Rasismi ylläpitää Portugalin romanien ahdinkoa

Tiedättekö ne sellaiset isot koristesammakot, joita joillain ihmisillä on pihoillaan? Portugalissa niitä ei käytetä pihan koristeluun, vaan ne ovat rasistinen viesti. Jos kaupan tai kahvilan ovella on sammakko, sen on tarkoitus pitää romanit poissa. Sammakkoja voi myös olla esimerkiksi kaupan tiskillä. Romaneille eläin muun muassa symboloi huonoa onnea ja enteilee konflikteja perheessä.

Vuonna 2005 tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että yli 80 prosenttia portugalilaisista suhtautuu romaneihin rasistisesti. En tiedä, onko tilanne merkittävästi muuttunut – epäilen, että ei.

Romaneihin kohdistuva rasismi on niin arkipäiväistynyttä, että heistä puhutaan avoimen rasistisesti aivan ventovieraidenkin seurassa. Romanit ovat myös poliisiväkivallan uhreja. Kun viime vuoden rasistisen poliisiväkivaltaepisodin jälkimainingeissa olimme eduskuntatalolla kuuntelemassa vasemmistoblokin paikalle kutsumia aktivisteja, paikalla oli myös eräs poliisin pahoinpitelemä romani. Hänellä oli mukanaan kopio tekemästään rikosilmoituksesta. Sen liitteenä oli lääkärintodistus, jossa kuvailtiin muun muassa päänseudun vammoja. Suuri osa tapauksista jää kuitenkin ilmoittamatta, sillä ilmoittamisen luonnollisesti ajatellaan aiheuttavan lisää ongelmia poliisin kanssa. Romaneihin kohdistuva poliisiväkivalta jää piiloon.

Rasismin vaikutukset ulottuvat myös lapsiin. Tomarin kaupungissa koottiin vain romanilapsista koostuva luokka. Sille koottiin 7-14-vuotiaita lapsia, joiden koulunkäynti ei ollut sujunut ongelmitta. Koulu toki kielsi rasismin ja perusteli päätöstä sillä, että lapsia on näin määrä auttaa, vaikka moisella lähestymistavalla on yleensä huonot seuraukset. Jutussa myös kerrotaan, että joissain kouluissa romanilapsille tehdään älykkyystestejä ennen koulun alkua. Artikkelia varten haastateltu tutkija toteaa, että monet opettajat suhtautuvat ennakkoluuloisesti romanilapsiin.

Romanilapsia siis pidetään lähtökohtaisesti huonoina oppilaina. Se tietenkin vaikuttaa oppimistuloksiin. Ja jos esimerkiksi lapset, joiden perhe on Portugalin entisistä siirtomaista, eivät löydä koulukirjoista omaa historiaansa, niin vielä vähemmän sitä löytävät romanilapset. Romanit ovat kuitenkin saapuneet Portugaliin jo 1400-luvulla, ennen löytöretkien aikaa, ja heillä on esimerkiksi ollut tärkeä rooli Portugalin ylpeyden, fado-musiikin, synnyssä. Heitä on Portugalissa arvioitu olevan 40 000 – 60 000.

Vastenmieliset sammakkotemput ovat vain pieni, helposti havaittava osa romaneihin kohdistuvaa rasismia. Rasismi ulottuu rakenteisiin, ja asetelmaa pidetään yllä esimerkiksi valkoista etuoikeutta ja eurosentrismiä pönkittävällä koulujärjestelmällä.

Rakenteellisella rasismilla on vakavat seuraukset. Romaneista kolmannes on käynyt koulua vain neljän luokan verran, ja vain 2,8 prosenttia oli käynyt yläasteen tai opiskellut sitä pitemmälle. Työelämässä on vain joka kymmenes 20-64-vuotiaista romaneista. Helmikuisessa lehtiartikkelissa kerrotaan tutkimuksesta, jossa vertailtiin romanien tilannetta 11 EU-maassa. Näistä 11 maasta Portugalin romanit ovat Euroopan köyhimpiä ja kolmannes heistä kertoo kärsineensä nälästä.*

Lähteet:
http://www.ionline.pt/497590
https://www.publico.pt/ciencia/noticia/a-diaspora-dos-ciganos-comecou-ha-1500-anos-no-noroeste-da-india-1576501
http://www.sol.pt/noticia/77785/sapos-o-tabu-da-etnia-cigana
http://expresso.sapo.pt/actualidade/portugal-sofre-de-ciganofobia=f602673

*Jornal i:n artikkelissa (lähdelistan ensimmäinen) ei mainita, miltä vuodelta tieto on, mutta luultavasti kyseessä on Euroopan unionin perusoikeusviraston vuonna 2009 ilmestynyt tutkimus.

Mainokset

Kotiapulaisten ahdinko

Helsingin Sanomissa oli tänään uutinen kotiapulaisten huonosta tilanteesta: 90 prosentilla heistä ei ole työsuojelua. Jutussa kerrottiin, että Espanjassa ja Ranskassa vailla sosiaaliturvaa on noin 30 prosenttia kotiapulaisista, Italiassa 60.

Portugalin lukuja ei ILO:n raportissa ole, mutta kotiapulaisten ja lastenhoitajien tilanne on täälläkin armoton. Ja se on selkeästi ennen kaikkea naisia koskeva ongelma. Ja täällä etenkin mustia naisia koskeva ongelma. Sama asetelma pätee usein siivoustöihin.

Viime viikon elokuvakerhossa katsottiin Manti Firmi Mana -niminen dokumentti. Sen päähenkilön, mustan yksinhuoltajaäidin, päivää seuraamalla käydään läpi useita ongelmia rasismista seksismiin. Hän työskentelee kotiapulaisena kolmessa eri taloudessa. Koska hänen täytyisi uusia oleskelulupansa, hän tarvitsisi työsopimuksen. Hän pyytää sitä kolmesta työpaikastaan, mutta jokainen työnantaja kieltäytyy. Perusteiksi työnantajat esittävät sen, että virallistaminen olisi heille kallista, mutta myös työntekijälle kallista. He myös ajattelevat tekevänsä tarpeeksi jo antamalla töitä, vaikkakin pimeitä sellaisia.

Edullista työvoimaa on helppo saada, erityisesti Cova da Mouran kaltaisista paikoista. Työtä Portugalissa on vähän, ja työmarkkinoilla valkoiset ovat usein etulyöntiasemassa. Ja onhan mustan kotiapulaisen pitämisellä Portugalin historiassa vuosisataiset juuret. Kotiapulaisten tilanne Portugalissa on täydellinen esimerkki koloniaalisuudesta eli siirtomaavallan jatkumoista, siitä miten se osuu naisiin eri tavoin kuin miehiin, sekä työvoiman rodullisesta jaosta.

Elokuvaa seuranneessa keskustelussa keskityttiin juuri kotiapulaisten tilanteeseen. Yksi kertoi esimerkin, jossa kauan kotiapulaisena työskennellyt nainen sairastui, eikä voinut enää jatkaa työskentelyä. Työnantaja ehdotti ratkaisua: hän palkkaisi naisen tyttären. Hyväntekeväisyyden kääntöpuoli oli se, että tytär jätti opintonsa kesken perhettä auttaakseen. Hyväntekeväisyydeksi naamioitua hyväksikäyttöä on myös se, että monesti perheet kuulemma haluavat ottaa kotiapulaisen mukaan lomamatkoilleenkin.

