Valkoisuudesta (I)

kirsikka
Keikalta tarttui mukaan myös kevään merkkejä.

Käveltiin juttukeikan jälkeen kohti juna-asemaa lähiöstä, jonne 2000-luvun alussa siirrettiin paljon asukkaita puretuista naapurustoista. Niiden asukkaat olivat pääosin romaneja tai kapverdeläistaustaisia, kuten haastateltavakin.

Matkaseuralainen oli mukana moikkaamassa tuttua haastateltavaa ja viemässä oikeaan paikkaan. Kortteli on aika kaukana Amadoran juna-asemalta. Ensin kävellään ison ja vilkkaan puiston läpi, sitten kiivetään kerrostalojen välissä ylämäkeä.

Rakennusten pohjakerroksissa on liikkeitä, jotka kertovat kansainvälisen Amadoran asukkaista: monissa myydään angolalaiseen ja kapverdeläiseen ruokaan tarvittavia raaka-aineita. Ja no, portugalilaiset pikkumarketit näyttävät vähän vankiloilta, kun ikkunoiden edessä on tiiviit kalterit. Yhden näyteikkunassa ja ovella oli selvän viestin välittävät sammakkopatsaat.

Kun paikan päälle pääsee, pitää vielä muistaa mihin kaikista niistä samannäköisistä kosteuden harmaannuttamista korkeista kerrostaloista pitää mennä, jotta pääsee oikean tyypin luokse.

Juttukeikka oli kestänyt useamman tunnin ja siitä suuri osa oli ollut odottelua, eikä hommaa saatu edes valmiiksi. Sellaista se on täällä aika usein. Kaveri kysyi, että minkälainen fiilis keikasta jäi.

Sanoin jotain siitä, miten tulen aina näillä reissuilla kovin tietoiseksi itsestäni. Tuntuu, että sanomisia ja tekemisiä tarkkaillaan. Joudun jatkuvasti osoittamaan, etten ole uhka, ja että olen luotettava. (Se on tietty paitsi ymmärrettävää, myös tärkeää, koska toimittajilla on ollut iso rooli Lissabonin mustien lähiöiden leimaamisessa ja stereotypioiden ylläpitämisessä.)

Ohipuhumistakin sattuu. Sanat suunnataan toiselle henkilölle, vaikka ne liittyvät epäsuorasti minuun ja läsnäolooni. On luontevampaa puhua toiselle tyypille, jonka kanssa on (oletetusti) enemmän yhteistä. Samalla osoitetaan (ei välttämättä tarkoituksella), että kuka on ulkopuolinen. Erotun joukosta, mutta olen samalla myös vähän näkymätön.

– Just sellaista on olla musta Portugalissa, kaveri kommentoi.
– Joka päivä, kaikissa julkisissa tiloissa.

Mainokset

Paras kirja aikoihin: Marlon Jamesin A Brief History of Seven Killings

Aloin lukea A Brief History of Seven Killingsiä saman tien uudestaan, kun sain sen loppuun. Niin hyvä se oli. Kirjan on kirjoittanut jamaikalainen, Yhdysvalloissa asuva Marlon James ja se voitti viime vuonna Booker-palkinnon.

Tarinan keskipiste on Bob Marleyn tappoyritys vuonna 1976, mutta tarina ulottuu Yhdysvaltoihin ja 90-luvulle asti. Siinä seurataan monen äänen kautta muutaman keskeisen hahmon ja kymmenien sivuhahmojen vaiheita. Kirjaa voisi analysoida ainakin 10 bloggauksen verran, mutta listaan nyt vain syitä sen parhauteen.

Kirja on hyvällä tavalla moniääninen. Tapahtumiin saa useamman näkökulman, mikä on mahtavaa. Mukana on kingstonilaisten jengien johtajia, heidän alaisiaan, keskiluokkainen jamaikalaisnainen, yhdysvaltalainen toimittaja ja CIA-pomoja. Ja yksi kummitus.

Kielenkin tasolla se nostaa esiin sen, miten englannin eri versiot on hierarkisoitu, mikä puolestaan saa etuoikeutetut ajattelemaan, että vain länsimaiseksi englanniksi voi olla viisas. Asetelma kyseenalaistetaan kirjassa useaan kertaan. Sitä voi tulkita vaikka koloniaalisuuden näkökulmasta. Muutenkin se paljastaa stereotypioita, jotka liittyvät paitsi siihen, miten puhutaan, myös siihen missä asutaan ja miltä näytetään.

