Sopiiko sanaa ”rotu” käyttää?

Edellinen bloggaus niin sanotuista ”rotujenvälisistä” suhteista on Mafalalan luetuin sitten muuton Imageen. Sen synnyttämästä keskustelusta iso osa ei kuitenkaan liittynyt itse aiheeseen, vaan siihen, että tekstissä käytettiin sanaa ”rotu”. Monet vierastivat ilmaisua. Se kuulosti vanhan maailman termiltä tai sen sanottiin särähtävän korvaan. Tietenkin keskustelun kulkuun vaikutti se, että pyysin itse ehdottamaan vaihtoehtoja ”rotujenvälinen suhde” -ilmaisulle. Huomio kiinnittyi kuitenkin nimenomaan sanaan ”rotu”, eikä esimerkiksi siihen, miten ”rotujenvälisyyden” voi tulkita.

Jos sanaa ”rotu” ei käytetä biologisessa mielessä, vaan viittaamaan siihen yhteiskunnallisena ilmiönä, en miellä sitä automaattisesti ongelmalliseksi. Osittain suhtautuminen varmaan johtuu siitä, että nämä teemat ovat olleet läsnä paitsi arjessa, myös opinnoissa, mutta myös siitä, että olen lukenut ja keskustellut niistä lähinnä portugaliksi ja englanniksi. Näitä kieliä käyttävissä maissa keskustelua on käyty pitempään ja ”rotu”-sanan yhteys sanaan rasismiin on myös näkyvämpi. Suomessa sana tuntuu asiayhteydestä riippumatta viittaavan voimakkaammin sen aiempaan käyttöön biologisena terminä. Keskustelu oli siis paikallaan.

Osa sanan käytön kyseenalaistamisesta liittyi varmasti siihen, että sen käyttäjä oli tässä tapauksessa valkoinen. Niin vaikuttivat olevan myös ne, joista sana vaikutti yksioikoisesti käyttökelvottomalta. Epäluulolle ja vastahakoisuudelle on kyllä hyvä syy: harvoin on seurannut mitään positiivista siitä, kun valkoiset ryhtyvät puhumaan rodusta. Jatkan kuitenkin sen verran, että saan käsiteltyä asiaa ja summattua keskustelua.

Etninen tausta, monikulttuurinen parisuhde?

Hyvässä hengessä käydyistä keskusteluista huolimatta en saanut päteviä vaihtoehtoja kuvaamalleni erityiselle tilanteelle. Tein kyllä tekstiin lisäyksen muutaman keskustelun käytyäni: ”Tässä ilmaisun [’rotujenvälinen’] käyttöön on päädytty siksi, että ilmiön voisi nimetä mahdollisimman tarkasti. Sen kautta voi tuoda esiin rasismin, joka ei suhtautumisessa ’monikulttuurisiin’ suhteisiin välttämättä ole läsnä. Näihin ulottuvuuksiin kuuluu paitsi mustaan osapuoleen kohdistettu rasismi, myös ajatus siitä, että valkoinen osapuoli on omaa ’rotuaan’ likaava petturi. Suhde voi tietenkin samaan aikaan olla ’monikulttuurinen’, mutta siitä ei ole tässä jutussa kyse.”

Toki samat asiat olisi voinut listata monikulttuurisesta suhteesta puhuen, mutta en puhunut suhteemme monikulttuurisesta ulottuvuudesta. Siinä tekstissä käsiteltäisiin varmaankin kieliasioita ja pohdittaisiin erilaisista kulttuuritaustoista johtuvia eroja. Myös termiä ”etninen tausta” ehdotettiin. ”Rotujenväliset” suhteet eivät kuitenkaan ole välttämättä monikulttuurisia eikä niissä ole aina kahta eri etnistä taustaa edustavaa henkilöä. Ennen kirjoittamista mietin myös ilmaisua ”mustien ja valkoisten väliset parisuhteet”. Sekin olisi tarkka, kun en muunlaisia ”rotujenvälisiä” suhteita käsitellyt. Se kuitenkin sulkee pois suhteita, joihin liittyy samankaltaisia ilmiöitä.