Hyvin jäi myös mieleen yksi tänne Kap Verdeltä tullut nuori nainen, jonka kanssa oltiin samaan aikaan puolison vanhempien luona eräänä sunnuntaina. Hän oli saanut siivoustöitä ja pyysi puolison äidiltä illalla kyytiä työpaikalleen. Automatkalla selvisi, että hän siivosi kerrostalon rappukäytävät aamulla, mutta hänen täytyi matkustaa joka ilta takaisin samaan paikkaan tyhjentämään roskikset. Erityisesti sunnuntaisin julkisilla matka oli vaikea taittaa ja reissuun meni kohtuuttoman kauan.

Kävi ilmi myös, että hän sai tuntipalkkaa alle kolme euroa. Työnantaja oli luvannut, että vuoden pimeän työn jälkeen hän saisi työsopimuksen. Ja koska työsopimuksen tarvitsee oleskelulupaa varten, vastaan on vaikea väittää. Takeita sopimuksen saamisesta ei tietenkään ole, ja jos oleskelulupa jää hakematta työsopimusta odottaessa tai etsiessä, henkilöstä – ja ongelmasta – tulee näkymätön. Lisäksi kynnys valittamiseen tai toimenpiteisiin ryhtymiseen kasvaa entisestään, jos dokumentit eivät ole kunnossa. Ja uusia, samanlaisessa tilanteessa olevia työntekijöitä löytyy aina.

Juuri se pitää tilannetta yllä – oikeuksia ei uskalleta penätä, sillä se merkitsee usein työn menettämistä. Ja toisaalta työnantajat luottavat siihen, että työntekijät eivät edes oikeuksiaan tunne. Raskas byrokratia myös vaikeuttaa tiedon hankkimista. Järjestäytyminen on samoista syistä vaikeaa.

Toinen ulottuvuus on korruptio: Portugalissa yksinkertaisesti teetetään paljon pimeitä töitä. Vaikka on tietenkin virallisesti palkattuja kotiapulaisia ja erilaisten yritysten kautta työskenteleviä siivoojia, esimerkiksi kodin remontteja varten palkataan järjestään pimeää työvoimaa.

Niinpä halpaa työvoimaa on jatkuvasti saatavilla ja pärjäämistä varten on tehtävä hurjat määrät tunteja. Asetelman vaikutukset ulottuvat myös perheeseen ja sitä kautta esimerkiksi lasten koulunkäyntiin. Usein ainoa apu on samassa tilanteessa olevien solidaarisuus. Torstaina katsotun elokuvan nimi, Manti Firmi Mana, on Kap Verden kreolia ja tarkoittaa: ”Pysy vahvana, sisko”.

Sain pysyvän oleskeluluvan

Olen kehittänyt Portugalissa virastokammon. Se ilmenee muun muassa niin, että sydän hakkaa ja muuten ihan sujuva portugali muuttuu takelteluksi, kun pitäisi saada sanottua asiansa. Mutta tänään ei olisi tarvinnut pelätä: sain pysyvän oleskeluluvan!

Sen saamista edeltänyt prosessi kuvaa aika hyvin virastokammon syntyperää. Kun selvisi, että en voi enää uusia EU-rekisteröitymistäni, soitin paikalliseen maahanmuuttovirastoon (SEF eli Serviço de Estrangeiros e Fronteiras). Sinne pääsee vain ajan varaamalla. Sain listan tarvittavista dokumenteista:

  • Syntymätodistus (henkilökortti olisi kuitenkin käynyt, mutta omani oli vasta vanhentunut, eikä sitä voi uusia lähetystössä)
  • Todistus kotiosoitteesta
  • Passi ja kaksi kuvaa
  • Paikallinen työsopimus tai tiliote, josta näkyy että tilillä on useampi tonni

Suurlähetystöstä suositeltiin hankkimaan ote väestötietojärjestelmästä syntymätodistuksen virkaa toimittamaan. Sen tilaaminen Suomesta oli helppoa. Tilasin paperin englanniksi apostille-todistuksen kera. Sitten selvisi, että SEF huolii vain portugalinkielisiä dokumentteja. Virallista kääntäjää etsiessäni otin yhteyttä Portugalin konsulaattiin Suomessa. Sieltä otettiin yhteyttä SEF:iin ja selvitettiin, että oliko tosiaan tarvetta kääntää englanninkielistä paperia. Sain sähköpostin, jossa selitettiin, että kyllä englanninkielinenkin kävisi. Jätin paperin kääntämättä.

Todistus kotiosoitteesta piti anoa oman kaupunginosan virastosta. Sinne piti saada mukaan kaksi todistajaa, joilla on oikeus äänestää. Koska minulla ei ole vuokrasopimusta, piti mukaan saada vielä kotitalon dokumentit. Puoliso ja appi lähtivät todistajiksi, ja viikon kuluttua sain todistuksen. Lainasin rahaa, jotta saisin tililleni tarvittavan summan. Olen tietoinen etuoikeutetusta asemastani: sain rahaa lainaan, sain mukaani todistajat.

Sitten pääsin tekemään hakemuksen. Selvisi, että syntymätodistusta ei tarvinnut lainkaan. Virkailija tosin sanoi, että kaikkien dokumenttien on oltava portugaliksi. Lisäksi jouduin kertoilemaan, miksi asun Portugalissa ja mitä teen elääkseni. En tiedä oliko se osa virallista prosessia.

Sitten – tämä kohta on kuulunut asiaan joka ikisellä virastoreissulla – selvisi, mitä papereita puuttui: aiempi EU-rekisteritodistus (vanhentunut paperi oli hukkunut jonkun muuton yhteydessä) ja sosiaaliturvajärjestelmänumero virallisella paperilla (helppo juttu, paperi kotona). Kun nämä olisi toimitettu, saisin kuukauden kuluttua kirjeen, jossa kerrottaisiin onko lupa myönnetty, ja voisin varata uuden ajan.

Jouduin siis hankkimaan poliisilta todistuksen, että EU-todistus oli kadonnut. Poliisiasemalla jouduin kehittelemään ajankohdan ja paikan, jolloin todistus olisi kadonnut. Poliisi tarvitsi myös osoitteeni, ja bonuksena sain osakseni silmien pyörittelyä ja kehut rohkeudesta, kun uskallan asua Cova da Mourassa.

Tein tämän kaiken lokakuun lopulla. Tammikuun alussa soitin ja tiedustelin, miten mahtaa olla lupani laita. Eivät voineet kertoa, antoivat uuden ajan. Tänään virkailija sanoi, että mitään kirjeitä ei lähetetä, ja sanoi että olisin voinut hakea kortin jo kauan sitten. Sitten hän kaivoi laatikosta mustetta, ja koko prosessi huipentui sormenjäljen leimaamiseen oleskelulupaan. Pahvisessa kortissa lukevat myös vanhempien nimet, ja siinä on tietysti myös osoitteeni, leima ja jonkin päällikön allekirjoitus.

Sain tänään myös kaksi viikkoa sitten Suomessa uusimani henkilökortin kirjeenä kotiin.

Portugalin pelottava byrokratia

Ei tässä kuitenkaan vielä voi hengähtää: edessä on vielä sosiaaliturvan ja veroasioiden selvittely. SEF:issä asiointi sitä paitsi on kuulemma helpottunut. Siellä on nykyään töissä lähinnä itsekin maahanmuuttajina Portugaliin tulleita, joten kohtelu on inhimillistä, ja sitä voi saada esimerkiksi Brasilian portugaliksi. Kirjoitin jo aiemmin, että kieltä käytetään vallan välineenä (siitä se oma takeltelukin varmaan johtuu).

