minusta tärkeältä, kun seuraan sitä tarkasti ja luen päivittäin portugalinkielisiä uutisia. Mutta silti mietin syitä siihen, että Angolan tilanne ei Suomessa kiinnosta. Ehkä se ei näyttäydy Suomessa uutisena, että jossakin Afrikan maassa on ryhmä nuoria nälkälakkoilevia poliittisia vankeja. Se ei juuri poikkea Afrikkaan liittyvistä mielikuvista. Mutta Angolassa tilanne on kuitenkin kärjistynyt viime vuosina ja Portugalin kautta tilanteen kärjistyminen liittyy myös Eurooppaan.

Median eurosentrismi on yksi syy, ja se vaikuttaa myös muuhun uutisointiin. Yksi syistä lienee kieli: portugalinkielisistä maista on harvemmin uutisia valtamediassa, eikä niiden tilanteesta olla kärryillä. Olen myös toivonut sitä, että mustiin nuoriin kohdistuvasta poliisiväkivallasta ei puhuttaisi ainoastaan, kun sitä tapahtuu Yhdysvalloissa. Amnestyn mukaan olympialaisiin valmistautuvassa Rio de Janeirossa, Brasiliassa, poliisi on tappanut vuosina 2010-2015 1519 ihmistä. Luku edustaa lähes 16 prosenttia kaupungin kaikista tapoista. Uhreista valtaosa on nuoria köyhiä mustia miehiä.

Samaan aikaan kun täällä poliisi pahoinpiteli joukon poliisiasemalle ystänsä perään kyselemään lähteneitä miehiä, joista osa on töissä osin EU:n rahoittamassa, ihmisoikeuspalkinnon saaneessa järjestössä, Suomessa uutisoitiin siitä, miten Portugalissa kiellettiin ilmaiset muovipussit. Poliisille koitui seuraamuksia rasistisesta väkivallasta ja tapauksen myötä uutisoitiin myös sisäministeriön tutkimusten vahvistamista poliisin yhteyksistä äärioikeistoon. Myöhemmin tosin Portugalin poliisin väkivaltaisuus sai Suomessakin laajaa huomiota. Mutta silloin poliisi olikin pamputtanut valkoista jalkapallofania.