”Rodusta” ei saa puhua?

On selvä, miksi sana ”rotu” särähtää korvaan. Termi liittyy olennaisesti kolonialismiin, jonka yhteydessä maailman väki rodullistettiin. Rotuteoria oli tarpeen, sillä se oikeutti epätasa-arvoisen kohtelun. Se antoi ”tieteellisen” selityksen, jonka avulla suuria ihmisjoukkoja saatettiin mutkitta ja ilman moraalisia ongelmia käyttää hyväksi työvoimana. Tarvittiin ”rotuja”, sillä muuten kolonisoitujen tai orjien kohtelu ei olisi ollut oikeutettua. Toki tieteellinen rasismi tuo mieleen myös sen olomuodon natsi-Saksassa.

Rodusta biologisena käsitteenä on (no, ainakin asiallisissa yhteyksissä) luovuttu. Jo vuonna 1950 julkaistiin Unescon kannanotto, The Race Question, jossa tuomitaan tieteellinen rasismi ja kehotetaan luopumaan sanasta ”rotu” ja puhumaan ”etnisistä ryhmistä”. Tässä mielessä rodusta ei pidäkään puhua, ja tämän näkökulman iskostuminen mieleen lienee taustalla silloinkin, kun sana pistää silmään ja häiritsee.

Kannanotossa myös huomautetaan, miten myytti rodusta on aiheuttanut suurta inhimillistä ja yhteiskunnallista vahinkoa, kuolemaa ja kärsimystä. Tätä puolta voi avata käyttämällä käsitettä, siis antirasistisessa mielessä. Sanan laittaminen lainausmerkkien sisään vie huomion sen olemukseen sepitteenä ja auttaa myös hahmottamaan tavan, missä mielessä sanaa käytetään.

”Rodusta” täytyy puhua?

On myös ilmiöitä ja ajatusmalleja, joista voi olla vaikea saada kiinni, jos ei puhuta ”rodusta” sosiaalisena konstruktiona. Jos etuoikeutetusta asemasta torppaa sanan käytön, se voi vaikeuttaa tiettyjen ilmiöiden tuomista esiin ja niistä keskustelua. Se voi jopa toimia kokemuksia mitätöivässä mielessä tai ylläpitää ”en näe väriä”-ajattelua, kuten eräässä keskustelussa huomautettiin. Se, että värillä ei olisi väliä, olisi toki ideaalitilanne, mutta vuosisatojen ajan rakennetusta rotuajattelusta ja sen seurauksista ei kuitenkaan olla vielä päästy. Jos tuntuu siltä, että värillä ei ole väliä, on todennäköisesti valkoinen ja nauttii sen mukanaan tuomista etuoikeuksista.

Pohjimmiltaan kyse ei kuitenkaan ole sanavalinnoista, vaan siitä, mistä sanan herättämä keskustelu kielii. Bloggausta seuranneessa keskustelussa nousi esiin tärkeä huomio siitä, miten Suomessa on vielä työn alla sanasto, jonka avulla kuvata ja käsitellä rodullistamiseen liittyviä ilmiöitä ja kysymyksiä. Ilman sanastoa ja tarpeeksi tarkkoja käsitteitä myös keskustelu vaikeutuu. Erityisen tärkeää on nimetä etenkin niitä ilmiöitä ja todellisuuksia, joita valta-asemasta käsin ei välttämättä edes huomaa. Se, onko sanalle ”rotu” tässä keskustelussa käyttöä, selviää ajan mittaan.

Mainokset

Kenen ihmisoikeuksilla on väliä?