Byrokratia on pelottavaa myös siksi, että tietoa on vaikea saada, eikä ikinä voi olla varma, onko saanut luotettavaa tietoa. Tapahtumien kulku riippuu myös omista taidoista: pitää osata tivata tietoja, osoittaa että on perillä omasta tilanteestaan ja tarvittaessa hiukan näytellä. Se on kamalaa. Kaikki on tosin lopulta aina järjestynyt, mutta ei sen tarvitsisi näin stressaavaa olla.

Virkailijat käyttäytyvät usein tympeästu ja asioijaa nöyryyttäen, valta-asemastaan tietoisina. Se kai heijastaa muutoinkin hierarkkista yhteiskuntaa, jossa esimerkiksi kaikkia alemman korkeakoulututkinnon suorittaneita kohdellaan herra tai rouva tohtoreina. Väitän, että ulkomaalaisten, etenkin entisistä siirtomaista tulevien, kohdalla asetelmaan liittyy jäänteitä siirtomaaherruudesta. Portugalin siirtomaavallan perintönä pidetään myös muun muassa Mosambikin toivotonta byrokratiaa. Siellä tosin virkailijoita voi lahjoa.

Valituksia ei  varmaankaan kuitenkaan juuri tehdä: sen tekeminen nöyryytettynä ja uupuneena vaatii aikamoista sisukkuutta. Monet eivät ole tietoisia oikeuksistaan ja pelkäävät, että valituksen tekeminen voi vaarantaa oman tilanteen.

Oleskelulupa EU-kansalaiselle EU-maassa?

Kun olen valittanut hakemusprosessin venymisestä, monet ovat ihmetelleet, mihin tarvitsen oleskeluluvan. Saksassa asuva ystävä kertoi, ettei siellä tarvitse edes tehdä EU-rekisteröintiä. Täällä todistus rekisteröitymisestä on pitänyt esittää esimerkiksi uutta työtä aloittaessa, ja rekisteröinti tulisi suorittaa, jos maassa on ollut yli kolme kuukautta. Käytännöt siis vaihtelevat eri EU-maiden välillä merkittävästikin.

Selvisi myös, että oleskelulupakaan ei periaatteessa ole pakollinen, vaan asia esitetään niin, että viiden vuoden oleskelun jälkeen sitä on oikeus hakea. Käytännössä se on täällä kuitenkin pakko anoa, jos aikoo hoitaa asioitaan muissa virastoissa. Ja nyt on paperi, jolla todistaa osoite. Saan luvan myötä myös äänestää kunnallisvaaleissa. Kai sekin on ihan hyvä syy juoda juhlakahvit!

Terveisiä maahanmuuttajalähiöstä!

Lissabonin lentokentän taksipysäkillä kuski toisensa jälkeen kieltäytyi viemästä minua kotiin. Olin asunut kaksi kuukautta Mosambikissa, joten matkatavaraa oli paljon. Kieltäytyminen johtui osoitteesta: taksit eivät vie asiakkaita Cova da Mouraan. Se on liian vaarallista.

Sellaista on, kun asuu Portugalin pahamaineisimmassa lähiössä. Jos tilaan netistä esimerkiksi ruokaa koirille, kerrotaan, että firmalla ei ole lupaa ajaa lähiöön. He tuovat ostokset lähimmälle huoltoasemalle, muutaman kymmenen metrin päähän kotiovelta. Alkuun yritin väittää vastaan, mutta siitä tuli vain paha mieli.

Nykyään ilmoitan etukäteen, että kuljettajan täytyy soittaa matkan varrelta, jotta saadaan yksityiskohdat sovittua. Ja kun Portugalissa ollaan, monet kuskit ovat lopulta sankarillisesti tuoneet tilauksen perille. Lentokentältäkin pääsin lopulta kotiovelle asti. Naiskuski käski hypätä kyytiin ja haukkui mieskuskit raukoiksi pelkureiksi. Takseja ei ole heitelty kivillä, eikä kuljetusfirmojen autoja ole tyhjennetty sillä välin kun kuittaan saaneeni tilauksen.

Taksia en kuitenkaan enää edes yritä pyytää kotiosoitteseeen, vaan sille samalle huoltsikalle. Niin torjun puheliaiden taksikuskien isälliset varoitukset Cova da Mouran vaaroista ja uuvuttavat kysymykset siitä, miksi asun täällä. Heidän puheidensa perusteella olen naiivi ulkomaalainen, joka ei ole huomannut asuvansa vaarallisessa lähiössä.

Suuri osa portugalilaisista ei uskalla edes ajatella Cova da Mouraan tulemista. He tietävät, huolimatta siitä etteivät ole täällä koskaan käyneet tai tunne ketään täkäläistä, että tänne astuminen merkitsee välitöntä hengenvaaraa, tai vähintään ryöstetyksi tulemista.

Kauhu johtuu ennen kaikkea uutisoinnista. Media tunnetusti herkuttelee mielellään rikoksilla ja huumekaupalla. Uutisissa muistetaan aina alleviivata, että täällä asuu ”afrikkalaistaustaista” väkeä. Tai mutkat oiotaan ja sanotaan, että Cova da Moura on afrikkalainen naapurusto. Tosin suurin osa asukkaista nykyään lienee syntynyt Portugalissa.

Vaikka Cova da Mourassa on rikollisuutta, uutisten luoma kuva on vääristynyt. Mediassa ei kerrota naapuruston yhteisöllisyydestä, siitä miten kohteliaiksi lapset täällä kasvatetaan, tai niistä naisista ja miehistä, jotka raatavat surkean palkkansa eteen siivoustöissä tai rakennustyömailla. Eikä niistäkään, jotka koittavat hankkia lisätienestejä myymällä kotitekoista jäätelöä tai kaupittelemalla grillattua maissia. Eikä köyhyydestä, toivottomuudesta tai epäoikeudenmukaisuudesta. Nämä seikat kuitenkin leimaavat enemmistön arkea paljon enemmän kuin rikollisuus, vaikkei sitä tai sen seuraksia olekaan syytä vähätellä.

Olen nyt asunut Cova da Mourassa yhteensä pari vuotta. Syy täällä asumiseen on eräs erityisen mukava covadamouralainen. En ole pelännyt tai tuntenut oloani uhatuksi. Minua ei ole ryöstetty saati sitten pahoinpidelty. Etenkin alkuun olin kyllä kovin tietoinen siitä, että minua tuijotettiin. Sekin on terveellinen kokemus: on hyvä saada muistutus siitä, miltä tuntuu näyttää erilaiselta kuin enemmistö.

Median vaikutukset ovat kuitenkin salakavalia: niinä kausina, kun Cova da Moura on ollut esillä, huomaan miettiväni mahdollisia riskejä jos esimerkiksi tulen yksin viimeisellä junalla kotiin. Ajatukset kuitenkin asettuvat oikeisiin mittakaavoihin, kun niille ei anna liikaa sijaa. Ja toki joku aina tietää, missä menen. Niin oli kyllä Lissabonin keskustassakin asuessani.

Vaikka olen täällä asuessani saanut kuulla kohtuuttoman raskaista elämäntarinoista, nähnyt asioita joita en ajatellut Euroopassa näkeväni ja todistanut poliisin rasistisia ja väkivaltaisia otteita, en haluaisi asua muualla. On mukavaa tuntea naapurinsa ja tietää, että ympärillä on aina elämää. Aivan vieressä asuu kavereita ja lähistöllä on baareja joissa voi käydä kuuntelemassa kapverdeläistä musiikkia. Ja niin ongelmallista kuin se onkin, että monet täällä asuvat eivät koe olevansa portugalilaisia, minun näkökulmastani se luo myös yhteenkuuluvuuden tunnetta. Katselemme portugalilaista yhteiskuntaa pienen etäisyyden päästä, siihen täysin kuulumatta.