Kieli myös toiseuttaa ei-jamaikalaiset (tai no, ne joilla ei ole patois hallussa) lukijat. Patois on voimakkaasti läsnä, ja sitä osaamattomat joutuvat hyväksymään sen, että tätä tarinaa ei ole heidän ehdoillaan kirjoitettu, ja että osa menee kielen vuoksi hukkaan. Meille helpoimmin avautuu kirjan valkoisen toimittajan ja muiden länkkärihahmojen kieli. En missään nimessä haluaisi kääntää tätä kirjaa.

Brethren, if me did know why people like me end up in prison, people like me wouldn’t end up in prison. Feel free to start your first paragraph that way, call it ghetto wisdom or something, whatever you white people write whenever you get all caught up in shady black people. Yeah, me read too, Alex Pierce, more than you. Man, people like me just excite you, eh?

A Brief History of Seven Killings myös peilaa niin sanottua valkoista katsetta. Ei siksi, että kirjailija on musta, vaan siksi, että kirjassa näytetään usein valkoisten hahmojen toimet ja puheet mustien näkökulmasta. Keskeinen valkoinen toimittajahahmo ei kuitenkaan ole pelkkä karikatyyri, vaan hänellä on kirjassa keskeinen rooli. Ei se kuitenkaan ole mikään oppikirja valkoisuudesta valkoisille, vaan ulottuvuus syntyy luonnollisesti kirjan dynamiikasta.

James sanoo miettineensä, miten hän voisi kirjoittaa ”toisesta” putoamatta samaan eksotisoinnin ansaan, johon valkoiset kirjailijat mustista hahmoista kirjoittaessaan putoavat. Hyvin meni! Kirjassakin on myös läsnä kysymys siitä, kuka kenestäkin saa kirjoittaa. Naishahmoja romaanissa on niukasti, ja niistä tärkein tuntui alkuun stereotypioiden toistamiselta, mutta sekin korjaantui.

You know, most of this feminism business was nothing more than white American women telling non-white women what to do and how to do it, with this patronizing if-you-become-like-me-you’ll-be-free bullshit (…).

Romaanissa käsitellään myös homoseksuaalisuutta, (sisäistettyä) homofobiaa ja sitä voi lukea toksisen maskuliinisuuden näkökulmasta. James on kirjoittanut omista vaiheistaan, itsensä torjumisesta ja lopulta itsensä hyväksymisestä mahtavan tekstin New York Timesiin.

Kirja on myös opettavainen Jamaikan historian suhteen. Ja siinä on paljon musiikki- ja muotireferenssejäkin. ’Ambush in the Night’ ei enää kuulosta kirjan jälkeen samalta… Kannattaa siis lukea, jos 70-luku ja Bob Marley kiinnostavat.

Kirjaa ei kannata lukea, jos ei halua lukea väkivaltaisia kohtauksia. Yksi niistä oli erityisen kammottava ja melkein toivon, että en olisi sitä lukenut. James itse taas kieltää kirjassa äitiään lukemasta neljättä osaa. Se varmaan liittyy seksikohtauksiin.

Kirjasta on tekeillä tv-sarja, mikä kuulostaa hyvältä uutiselta. Kirjailija taas on uhonnut kirjoittavansa seuraavaksi viikinkiromaanin.

Toimittajan valkoinen katse

Ensimmäistä kertaa Cova da Mouraan tullut vieras kertoi kuulleensa siitä, minkälaista yhteiskunnallista keskustelua naapurustossa järjestetyissä elokuvailloissa on käyty. Sen korkea taso oli kuulemma yllättänyt hänet. Hän vielä kertoi, että aikoi antaa oman panoksensa tähän keskusteluun ja haluavansa auttaa kaikilla mahdollisilla tavoilla. Illallisen mittaan selvisi, että vieras oli toimittaja. Tässä kohdin puheeksi tuli se, että hän voisi ”auttaa” myös toimittajan roolissa.

Lähtökohta oli ilmeisen hyväntahtoinen. Siinä myös näkyy se yleinen asetelma, jossa Cova da Mouran kaltaisia paikkoja lähestytään avun tarpeen kautta, ystävällisesti, mutta alentuvasti. Tavallista on myös se, että halutaan jakaa omaa tietämystä ja kokemusta muille, mutta harvemmin tulee mieleen, että voisi itse olla kuuntelijan ja oppijan asemassa. Jotkut vieraat vaikuttavat mieltävän jo läsnäolonsa ja mielenkiintonsa jaloksi teoksi.