No ei ainakaan angolalaisten, mikäli Suomesta käsin tilannetta katselee. Viime kesänä kiinni otetut 17 angolalaista aktivistia ovat saaneet tuomionsa: 2-8 vuoden ehdottoman vankeusrangaistuksen kukin. Pitkät vankeusrangaistukset yllättivät jopa paikalliset kommentoijat. Tuomioista on määrä valittaa.

Kyseessä on aktivistiryhmä, johon kuuluu myös yliopistoväkeä. Pisimmän tuomion, 8 vuotta ja 6 kuukautta, sai Domingos da Cruz, jota pidettiin ryhmän johtajana. Ryhmä otettiin kiinni kesken lukupiirin kokoontumisen ja heitä syytettiin muun muassa kapinan ja presidenttiin kohdistuvan hyökkäyksen suunnittelusta. Cruzin käsialaan oli lukupiirissä käsitelty teksti ”Välineitä diktaattorin tuhoamiseen ja uuden diktatuurin välttämiseen – poliittinen filosofia Angolan vapauttamiseksi”. Se perustuu Gene Sharpin From Dictatorship do Democracy -kirjaan, jossa käydään läpi väkivallattomia ja demokraattisia vastarinnan keinoja.

Vankilassa viruu myös 19-vuotias Nito Alves, joka on huonossa kunnossa. Hänet vangittiin ensimmäisen kerran 17-vuotiaana, sillä hän oli teettänyt presidenttiä kritisoivia t-paitoja. Joukossa on myös kaksi naista, Laurinda Gouveia ja Rosa Conde, sekä räppäri Luaty Beirão, jolla on myös Portugalin kansalaisuus.

manif
Lissabonissa osoitettiin mieltä syyskuussa Angolan vankien puolesta.

Pidätyksen jälkeen useampi vanki aloitti nälkälakon. Tilannetta seurattiin Portugalissa tarkasti, onhan Angola sen entinen siirtomaa. Tilanne on hankala siinäkin mielessä, että Angolalla on Portugalissa taloudellista valtaa sijoitusten myötä. Portugalin ”angolalaisiin omistajiin” kuuluu muun muassa presidentti José Eduardo dos Santosin tytär Isabel dos Santos, Forbesin mukaan Afrikan rikkain nainen. 17 vangin tapaus kielii presidentin koventuneista otteista ja pitkät tuomiot vahvistavat käsitystä diktatuurista.

Tarjosin tuolloin tapauksesta juttua muutamaan lehteen Suomessa. Olisin halunnut kirjoittaa paitsi tästä tapauksesta, myös avata sen kautta Angolan nykytilannetta. Santos on johtanut Angolaa vuodesta 1979 ja on Afrikan presidenteistä kauimmin vallankahvassa pysynyt. Angola puolestaan on tärkeä öljyntuottaja, ja rikkauksien taustalla on myös timanttiteollisuus. Enemmistö kansasta kuitenkin elää kurjasti: lähteestä riippuen alle dollarilla tai parilla dollarilla päivässä.

Lähetin sähköpostia myös yhdelle ihmisoikeusjärjestölle ja tarjouduin kirjoittamaan tapauksesta. Lehtijuttu ilmestyi lopulta Kansan Uutisissa, ihmisoikeusjärjestöltä ei ikinä kuulunut edes vastausta.

Ymmärrän toki sen, että ihmisoikeusrikkomuksia sattuu ympäri maailmaa jatkuvasti, eikä kaikista niistä tule uutista. Joidenkin kohdalla tilanteesta on vaikea saada luotettavia tietoja. Tässä ei ollut kyse siitä: tapauksesta ovat kirjoittaneet Portugalin valtamedian lisäksi esimerkiksi Guardian ja BBC. Ryhmän vapauttamisen puolesta on kampanjoinut myös Amnesty International. Euroopan parlamentti on ilmaissut huolensa Angolan ihmisoikeustilanteesta viime syyskuussa.