Ero minun ja suurimman osan täällä asuvien välillä on kuitenkin se, että minulle Cova da Moura on paikka muiden joukossa. Se ei määrittele sitä, miten minuun suhtaudutaan. Täällä asuminen leimaa minut korkeintaan naiiviksi tai uhkarohkeaksi tyypiksi, ei varkaaksi tai huumekauppiaaksi. Poliisit eivät pysäytä minua kovin ottein tarkastaakseen henkilöllisyyteni. Eikä täällä asuminen ole rajoittanut mahdollisuuksiani opiskella tai saada töitä.

Poskipusu, fist bump vai puolihalaus?

Portugalissa poskipussaillaan: suukko kummallekin poskelle, ensin oikeat posket vastakkain. Intensiivisyys vaihtelee. Toiset moiskauttavat varsinaisen pusun, toisten kanssa vain hipaistaan poskia vastakkain. Se kai riippuu tyypistä. Olen päätellyt, että joskus erityisen märkä tai vahingossa melkein suulle osuva poskipusu kielii kiinnostuksesta pussattavaa kohtaan. Tai humalatilasta.

Operaation nimi on beijinhos eli suukkoset. Koko kuvio menee sekaisin, jos vastapuoli on italialainen. He suorittavat kokemukseni perusteella operaation vasen poski edellä.

Naiset poskipussailevat aina, niin miehiä kuin naisiakin. Miehet antavat naisille suukot ja pääsääntöisesti kättelevät toisiaan. Lapsia, niin poikia kuin tyttöjäkin, poskipussailee kaikki. En tiedä, milloin pikkupojat alkavat kätellä toisia oman sukupuolensa edustajia. Joskus jo vähän isommatkin pojat tervehtivät suukkosin esimerkiksi isoisäänsä tai isäänsä. Miehet myös halaavat toisiaan.

Lisäksi on olemassa puolikkaita poskipusuja. Joku joskus sanoi, että se on jonkinlaista hienostelua, ja että niin tehdään paremmissa piireissä. En osaa sanoa, onko väitteessä perää. On ikävää, jos toinen antaa puolikkaan poskipusun ja itse kuvittelee että kyseessä on se tavallinen menetelmä. Ikävää on myös se, jos joutuu poskipussailemaan kaveria, joka on juuri läiskinyt poskilleen partavettä.

Tapaan tottuu nopeasti, vaihtoehtoja ei Portugalissa asuvalle oikein ole tarjolla. Oikeasti moikkailusta tuli haastavaa, kun muutin Cova da Mouraan. Täällä voi tervehtiä ainakin sadalla erilaisella tavalla, eikä ikinä voi tietää, minkälainen moikkaus on edessä.

Moikata voi esimerkiksi näyttämällä peukkua, nyökkämäällä tai vilkuttamalla. Se on helppoa: ei haittaa jos itse vilkuttaa ja toinen näyttää peukkua. Nyrkkien yhteen laittaminen on aika yleistä myös, ja sen voi ennakoida moikkaajan liikkeitä tarkkailemalla. Kaikkien ikäluokkien suosima moikkaus alkaa niin, että laitetaan kämmenet ensin yhteen. Sitä seuraa liu’utus ja fist bump. Sitä voi täydentää viemällä lopuksi nyrkin rinnalle. Tämä moikkaus opetetaan myös lapsille. Variaatioita on kuitenkin monia. Joihinkin yhdistetään puolikas halaus ja selkään taputtaminen.

Sukupuolikaan ei auta tulevan ennakoinnissa. Miehet voivat moikata naisia ihan miten vain ja toisin päin. Naiset tosin useimmiten poskipussaavat keskenään, ainakin jos eivät näe toisiaan aivan yhtenään. Ja kaikki poskipussailevat vanhempia naisia. Vanhimmilta naisilta – ja vauvoilta – voi myös pyytää siunauksen. Kädestä otetaan kiinni ja otsa painetaan kämmenselkää vasten.

Kaiken tämän jälkeen Suomessa tervehtiminen on ihanan helppoa ja selkeää. Mutta olen huomannut, että kaipaan joskus poskipusuja. Niitä voisi antaa sellaisille tutuille, joita ei oikein tohdi halata, mutta joiden kohdalla pelkkä ”moi” tuntuu kolkolta.

Suvaitsevaisuus ei riitä rasismin torjumiseen

Tämä vuosi on osoittanut, että rasismi voi paksusti, eikä siitä vieläkään osata tai haluta keskustella sen todellisessa mittakaavassa.

Seuraan Suomessa käytävää keskustelua Lissabonin laitamilla sijaitsevasta naapurustosta, Cova da Mourasta, käsin. Alkuvuodesta poliisi pahoinpiteli naapuruston asukkaita ja syytti heitä muun muassa hyökkäämisestä poliisiasemalle. Poliiseja vastaan nostettiin syytteet kidutuksesta ja rasismista. Taustat voi lukea kirjoittamastani Kansan Uutisten jutusta tai BBC:n artikkelista.

Cova da Mourassa ryhdyttiin järjestämään rasismin ja poliisiväkivallan vastaista mielenosoitusta. Se pidettiin parlamenttitalolla helmikuussa. Osallistujia oli noin 300.

Suomessa Meillä on unelma -mielenosoitukseen taas osallistui 15 000 henkeä. Portugalin mielenosoituksessa sävy oli huomattavasti jyrkempi. Se osaltaan selittää eroa osallistujamäärissä.

Cova da Mourassa mielenosoitusta edeltäneissä ja sitä seuranneissa keskustelutilaisuuksissa ja tapaamisissa puitiin rasismin historiaa, sen institutionaalista puolta sekä valkoista etuoikeutta. Näitä ulottuvuuksia ei täällä laajemmassa keskustelussa juuri huomioitu. Eikä kyllä huomioida Suomessakaan.

Olisi kuitenkin hyvä huomioida. Muutoin ylläpidetään harhaa siitä, mitä rasismi on, ja miten sitä vastaan voi toimia. Rasismia vastaan ei voi taistella vain etuoikeutetusta asemasta käsin annostellulla suvaitsevuudella tai erilaisuudesta tykkäämällä. Rasismi ei ole silkkaa muukalaispelkoa, eikä sitä voi selittää ”huonoilla kokemuksilla” jostain tietystä ryhmästä. Se ei ole pelkkää ennakkoluuloisuutta. Se on järjestelmä, jolla on pitkät juuret, ja joka kietoutuu myös muihin valtarakenteisiin.

Ihonvärin merkitys nähdään usein siirtomaavallan myötä luotuna. Esimerkiksi perulaisen sosiologi Aníbal Quijanon mukaan prosessi alkoi Amerikassa, mutta laajentui maailmanlaajuiseksi rodullisen luokittelun järjestelmäksi. Silloin ulkoiset piirteet, kuten ihonväri, alkoivat kieliä henkilön yhteiskunnallisesta asemasta, ja järjestelmä on voimissaan edelleen. Sillä on niin kulttuurisia kuin taloudellisiakin ulottuvuuksia. Siinä mielessä rasismia vastaan taistelu on kolonialismin jäänteitä vastaan taistelua. Quijano tunnetaan erityisesti vallan kolonialisuuden käsitteestä.