Siinä vaiheessa ruokajuoma oli kuitenkin mennä väärään kurkkuun, kun illallisvieras sanoi olevansa kiinnostunut ennen kaikkea minun tarinastani. Että olisi kiinnostavaa, miten suomalainen, tohtoriksi väitellyt valkoinen nainen on päätynyt moiseen paikkaan. Periaatteessa kyllä ymmärrän, että asetelma on herkullinen. Etenkin, jos haluaa luoda vastakkainasetteluja korostavan kertomuksen. Mutta onhan se myös ongelmallinen: pahamaineista lähiötä halutaan lähestyä Portugalissa muualta tulleen valkoisen näkökulmasta. Sekin on kuvaavaa, että tämä katse lienee lähellä sitä katsetta, jonka valkoiset portugalilaiset pahamaineiseen lähiöön kohdistavat, siitä huolimatta että he jakavat esimerkiksi kansalaisuuden ja kielen sen enemmistön kanssa.

Valkoinen katse (white gaze) on läsnä myös silloin, kun median käsittelyyn nousee ”uusia” aiheita, kuten kulttuurinen omiminen tai vaatimus inklusiivisuudesta. Ne nähdään ensisijaisesti siitä näkökulmasta, että nyt tässä ollaan menettämässä oikeuksia. Niitä ei nähdä mahdollisuutena korjata toimintaa tasa-arvoisempaan suuntaan.

Vastuu siitä, että juttu ei ylläpidä valkoista etuoikeutta, vie tilaa negatiivisella tavalla eikä puhu muiden puolesta tuntuu myös siirtyvän usein haastateltavalle. Valtamedia ei sitä tässä mielessä yleensä ota. Se saattaa lopulta johtaa vaikeuksiin hankkia haastateltavia.

Stereotypioita toistavat toimittajat

Muutama vuosi sitten en välttämättä olisi torjunut ideaa haastattelusta yhtä nopeasti. Vuodet Cova da Mourassa ovat opettaneet paljon journalismista. Ongelmalliset lähestymistavat voi jakaa kahteen. Toinen on hyväntahtoinen, mutta toiseuttava, ja paljastaa, miten journalismin kuluttajina nähdään toimittajan näkökulman ja aseman jakavat ihmiset, eikä esimerkiksi pahamaineisessa lähiössä asuvat ihmiset. Näissä jutuissa ensin kerrotaan siitä, miten ”afrikkalainen naapurusto” Cova da Moura on pahamaineinen, sitten todetaan, että maine taitaa olla vähän liioiteltu. Usein jutun keskiössä ovat myös toimittajan tunnelmat ja kokemukset, joihin lukijan oletetaan samaistuvan. Nämä tyypit usein haluavat purkaa myyttejä ja kokevat olevansa hyvällä asialla.

Toinen lähestymistapa on sensaatiohakuisempi. Silloin Cova da Mourasta puhutaan slummina tai favelana. Tai molempina. Näissä jutuissa on joskus täysin keksittyjä elementtejä ja niitä julkaistaan usein silloin, kun uutisrintamalla on hiljaista. Molemmat lähestymistavat korostavat eroja ja ylläpitävät niin sanottua valkoista katsetta.

Ja sitten oli myös se muuan eurooppalainen (ei suomalainen eikä portugalilainen) toimittaja, joka tutun tutun kautta pyysi apua jutuntekoon Cova da Mourassa. Hän vakuutti olevansa vastuullinen, ja itse jutunteko alkoi ihan kivasti. Sain järkättyä haastatteluja, reportteri kohteli ihmisiä ystävällisesti. Mutta sitten alkoi kaduttaa, kun hän oletti, että asukkaille on kunnia-asia esitellä vapaa-ajallaan naapurustoa vieraille englanniksi ja soitella keskusteluissa esiin nousseiden potentiaalisten haastateltavien perään. Minä sain samasta hommasta vähemmillä taustatiedoilla ja asiantuntemuksella korvauksen, vaikkakin pikkuruisen.

Kun vielä näin, miten juttua promottiin kertomalla toisen naapuruston asukkaista, jotka eivät tajua, miksi heidän kotejaan puretaan ja heitä häädetään kadulle, päätin etten enää ikinä tee mitään vastaavaa. Nämä asukkaat, jotka nyt näyttäytyivät avuttomina uhreina, olivat todellisuudessa hyvin perillä dynamiikasta häätöjen taustalla. He olivat myös organisoineet vaikka minkälaista toimintaa oikeuksiensa puolustamiseksi ja käyneet paperisotaa paikallishallinnon kanssa. On houkuttelevaa lisätä jännitettä ja draamaa, kun tietää ettei joudu sanomisistaan asianomaisille vastaamaan.