Senkin voin hyväksyä, että kaikesta ei vain yksinkertaisesti kirjoiteta. Ja tämä tapaus tietenkin vaikuttaa minusta tärkeältä, kun seuraan sitä tarkasti ja luen päivittäin portugalinkielisiä uutisia. Mutta silti mietin syitä siihen, että Angolan tilanne ei Suomessa kiinnosta. Ehkä se ei näyttäydy Suomessa uutisena, että jossakin Afrikan maassa on ryhmä nuoria nälkälakkoilevia poliittisia vankeja. Se ei juuri poikkea Afrikkaan liittyvistä mielikuvista. Mutta Angolassa tilanne on kuitenkin kärjistynyt viime vuosina ja Portugalin kautta tilanteen kärjistyminen liittyy myös Eurooppaan.

Median eurosentrismi on yksi syy, ja se vaikuttaa myös muuhun uutisointiin. Yksi syistä lienee kieli: portugalinkielisistä maista on harvemmin uutisia valtamediassa, eikä niiden tilanteesta olla kärryillä. Olen myös toivonut sitä, että mustiin nuoriin kohdistuvasta poliisiväkivallasta ei puhuttaisi ainoastaan, kun sitä tapahtuu Yhdysvalloissa. Amnestyn mukaan olympialaisiin valmistautuvassa Rio de Janeirossa, Brasiliassa, poliisi on tappanut vuosina 2010-2015 1519 ihmistä. Luku edustaa lähes 16 prosenttia kaupungin kaikista tapoista. Uhreista valtaosa on nuoria köyhiä mustia miehiä.

Samaan aikaan kun täällä poliisi pahoinpiteli joukon poliisiasemalle ystänsä perään kyselemään lähteneitä miehiä, joista osa on töissä osin EU:n rahoittamassa, ihmisoikeuspalkinnon saaneessa järjestössä, Suomessa uutisoitiin siitä, miten Portugalissa kiellettiin ilmaiset muovipussit. Poliisille koitui seuraamuksia rasistisesta väkivallasta ja tapauksen myötä uutisoitiin myös sisäministeriön tutkimusten vahvistamista poliisin yhteyksistä äärioikeistoon. Myöhemmin tosin Portugalin poliisin väkivaltaisuus sai Suomessakin laajaa huomiota. Mutta silloin poliisi olikin pamputtanut valkoista jalkapallofania.

Taide ja yhteiskunta: Eri mieltä Kiasmassa

2305-suop-isak-mahtte Isak-Mahtte, 2014 © Suohpanterror

Kiasmassa on meneillään vielä muutaman päivän ajan Eri mieltä – Nykytaiteen toisinajattelijoita -näyttely. Kannattaa käydä, jos on vielä käymättä! Näyttelyssä ei kiistellä makuasioista, vaan se esittelee poliittisia kannanottoja ja yhteiskuntakritiikkiä taiteen muodossa. Näyttelyn lähtökohta on tiivistetty Kiasman sivuilla:

Taiteella voi ottaa kantaa. Sillä voi tehdä vastarintaa ja ilmaista suuttumusta. Taide voi antaa äänen osattomille ja näkymättömille. Näyttely valottaa taiteen ja yhteiskunnan suhteita 19 kansainvälisen nykytaiteilijan tai taiteilijaryhmän teosten kautta. Tekijät tuovat esiin ja tulkitsevat niitä kipukohtia ja kiistoja, joita liittyy yhteiskuntaan ja yhdessä elämiseen.

Lisäisin yhtälöön vielä taiteen vaikutuksen katsojaan: taide voi omalla erityisellä tavallaan auttaa hahmottamaan yhteiskuntaa ja sen tapahtumia sekä motivoida toimintaan tai tarkistamaan omia näkökulmia. Taidetta voi ajatella myös osana yhteiskunnallista muutosta tai sen moottorina, eikä ainoastaan yhteiskunnan heijastajana tai tulkitsijana.