Järjestelmästä hyötyivät ensin esimerkiksi siirtomaaherrat, orjakauppiaat ja orjien omistajat. Sen nykypäivään ulottuvia seurauksia voi lähestyä valkoisen etuoikeuden kautta, josta valkoiset nauttivat, halusivat tai eivät. Se tarkoittaa sitä, että valkoiset pääsevät helpommalla. He näyttäytyvät normina, jota vasten kaikkea muuta peilataan. Heitä ei laiteta vastuuseen teoistaan koko valkoisen väestönosan edustajina, vaan yksilönä. Heidän ei esimerkiksi tarvitse miettiä, suhtaudutaanko heihin tai heidän lapsiinsa nurjasti tai joutuvatko he väkivallan kohteeksi ulkonäkönsä takia.

Valkoinen etuoikeus näkyy myös siinä, kuka saa äänensä kuuluviin ja ketä uskotaan. Valta-asemaa tukee eurosentrismi historiankirjoitusta ja koulujärjestelmää myöten. Osa rasisminvastaista työtä on tämän aseman tiedostaminen ja työskentely etuoikeuden purkamiseksi.

Valkoinen etuoikeus näyttäytyy selkeimmin niille, jotka eivät siitä nauti. Heitä on järkevää kuunnella tarkkaan. Aloittaa voi vaikka lukemalla tämän Ruskeat tytöt -blogin tekstin. Siinä haastatellaan Viljakkalasta kotoisin olevaa räppäri E. Theloa, joka kertoo miten häntä ihonvärinsä vuoksi kohdellaan ”mamuna”, ja miten häntä jatkuvasti muistutetaan siitä, ettei hän ole suomalainen.

Portugalissa rasisminvastaisen työn keskeinen ongelma on se, että maassa yleisesti ajatellaan, että täällä ei ole rasismia. Alkuvuoden tapahtumat ovat seurausta siitä, että rasismia vastaan ei ole asetuttu tarpeeksi jyrkästi, eikä sen vaikutuksia osattu arvioida tai haluttu ottaa todesta. Tapahtumat ovat myös osa pitkää rasistisen väkivallan jatkumoa. Julkisuuteen ne nousivat lähinnä siksi, että osa pahoinpidellyistä oli hyvin verkostoituneita aktivisteja ja naapurustossa toimivan yhdistyksen työntekijöitä.

Heinäkuun alussa uutisoitiin, että yhdeksälle tapaukseen liittyvälle poliisille on tiedossa seuraamuksia. Tapausta tutkitaan siis edelleen. Kolme poliisia on siirretty tutkinnan ajaksi syrjään tehtävistään. Samassa yhteydessä kerrottiin poliisien yhteyksistä äärioikeistolaisiin järjestöihin.

Neilikkavallankumouksesta on 41 vuotta, mutta poliiseja pelätään edelleen

Fifin ”Neilikkavallankumouksen sankarit, teitä tarvitaan vielä” -jutun ilmestymisestä on aikaa tasan vuosi. Esimerkiksi tällä viikolla ilmestyneen BBC:n artikkelin myötä voi vain todeta, että tilanne on entistä kurjempi. Portugalin poliisin rasismi ja väkivaltaiset otteet puhuttavat.

Mielessä pyörii lause, jonka näin kuvassa jostain mielenosoituksesta vuosikymmenten takaa: ”Ditadura acabou, só falta avisar a polícia”. Diktatuuri päättyi, täytyy vain vielä ilmoittaa siitä poliiseille, se suurin piirtein tarkoittaa.

Jutun otsikko viittaa Diana Andringan kaltaisiin aktivisteihin, joille on edelleen töitä ja jotka niitä myös tekevät. Mutta ennen kaikkea tarvitaan uusia ja rohkeita aktivisteja. Heitä on, esimerkiksi alkuvuoden tapahtumia seurannut mielenosoitus osoitti.

Neilikkavallankumouksen sankarit, teitä tarvitaan vielä!

Poliisien toimet ovat omiaan luomaan vallankumouksellista henkeä. Ei olisi ensimmäinen kerta Portugalissa.

Kun tämä teksti ilmestyy, Portugalissa on vapaapäivä Neilikkavallankumouksen kunniaksi. Oikeistodiktatuurin kumoamisesta on kulunut 40 vuotta. Lissabonissa keräännytään Avenida da Liberdade -kadulle neilikat rintapielissä. Viralliset tahot muistelevat päivän saavutuksia, mutta kadulla näkyy ja kuuluu myös kriittisiä viestejä.

Portugalin nykytilanteessa ei tosiaan ole juuri juhlimista, vaikka sitä ei voikaan Salazarin johtaman Estado Novon diktatuuriin verrata. Alun perin ajattelin kirjoittaa kuitenkin niistä siirtomaasotia, siirtomaavaltaa ja diktatuurin eri ulottuvuuksia vastaan taistelleista portugalilaisista.

Vaikka itse vallankaappauksesta oli vastuussa asevoimien liike, diktatuuria vastaan taisteltiin sen aikana monilla eri tahoilla. Monet olivat vangittuina tai lähtivät maanpakoon. Täällä on väkeä, joka edustaa oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja sananvapauden puolustamisen perinnettä. Mutta viime aikoina eräs toisenlainen ”perinne” on jatkuvasti kiinnittänyt huomioni.

Eilen olin Carmon aukiolla, jossa vallankumouksen keskeisimmät käänteet tapahtuivat. Sinne, sotapoliisin päämajaan, pakeni aamuvarhain vallankumouksen alettua Salazarin seuraaja Marcello Caetano. Pian aukio täyttyi väestä huolimatta kehotuksista pysyä sisällä. Valta vaihtui neuvotellen – keskeinen rooli oli vallankumouksellisia joukkoja johtaneella kapteeni Salgueiro Maialla.

Aukiolle on pystytetty suuria kuvia tuolta ajalta. Niissä näkyy kansan ympäröimät panssarivaunut ja muutamia keskeisiä hahmoja. Yhden kuvan edustalla seisoi englanniksi vallankumouksesta kertova nainen parin muun kanssa. Hän kertoi tunnettua tarinaa: vallankumous oli veretön ja sai nimensä siitä, että joku sotilaista keksi laittaa kiväärinsä piippuun neilikan. Vetoava tarina ei ole kuitenkaan aivan tosi verettömyyden suhteen. Päivänä kuoli neljä ihmistä. He olivat salaisen poliisin PIDE:n päämajan edustalla kerääntyneessä rauhanomaisesti mieltään osoittavassa väkijoukossa. Poliisi avasi tulen ihmisjoukkoa kohti.

Juuri PIDE oli vastuussa tiedustelusta ja hallitusta vastaan toimivien pidätyksistä ja kuulusteluista. Pahamaineiset PIDE:n miehet turvautuivat usein kidutukseen. PIDE:n koura ulottui myös siirtomaihin Afrikassa. Sinne, Kap Verden saaristossa sijainneeseen Tarrafalin vankilaan, myös lähetettiin vaarallisimpina pidetyt vangit. Sitä kutsuttiin hitaan kuoleman leiriksi. Vallankumouksen jälkeen ”pidet” eivät kuitenkaan juuri joutuneet vastuuseen teoistaan.

On ehkä epäasiallista luoda jatkumo vallankumouksen ainoista verenvuodattajista nykypäivän poliiseihin. Mutta monille täällä poliisi on edelleen uhka, ei turvallisuuden ja järjestyksen symboli. Se on käynyt selväksi erityisesti sinä aikana, jona olen asunut Cova da Mourassa.

Hiljattain juna-asemalla lippuihin liittyvän selkkauksen aikana poliisi kiroili ja karjui naiselle, joka kyseenalaisti poliisin toiminnan. Niin sanotuissa ongelmalähiöissä raskaasti aseistetut poliisit puolestaan ratsaavat ohikulkijoita sattumanvaraisesti. Joskus ratsattavat komennetaan kadulle vatsalleen makaamaan, kun poliisit tarkistavat paperit.

Siitäkään ei ole kauan, kun keskustan metroasemalla poliisi oli pysäyttänyt kymmenisen nuorta, jotka ratsattiin kaikkien ohikulkijoiden edessä. He olivat kaikki tummaihoisia, kuten kaikki muutkin yllä mainitut. Ei siis ole ihme, että poliiseihin suhtaudutaan vihamielisesti – tai peläten. Poliisien toimet ovat myös omiaan luomaan vallankumouksellista henkeä. Ei olisi ensimmäinen kerta.

Vankiloiden vartijoiden toiminnasta taas on kerätty raportteja ISCTE-yliopiston ylläpitämälle sivustolle. Siellä kerrotaan väkivallasta ja kidutuksesta. Päädyin lukemaan sitä viime viikolla, sillä erään perheen alle kolmekymppinen poika kuoli vankilassa. Perheelle kerrottiin, että hän oli hirttäytynyt sellissään. Kaikki kuitenkin ajattelevat, että vartijat pahoinpitelivät miehen kuoliaaksi. Se, mitä todellisuudessa tapahtui, selviää toivottavasti myöhemmin. Mutta tapahtumat ja niiden tulkinta kertovat paljon suhteesta virkavaltaan. Ja demokratian tilasta Portugalissa.

Virkavallan arveluttavista ja kyseenalaisista toimista on vaikea keskustella ja niihin on vaikea puuttua. Ne nahoissaan tuntevilla ei usein ole henkisiä tai taloudellisia resursseja oikeuden etsimiseen. Ne, jotka eivät poliisien kanssa joudu tekemisiin, suhtautuvat usein epäillen poliisien tai vartijoitten kohtuuttomista otteista kertoviin. Poliisin väkivallasta ollaan mieluiten vaiti, aivan kuten vallankumouksestakin kerrottaessa.

Zeca Afonso kuoli 30 vuotta sitten

4313091193_43e0189c9f_o
Kuva: Mário Tomé, flickr.com, CC BY-NC-SA. 2.0.

Lissabonin keskustan kadulla kolmen ison koiran kanssa istuva parrakas mies vihelsi vallankumouslaulua. Se kuulosti tutulta, mutta en tunnistanut laulua. Kylässä ollut täti mainitsi sen nimen. Grândolaa ei oltu kuunneltu edellisen vuoden kielikurssilla Coimbran yliopistossa. Olin muuttanut hiljattain Lissaboniin, vuosi oli 2006.

Myöhemmin samana vuonna galicialainen kämppis osti Zeca Afonson vinyylin. Sitä kuunneltiin illasta toiseen. Filhos de Madrugada, aamuyön lapset, oli parasta siihen mennessä kuulemaani portugalilaista musiikkia. Se pyyhki kielikurssilaulujen aiheuttamat traumat.

José Afonso syntyi vuonna 1929. António Oliveira de Salazar oli maan talousministeri ja Portugalilla oli lukuisia siirtomaita Afrikassa. Afonson isä lähti perheineen töihin Angolaan. Myöhemmin Zeca Afonso asui itse perheensä kanssa Mosambikissa.

Tuolloin Salazar oli jo vahvistanut asemansa maan johdossa: vuonna 1933 alkoi Estado Novon eli Uuden valtion kausi. Oikeistodiktaattorin Portugali oli tarkasti kontrolloitu, siirtomaavaltaan tiukalla otteella takertunut ja sulkeutunut maa.

Zeca Afonso opiskeli myöhemmin Coimbran perinteikkäässä yliopistokaupungissa. 50-luvulla ja 60-luvun alussa hän lauloi fadoa, Salazarinkin kovasti arvostamaa ja yliopistokuvioihin liittyvää musiikkia. Mutta sitten musiikki alkoi saada uusia sävyjä.

Vuonna 1963 Afonso saa valmiiksi Sartrea käsittelevän lopputyönsä. Samana vuonna hän julkaisee ensimmäiset poliittiset kappaleensa. Niiden joukossa on Os Vampiros eli vampyyrit.

Siinä lauletaan tuoretta verta imevistä vampyyreistä, jotka syövät kaiken eivätkä jätä mitään. Ja vampyyreiden uhrien huudoista. Tulkinta ei ole vaikeaa: kansa oli rutiköyhää ja toisinajattelijoita vainosi kidutukseen turvautuva ja muun muassa Kap Verden saaristoon rakennetulle ”hitaan kuoleman” vankileirille heitä lähettävä poliisi PIDE (Polícia Internacional e de Defesa do Estado). Sensuuri iski välittömästi – valtaapitävät tunnistavat itsensä.

Afonso palasi 60-luvulla Mosambikiin perheensä kanssa. Siellä hän oli mukana teatteriproduktioissa ja teki muun muassa musiikin esitykseen Bertolt Brechtin Poikkeuksesta ja säännöstä. Hän suhtautuu siirtomaavaltaan kriittisesti ja joutuu ongelmiin PIDE:n vampyyrien kanssa.

60-luvun lopulla Afonso palasi Portugaliin. Hän oli jonkin aikaa opettaja, mutta hänet erotettiin. Vuonna 1971 julkaistiin Cantigas de Maio -albumi. Juuri tällä levyllä on Grândola Vila Morena. Se kertoo Grândolan kylästä, veljeyden maasta jossa kansalla on määräysvalta, ja jossa joka kulmassa on vastassa ystävä.

Vuonna 1973 PIDE vangitsi Afonson pariksi kuukaudeksi. Kului vuosi, ja Grândolasta tulee Neilikkavallankumouksen symboli. Se soitettiin radiossa merkiksi siitä, että vallankumous oli alkanut.*

Afonso kuoli vuoden 1987 helmikuussa pitkään sairastettuaan. Sitäkin surullisempaa on, että Afonson laulut ovat edelleen ajankohtaisia.

* Jos taustat kiinnostavat, lue Neilikkavallankumouksesta kertova Kansan Uutisten juttu.

Vieraileva kirjoittaja Janne Rantala: Hyödyllinen rikkaruoho, essee José Saramagosta

Sain kunnian julkaista Janne Rantalan kirjoituksen José Saramagosta. Rantala on Maputossa asuva antropologi, jonka seura, apu ja neuvot omalla matkallani kaupunkiin olivat korvaamattomia. Hän kirjoittaa Mosambikia käsittelevää blogia Kirjeitä unissakävelijämaasta.

***

Kirjoitin allaolevan esseen haastateltuani kirjailija José Saramago a vuonna 2007 Helsingissä. Jos hän vielä eläisi, täyttäisi hän tänä vuonna 91 vuotta.

Hyödyllinen rikkaruoho

Isä suuttui pilkkanimen rekisteröinnistä, mutta Saramagolle itselleen se oli enne.

”Viisain mies, jonka olen koskaan tuntenut ei osannut lukea eikä kirjoittaa”, aloitti José Saramago Nobel-palkintopuheensa 1998. Kunnianosoitus oli suunnattu portugalilaiskirjailijan isoisälle Jerónimos Meirinholle, jolla oli tapana nukuttaa lapsenlapsensa käppyräisen oliivipuun juurella kertomalla tälle kansantarinoita, legendoja, satuja ja kummitusjuttuja. Näinä öisinä hetkinä Ribatejon tähtitaivaan alla, yli 70 vuotta sitten, syntyi sittemmin moneen kertaan palkittu kirjailija José Saramago.