Taiteen ja yhteiskunnan suhteeseen liittyy monenlaisia perinteisiä kysymyksiä, joihin näyttelyssä voi etsiä vastausta. Voiko taide muuttaa maailmaa? Entä sopiiko tai pitääkö taiteen olla kantaaottavaa? Näyttelyssä ainakin käy hyvin ilmi se, että keinot ovat monet. Yhteiskuntaa voi kommentoida selkein kannanotoin ja monitulkintaisin teoksin, propagandajulisteilla ja hämmentävillä videoinstallaatioilla.

Toisaalta kantaaottavuutta voi myös laimentaa se, että ”taiteellisuutta” painotetaan. Mitä tapahtuu propagandajulisteille, kun ne tuodaan Kiasmaan?

2463-151008-16741
Tom Molloyn Protest (2012) on pikkuruisista käsin leikatuista, erilaisista mielenilmauksista otetuista valokuvista koottu teos.

Suohpanterror, Melilla ja Puristus

Näyttely on monipuolinen ja runsas. Kaikki kiinnosti, osa nauratti, osa mietitytti. Ehkä voimakkaimmin jäivät mieleen Suohpanterrorin julisteet, Tanja Boukalin siirtolaisuutta käsittelevä Melilla-projekti (2014) ja Mika Rottenbergin Puristus-videoteos (2010).

Juuri Suohpanterrorin julisteiden kohdalla käy ilmi, miten taide pystyy ilmaisemaan asioita tavalla, joka muin keinoin ei olisi mahdollista. Tai no, ainakin se olisi monimutkaisempaa ja luultavasti tehottomampaa. Propagandajulisteet asettavat ”saamelaiskysymyksen” kertaheitolla laajempaan kolonialismin, kapitalismin ja globalisaation kontekstiin. Toisaalta ne myös tuovat propagandajulisteisiin nykyaikaisen ulottuvuuden ja päivittävät niiden perinnettä.

Melilla-projekti taas asettaa vastakkain Euroopan Unionin ylevät periaatteet ja siirtolaisuuden paljastaman todellisuuden. Installaatiossa on monia osia. Yksi niistä on nimeltään Oodi ilolle. Siinä siirtolaiset ovat kääriytyneet taiteilijan kashmirista virkkaamaan liinaan. Liinassa on saksalaisen runoilijan Schillerin 1700-luvulla kirjoittaman ystävyyttä, iloa ja tasa-arvoa ylistävän oodin säkeitä. Runolta on lainattu nimi Beethovenin 9. sinfonialle, joka taas on Euroopan Unionin tunnushymni.

Rottenbergin Puristus (Squeeze) taas oli häiritsevä, vastenmielinenkin kokemus. Värikkäällä videolla naiset tekevät erilaisia asioita hämmentävän tuotantoketjun osana. Äänimaailma natisevine kojeineen on voimakas. Teos on myös monitulkintaisempi kuin Melilla ja Suohpanterrorin julisteet. Sen voi varmaan nähdä kommentoivan globalisaatiota ja kapitalismia naisten näkökulmasta. Tai sitten se toistaa kuvaa naisista tahdottomina, passiivisina objekteina.

anonyma-syria-006tanjaboukal
Melilla Project / Ode to Joy 2014 -teokseen kuuluva valokuva. Kuva: Tanja Boukal

Eri mieltä mistä?

Kenen kanssa ja mistä Kiasmassa sitten ollaan eri mieltä? Kaikki teokset kommentoivat enemmän tai vähemmän monitulkintaisesti uusliberaaliin globalisaatioon liittyviä ongelmia. Niistä muodostuu monipuolinen kuva nykymaailman ongelmista. Mutta pääosassa ei ehkä kuitenkaan varsinaisesti ole se, minkä kanssa teokset ovat eri mieltä ja mistä taiteilijat ajattelevat toisin.

Näyttely tuntuu pureutuvan ennen kaikkea eri mieltä olemisen muotoihin ja tapoihin, joilla taide voi kantaa ottaa: ”Näyttelyn taustalla on ranskalaisen filosofin Jacques Rancièren ajatus, että politiikka ja demokratia ovat perusluonteeltaan tasa-arvoon perustuvaa kiistelyä – erimielisyyttä.”

Lähestymistapaa tukevat teoksia avaavat neutraalit selostukset, joilta paikoin olisi toivonut runsaampaa taustoitusta. Ymmärrän, miksi ne ovat neutraaleja, enkä tiedä mitä muutakaan ne voisivat olla, jollei niitä sitten korvattaisi vaikka taiteilijoiden omilla selostuksilla (he kyllä kertovat näkemyksiään näyttelyssä videoilla). Eikä niiden tarvitse antaa vaikuttaa kokemukseen. Mutta tekstit tuntuivat ohjaavan tulkintaa etäännytettyyn suuntaan, jossa taideteoksia katsellaan kaukaa ja pohditaan viileästi. Eikä niinkään eläytyen tai epäkohdista tulistuen. Se tuntuu kantaaottavan taiteen kohdalla ristiriitaiselta.

Suvaitsevaisuus ei riitä rasismin torjumiseen

Tämä vuosi on osoittanut, että rasismi voi paksusti, eikä siitä vieläkään osata tai haluta keskustella sen todellisessa mittakaavassa.

Seuraan Suomessa käytävää keskustelua Lissabonin laitamilla sijaitsevasta naapurustosta, Cova da Mourasta, käsin. Alkuvuodesta poliisi pahoinpiteli naapuruston asukkaita ja syytti heitä muun muassa hyökkäämisestä poliisiasemalle. Poliiseja vastaan nostettiin syytteet kidutuksesta ja rasismista. Taustat voi lukea kirjoittamastani Kansan Uutisten jutusta tai BBC:n artikkelista.

Cova da Mourassa ryhdyttiin järjestämään rasismin ja poliisiväkivallan vastaista mielenosoitusta. Se pidettiin parlamenttitalolla helmikuussa. Osallistujia oli noin 300.

Suomessa Meillä on unelma -mielenosoitukseen taas osallistui 15 000 henkeä. Portugalin mielenosoituksessa sävy oli huomattavasti jyrkempi. Se osaltaan selittää eroa osallistujamäärissä.

Cova da Mourassa mielenosoitusta edeltäneissä ja sitä seuranneissa keskustelutilaisuuksissa ja tapaamisissa puitiin rasismin historiaa, sen institutionaalista puolta sekä valkoista etuoikeutta. Näitä ulottuvuuksia ei täällä laajemmassa keskustelussa juuri huomioitu. Eikä kyllä huomioida Suomessakaan.

Olisi kuitenkin hyvä huomioida. Muutoin ylläpidetään harhaa siitä, mitä rasismi on, ja miten sitä vastaan voi toimia. Rasismia vastaan ei voi taistella vain etuoikeutetusta asemasta käsin annostellulla suvaitsevuudella tai erilaisuudesta tykkäämällä. Rasismi ei ole silkkaa muukalaispelkoa, eikä sitä voi selittää ”huonoilla kokemuksilla” jostain tietystä ryhmästä. Se ei ole pelkkää ennakkoluuloisuutta. Se on järjestelmä, jolla on pitkät juuret, ja joka kietoutuu myös muihin valtarakenteisiin.