Edistyksen puskutraktorit ovat ajat sitten jyränneet isovanhempien kodin ja lapsuuden oliivipuun. Enää ei ole maattomia ja lukutaidottomia maatyöläisperheitä, jollaiseen Saramago syntyi ja lukutaidottomuuden vähenemisen myötä ovat unohtuneet myös Portugalin maalaisten ainutlaatuiset tarinat.

Onneksi Saramagon kirjoitustyylissä on oppineisuudestaan huolimatta enemmän kuin ripaus kertomaperinnettä. Maattomien elämää kuvanneessa romaanissa Levantado do Chão (1980) Saramago käytti ensimmäisen kerran omaperäistä kirjoitustyyliään, jossa ei käytetä välimerkkejä kielioppisääntöjen mukaisesti. Ainoastaan pisteen ja pilkun Saramago kelpuuttaa ja ne merkitsevät eripituisia taukoja. Todelliset, kuvitellut ja uneksitut keskustelurepliikit erottaa toisistaan Isosta alkukirjaimesta. Niinpä teksti muistuttaa ääneen kerrottua kertomusta, tai ajatusta.

Kirjailijan tyylissä näkyy hänen poikkeuksellinen elämänhistoriansa. Perheessä ei osattu lukea, vaikka isä myöhemmin Lissabonissa aakkoset opettelikin. Kirjallisuus avasi kirjahyllyttömän kodin kasvatille ihmeellisen maailman. Toisen nobelistin F.E. Sillanpään realistinen Nuorena nukkunut oli nuorelle Josélle kuin olisi peiliin katsonut. Kaukaisen maan maattomien olosuhteet olivat liki prikulleen samanlaiset kuin hänen isovanhempansa – ja silti oudot ja taianomaiset, kuin sadussa.

Utopistiset tarinat ovat varmasti saaneet polttoainetta kirjailijan lähes epätodellisesta elämästä. Se on heittänyt António Salazarin diktatuurista sosialistiseen neilikkavallankumoukseen, aikaan pysähtyneen maaseudun kerrontaperinteestä Lissabonin kirjallisuuspiireihin – ja lopulta vapaaehtoiseen maanpakoon Lanzarotelle. Juuri huhtikuun 25. päivän vallankumoukseen vuonna 1974 katkesi Saramagon idullaan ollut kirjailijan ura. Hänen panostaan tarvittiin nyt maan suurimmassa päivälehdessä nimeltään Diário de Notícias. Oikeiston vastavallankumouksen koitettua lokakuussa 1975 apulaisjohtaja Saramagon palveluksia ei enää tarvittu: ”Ei ollut mitään mahdollisuutta saada työtä. Minusta oli tullut persona non grata”, kirjailija kertoi Suomen vierailullaan. Vasta potkujen jälkeen, Saramago koki, hänellä todella oli sanottavaa.

Taiteilijanimensä Saramago sai jo vauvana, kun humalainen rekisteriviranomainen lisäsi perheen pilkkanimityksen isän ilmoittaman sukunimen de Sousa perään. Peltoretikka, portugaliksi saramago, on luokiteltu rikkaruohoksikin, mutta köyhille maalaisperheille villiyrtti oli tärkeä ravinnonlähde. Tällaisena Saramago näkisi roolinsa mielellään edelleen: köyhille tarpeellisena, mutta vallanpitäjille haitallisena. Viime vuonna Portugalissa ilmestyneissä nuoruuden muistelmissa Pequenas Memórias Saramago paljastaa, että vaikka isä suuttui pilkkanimen kännisestä rekisteröinnistä, niin hänelle itselleen tapahtuma oli jumalainen enne. Jo elämän alkutaipaleella viininjumala Bacchus ja muut jumalolennot puuttuivat hänen elämäänsä. ”Ja yhä edelleen nämä jumaluudet inspiroivat kirjallista työtäni”, Saramago kirjoittaa viitaten Portugalin kansalliskirjailija Luis Camõesiin.Os Lusíadas -runoelman alussa Camões kutsuu Bacchuksen poikaa, Lusoa, ja runottaria siunaamaan kerrontaansa.

Ei mikään kansalliseepikko

Saramagosta on tullut suullisen ja kirjallisen perinteen välittäjä ja eeppisen jatkaja. Edes vertaaminen Homerokseen, Camõesiin tai suomalaisittain Elias Lönnrotiin ei tunnu liioittelulta. Ja kuten Lönnrot joutui tunnustamaan kiitollisuutensa runonlaulajalleen Arhippa Perttuselle, on Saramagokin tunnustanut kirjallisen velkansa isovanhemmille. Heidän tarinansa loivat kirjailijan, mutta toisaalta kirjailija loi myöhemmin isovanhempansa – kirjojensa henkilöhahmoiksi.

Neuvostoliittolaisen kirjallisuustieteilijän Mihail Bahtinin mukaan eepokset ovat yksiäänisiä toisin kuin monia ääniä ilmaisevat romaanit. Kansalliseeposten suhteen Bahtin on oikeassa. Niiden periaatteena on ”yksi mieli, yksi kieli” ja ne on sepitetty kansakuntien rakentamiseksi. Saramagon eeppiset romaanit taas riepottelevat kansallisia sankaritarinoita polkematta lokaan kansantarinoissa kuuluvia monia ääniä. Kansakunta ei Saramagolle ole tärkeä, kansa sen sijaan on.

Saramagon romaanit ovat vahvasti poliittisia, mutteivät julistavia. Hän kertoo tarinansa vahvasti omasta näkökulmastaan ja ironiaa kukkivissa pitkissä virkkeissä tulevat myös muut hahmot kuulluiksi. Varas, konservatiivi, Saatana, Jumala ja uskonnollinen fanaatikko tulevat hellästi mutta pisteliäästi ymmärretyiksi. Saramagoa kiinnostaa ihmisen kyky yhtälailla pahaan kuin ylevään.

Kaunis riitasointu löytyy 1700-luvun Portugalia kuvaavasta romaanista Baltazar ja Blimunda. Kirjan eräässä kohdassa niin Lissabonin rikkaiden kuin köyhienkin unia säestää säveltäjä Domenico Scarlattin jumalallinen cembalo-musiikki: ”sen kuuli eräs inkvisition vanki tyrmänsä pohjalla, ja lähistöllä ollut vartija meni ja tarttui vankia kurkusta, ja puristi hänestä hengen ulos”. Saramago ei tuomitse eikä moralisoi. Siksi hän on todellinen ihmisystävä, vaikka hän kuvaa ansiokkaasti myös ihmisen julmuutta, pelkuruutta ja yksinäisyyttä.

Halkeavista mantereista puhuviin kattoihin

Tarinoiden eeppiset mittasuhteet paljastuvat erinomaisesti Kivinen lautta –romaanissa. Osoittaako luonto ylivoimaisuutensa, kun maa halkeaa Pyreneiden vuorijonon kohdalta? Vai onko kyse eurooppalaisten tahdosta irrottautua muka yhteisestä menneisyydestämme? Maagisen realismin tyyliin luonnonmullistus ja monet omituiset sosiaaliset tapahtumat sattuvat yhtäaikaisesti. Kun niemimaa erkanee Euroopasta julistavat mielenosoittajat ympäri unionia eri kielin: ”Mekin olemme iberialaisia!” Onko katastrofi peräti seurausta ihmisten tahdosta? Kertoja ei päästä lukijaa pohtimasta näitä kysymyksiä, vaikka se kaiken olevinaan tietääkin.

Oikeasti Saramagon kertojaan ei voi luottaa: se hämää, hurskastelee, eksyy hitaasti pohdiskellen loputtomille sivupoluille ja eittämättä myös ärsyttää. Romaanissa Kaikkien nimet kertojan korvaa välillä katto, johon romaanihenkilö tuijottaa. Romaanin Toinen minä pakkomielteinen päähenkilö ajautuu toistuvasti väittelyihin Järkensä kanssa. Puhuvat katot ovat kuin sadusta tai kansantarinasta. Mutta kattoa tuijottaessamme me myös annamme ajatuksemme virrata. Samankaltaisesta syystä meillä aikoinaan laulettiin rekilauluja, joissa vaikkapa kanervan kukkiessa tyttö tai poika kertoi metsälle sydänsuruistaan.

Jari Tervon on väitetty neuvoneen, ettei koskaan pidä kirjoittaa ”ulkona sataa vettä”. Pitäisi kirjoittaa: sataa! Vaikka Tervon ohjeella tavoitellaankin muuta kuin hänen suosimiaan lyhyitä lakonisia ja suomalaisittain ”miehekkäitä” lauseita, niin niiden suoranaisena vastakohtana Saramagon romaaneissa ei koskaan vain sada. Joskus taivaalta valuu vettä tai kaatosadetta jopa niin ylitsepursuvasti, että kysymys ei voi olla vain sateesta. Kirjassa Kertomus sokeudestajoku sokeista on repäissyt päähenkilön yläruumista peittäneen viimeisen vaateriekaleen niin, että tämä joutuu kulkemaan rinnat paljaina. ”Niitä valeli taivaan puhdistava vesi, kuten hienosti sanottaisiin, mutta hän ei ollut mikään vapauden jumalatar johtamassa kansaa barrikadeille.” Rajansa Saramagonkin vuolaudella on: sadan vuoden kaatosateeseen ei sentään tarvitse varautua.

Saramagon lapsuuden salaperäiset oliivilehdot sammalen peittämine 200-300 vuotta vanhoine runkoineen ja niiden koloissa piileskelevine sisiliskoineen ovat kadonneet, kiitos EU:n maatalouspolitiikan, toteaa kirjailija muistelmissaan. Tilalle on raivattu kirjailijan inhoamia monokulttuurisia maissipeltoja. Näiden innostaminako muka syntyvät Euroopan seuraavat suuret tarinankertojat?

Esseessä viitataan Saramagon seuraaviin teoksiin:
Baltazar ja Blimunda, Levantado do Chão, Kertomus sokeudesta, Kaikkien nimet, Toinen minä, Pequenas Memórias, Kivinen lautta

Tekstissä mainitaan myös seuraavat teokset:
Luís de Camões: Os Lusíadas, 
F.E. Sillanpää: Nuorena nukkunut, 
Elias Lönnrot: Suuri Kalevala

Suomennokset Saramagon nuoruuden muistelmista, sanomisista ja Nobel-palkintopuheesta ovat omiani.

Teksti on julkaistu aiemmin Kirjain -lehdessä.

Fernando Pessoa: Levottomuuden kirja

Lissabonista ostamani Livro do Desassossegon kannessa on Fernando Pessoan kuva, mutta sen kirjoittajaksi on merkitty Bernardo Soares. Paksulle paperille painetussa kirjassa on hienot, kiiltävät kannet ja takakannessa teksti ”eu quero. e tu?” – ”minä haluan. entä sinä?” Painoksesta ei myöskään löydy tietoja kirjoitusvuosista tai ensimmäisistä painoksista, eikä kirjoittajastakaan ole lisätietoja.

Fernando Pessoasta (1888-1935) ja hänen heteronyymeistään olin kyllä tietoinen. Aloin kuitenkin miettiä, mistä haluamisesta takakannessa puhutaan ja miksi kannessa on Pessoan kuva – miksi Soares olisi näyttänyt samalta kuin Pessoa? Luin kirjan silti painoksen johdattamana sinnikkäästi etsimättä lisätietoja.

Kuulu kirja koostuu katkelmista, joissa minäkertoja pohtii elämäänsä. Sävy on melankolinen ja huomio minään ja olemassaoloon säilyy läpi tekstien. Muutoin kirja on tosiaan rauhaton: vaikka varsinaisia ristiriitaisuuksia ei ole, kirjoittaja tuntuu tietävän, miten saavuttaa rauha ja päättää levottomuus, mutta harhautuu aina tyyneydestään pohtimaan muita syvällisyyksiä. Minuuteen uppoutuminen tuntuu välillä uuvuttavalta. Välillä sentään poiketaan Lissabonin ravintoloissa, paikoin taas viitataan ShakespeareenEdgar Allan Poeen tai Hegeliin. Miellyttävimmäksi osuudeksi nousi Sonho – Tédio -osuus, joka käsittelee unelmia ja ikävystymistä.

Kirjoittaja toteaa, ettei ikinä ole muuta ollutkaan kuin unelmoija, joka ei piittaa niistä, jotka puhuvat elämästä. Hän kokee kuuluvansa sinne, missä ei ikinä ole ollut (s. 30). Hän on jopa oman sielunsa ohikulkija, joka ei kuulu mihinkään, joka ei halua mitään, joka ei ole mitään: vain persoonattomien tuntemusten abstrakti keskus (s. 22). Yhtenäinen, vakaa minuus tai persoona on mahdoton ajatus. Se lienee yksi Pessoan tuotannon keskeisistä ajatuksista. Muuta tuskin voi odottaakan runoilijalta, joka loi useita heteronyymejä – tai ilmeisesti tunsi muuntautuvansa muiksi runoilijoiksi – ja jonka sukunimi tarkoittaa ihmistä tai henkilöä.

Levottomuuden kirjassa on paljon ajateltavaa, kuten kuuluisa lause siitä, miten kirjoittajan ainoa isänmaa on portugalin kieli (s. 24). Kiinnostava ajatus on kulunut lähes tunnistamattomaksi Portugalissa. Sitä toistellaan irrallisena lauseena etenkin portugalinkielisten maiden yhteishenkeä kohotettaessa. Jotain samankaltaista on tapahtunut Pessoallekin: Lissabonin A Brasileira -kahvilan terassilla istuu pronssinen Pessoa, jonka vieressä turistit kuvaavat itseään. Levottomuuden kirjan kirjoittajalle patsaan pystyttäminen tuntuu lähinnä rangaistukselta, vaikka kirroosiin kuollut runoilija usein kahviloissa istuskelikin.

Bernardo Soares saattoi tosiaan olla Pessoan näköinen, sillä hän kutsui Soaresia semiheteronyymiksi, joten he olivat hyvin samankaltaisia. Kirjan takakannen lause ei ole lainaus kirjasta, eikä sille löytynyt muutakaan selitystä. Kenties se on kustantamon tunnus. Ennen lukemista olisin mielelläni tiennyt, että Levottomuuden kirjasta ja sen kirjoittajasta kiistellään Pessoa-tutkijoiden keskuudessa (onko sen kirjoittanut kokonaan Soares, vai Soares ja Pessoa, vai kolmas heteronyymi ja Soares). Katkelmia on ilmeisesti julkaistu erilaisissa järjestyksissäkin. Kiehtovaa olisi myös ollut tietää, että Pessoa on kääntänyt muun muassa Edgar Allan Poen ja Walt Whitmanin tekstejä sekä teosofisia teoksia portugaliksi ja oli kiinnostunut okkultismista. Sekään ei selvinnyt, millä perusteella kyseisen painoksen tekstit on järjestetty. Livro do Desassossego julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1982 ja sen tekstit on kirjoitettu vuosina 1913-1934.

Bernardo Soares/Fernando Pessoa: Livro de Desassossego
Alma Azul, 2009