Ihonvärin merkitys nähdään usein siirtomaavallan myötä luotuna. Esimerkiksi perulaisen sosiologi Aníbal Quijanon mukaan prosessi alkoi Amerikassa, mutta laajentui maailmanlaajuiseksi rodullisen luokittelun järjestelmäksi. Silloin ulkoiset piirteet, kuten ihonväri, alkoivat kieliä henkilön yhteiskunnallisesta asemasta, ja järjestelmä on voimissaan edelleen. Sillä on niin kulttuurisia kuin taloudellisiakin ulottuvuuksia. Siinä mielessä rasismia vastaan taistelu on kolonialismin jäänteitä vastaan taistelua. Quijano tunnetaan erityisesti vallan kolonialisuuden käsitteestä.

Järjestelmästä hyötyivät ensin esimerkiksi siirtomaaherrat, orjakauppiaat ja orjien omistajat. Sen nykypäivään ulottuvia seurauksia voi lähestyä valkoisen etuoikeuden kautta, josta valkoiset nauttivat, halusivat tai eivät. Se tarkoittaa sitä, että valkoiset pääsevät helpommalla. He näyttäytyvät normina, jota vasten kaikkea muuta peilataan. Heitä ei laiteta vastuuseen teoistaan koko valkoisen väestönosan edustajina, vaan yksilönä. Heidän ei esimerkiksi tarvitse miettiä, suhtaudutaanko heihin tai heidän lapsiinsa nurjasti tai joutuvatko he väkivallan kohteeksi ulkonäkönsä takia.

Valkoinen etuoikeus näkyy myös siinä, kuka saa äänensä kuuluviin ja ketä uskotaan. Valta-asemaa tukee eurosentrismi historiankirjoitusta ja koulujärjestelmää myöten. Osa rasisminvastaista työtä on tämän aseman tiedostaminen ja työskentely etuoikeuden purkamiseksi.

Valkoinen etuoikeus näyttäytyy selkeimmin niille, jotka eivät siitä nauti. Heitä on järkevää kuunnella tarkkaan. Aloittaa voi vaikka lukemalla tämän Ruskeat tytöt -blogin tekstin. Siinä haastatellaan Viljakkalasta kotoisin olevaa räppäri E. Theloa, joka kertoo miten häntä ihonvärinsä vuoksi kohdellaan ”mamuna”, ja miten häntä jatkuvasti muistutetaan siitä, ettei hän ole suomalainen.

Portugalissa rasisminvastaisen työn keskeinen ongelma on se, että maassa yleisesti ajatellaan, että täällä ei ole rasismia. Alkuvuoden tapahtumat ovat seurausta siitä, että rasismia vastaan ei ole asetuttu tarpeeksi jyrkästi, eikä sen vaikutuksia osattu arvioida tai haluttu ottaa todesta. Tapahtumat ovat myös osa pitkää rasistisen väkivallan jatkumoa. Julkisuuteen ne nousivat lähinnä siksi, että osa pahoinpidellyistä oli hyvin verkostoituneita aktivisteja ja naapurustossa toimivan yhdistyksen työntekijöitä.

Heinäkuun alussa uutisoitiin, että yhdeksälle tapaukseen liittyvälle poliisille on tiedossa seuraamuksia. Tapausta tutkitaan siis edelleen. Kolme poliisia on siirretty tutkinnan ajaksi syrjään tehtävistään. Samassa yhteydessä kerrottiin poliisien yhteyksistä äärioikeistolaisiin järjestöihin.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Nälkävuoteen tarttuessa alkaa sormia paleltaa. Siitä hohkaa niin armoton kylmyys, että lukemista oli välillä vaikea jatkaa. Kirja kertoo vuosista 1867 ja 1868, jolloin Suomessa (ja muuallakin Euroopassa) oli nälänhätä. Näkökulmia tapahtumiin tarjotaan useita. On äiti Marja, lapset Juho ja Mataleena, jotka lähtevät kerjäämään selvitäkseen hengissä. Isä Juhanilla ei ole enää voimia lähteä mukaan. Hän on kieltäytynyt syömästä, jotta lapset ja Marja saisivat ruokaa.

Lisäksi kirjassa kerrotaan helsinkiläisistä veljeksistä, Teosta ja Larsista. Teo on lääkäri ja Lars senaattorin apulaiskamreeri. Senaattoriakin kuullaan. Teo ja Lars shakkia pelatessaan analysoivat viileästi seuraavia siirtoja, jotka määräävät kansan kohtalon ja juovat sitten punssia, kunnes Larsin vaimo tuo salonkiin teetarjottimen.

Hienosti kirjoitettu teksti on usein rajua ja vastenmielistä. Kuolema, kulkutaudit ja väkivalta ovat läsnä: hankeen kaadutaan eikä enää nousta, varkaat hakataan ja naisia raiskataan. Pakkasen raakuus rinnastuu ihmisten raakuuteen: ”Katseet ovat onttoja, ne henkivät kylmää. Huivipäisen naisen suu avautuu ja sulkeutuu. Marja näkee tämän hampaat, sanat nousevat suusta pakkashöyrynä, ääntä hän ei kuule” (s. 76).

Realistinen kerronta myös väistyy antaakseen tilaa esimerkiksi unille. Ne ovat samalla kauniita ja julmia, sillä mitään tuttua tai onnellista ei ole enää olemassa muualla kuin unissa. Kieli heijastaa trauman kokemusta, sitä miten todellisuuden ja minuuden rajat horjuvat, kun on koettu liikaa. Lumi pöllähtelee ulkona, mutta myös Marjan sisällä (s. 58). En muista, milloin viimeksi olisin ollut yhtä kiitollinen siitä, että kirjassa on lohdullinen loppu: ”Kesä on tullut. Siihen ajatukseen mies takertuu ja toivoo, että se täyttää mielen autiuden niin ettei sinne muuta enää mahdu” (s. 141).

Ajan maailmankuvaa luovat kirjan uskonnolliset viittaukset ja kuvastokin, kuten pahaa enteilevä käärme ja ovilta käännytetyt köyhät. Monien henkilöiden nimetkin ovat Raamatusta tuttuja: on Marja, Mataleena ja Saara. Minkäänlaista apua kirkosta ei tosin ole. ”-Voi näitä aikoja, ja tätä kansaa. Kuinka Herra sitä nyt koettelee, onko se uskossaan vahva, kirkkoherra voivottelee” (s. 46) ja Marja lapsineen käännytetään pois myös eräästä pappilasta. Tarinassa tärkeämpi rooli on voimakastahtoisilla naisilla, jotka miestensä vastusteluista huolimatta tarjoilevat kerjäläisille laihaa velliä hengen pitimiksi.

Ollikaisen kirja melkein pakottaa lukijan samastumaan nälästä kärsiviin ja hangessa henkensä edestä vaeltaviin. Hienompi väki omine ongelmineen jää etäiseksi. Oman ulottuvuutensa lukukokemukseen toi se, että nälkävuosista ei muutoin ole juuri puhuttu ja voisi ajatella, että ne ovat jollain tasolla pyyhkiytyneet (ainakin nuorempien sukupolvien) kollektiivisesta muistista.

Nälkävuoden voi ajatella laajentavan näkökulmia menneisyyteen ja muistuttavan tästäkin vaiheesta, joka ei ole edes kovin kaukainen. Fiktion keinoin voi päästää ääneen ne, joiden kokemuksista ei muuten saisi kuulla.

Muistojen muokkaamisella on merkitys nykyhetkellekin. Voisiko Nälkävuoden ajatella herättävän miettimään nyky-Suomea, tai -Eurooppaa? Toivottavasti ei kuitenkaan niin, että nykypäivän ongelmia ajatellaan mitättöminä nälkävuosien rinnalla, vaan herättämässä keskustelua vaikkapa solidaarisuudesta ja moraalista. Romaania voi ajatella myös ruokatuotantoon liittyvien kysymysten yhteydessä.

Aki Ollikainen: Nälkävuosi (2012)
Siltala, 2012