Median dekolonisaatio

Bloggauksen otsikko on myös itsekriittinen. Tämän blogin kirjoittamisen suurimmat haasteet liittyvät juuri näihin kysymyksiin, vaikka bloggaaminen ja toimittajan työ eivät sama asia olekaan. Samanlaisia kysymyksiä oli usein mielessä väikkäriä kirjoittaessa, sillä se käsitteli mosambikilaista kirjallisuutta. Voiko tällaisista paikoista edes kirjoittaa toistamatta ongelmallisia asetelmia?

Kirjoittaja on tietenkin tekstissä aina läsnä, eikä omasta positiostaan pysty täysin irrottautumaan. Ja etenkin blogit ovat aina jollain tasolla myös tarinaa sen kirjoittajasta, vaikka ne eivät päiväkirjamaisia olisikaan. Jos joskus onkin perusteltua jättää joku asia käsittelemättä, on myös välimuotoja valkoisen katseen ja jutun kirjoittamatta jättämisen välillä. Skarpisti toteutetusta journalismista voi olla monenlaista hyötyä, aina epäoikeudenmukaisuuksien paljastamisesta lukijoiden maailmankuvan ravisteluun.

Listasin ajatuksiani järjestelläkseni joitain kirjoitustyön dekolonisointiin ja valkoisen katseen tiedostamiseen tähtääviä kysymyksiä. Joillekin ne ovat itsestäänselviä, mutta median kuluttajana on helppo huomata, että kaikille ei. Ja kaikkia moinen ei myöskään kiinnosta. Lista ei ole yleispätevä (juttuja ja aiheita on monenlaisia) ja sitä sopii jatkaa. Sitä voi käyttää muidenkin kirjoittamien juttujen analysoimiseen.

  • Pidänkö itseäni neutraalina ja objektiivisena toimijana omaa asemaani tiedostamatta?
  • Onko jutusta aidosti hyötyä, vai käytänkö oletettua hyödyllisyyttä oikeutuksena ja perusteena jollekin muulle?
  • Ylläpidänkö ”valkoista katsetta” vai tiedostanko sen ja pyrin sen kyseenalaistamiseen?
  • Kenelle kirjoitan?
  • Eksotisoinko?
  • Kerronko sankarikertomusta ennen kaikkea itsestäni ja omasta jaloudestani itse asian varjolla ja omien tunteideni kautta ”valkoinen pelastaja” -henkeen?
  • Millä perusteella valitsen haastateltavat? Ylläpidänkö asetelmaa, jossa asiantuntijoiksi asetetaan etuoikeutetut valkoiset henkilöt aiheesta ensikäden tietoa omaavien ohi?
  • Minkälaisia ennakko-oletuksia teen ihmisistä ja heidän tietämyksestään heidän asuinpaikkansa, yhteiskunnallisen asemansa ja ulkonäkönsä perusteella?
  • Jos teen juttua maassa, jota en tunne kunnolla, toistanko kritiikittä ulossulkevaa, hegemonista kansallista kertomusta?
  • Jos teen juttua ihmisistä, jotka eivät ymmärrä lopputuloksen kieltä tai todennäköisesti saa sitä käsiinsä, käytänkö tilannetta hyödyksi?
  • Jos ajattelen antavani äänen ryhmälle tai henkilölle, joka ei muuten tule kuulluksi, onko tämä paras tai ainoa tapa tehdä niin? Voisinko purkaa niitä esteitä, jotka pitävät kaltaiseni ihmiset toimittajan työssä ja muut haastateltavan asemassa?
  • Kuinka paljon visuaalinen puoli toistaa stereotypioita ja kliseitä?
  • Suhtaudunko eri tavoin erilaisiin kuvattaviin? Kuvaanko joitain ihmisiä lupaa kysymättä, jos oletan että he eivät nosta meteliä tai tule näkemään lopputulosta, ja kysynkö lupaa niiltä, joiden arvelen kyseenalaistavan tekemiseni?
  • Olenko pätevä kirjoittamaan aiheesta, vai olisiko sankarillisin teko jättää juttu houkutuksista huolimatta tekemättä?

P.S. Suomessa ”lähiöjournalismia” on käsitelty esimerkiksi  Pontus Purokurun Toimittaja testaa -blogin FB-sivuilla. Ymmärtääkseni sitä käsitellään myös Emilia Kukkalan ja Purokurun Luokkavallan vahtikoirat -kirjassa, jota en ole vielä lukenut.

Miksi etuoikeutettu enemmistö on saanut kaiken tilan?

”Valkoinen ei saa puhua mustista eikä mies feminismistä – saako kukaan sanoa enää mistään mitään?”, kysyttiin Helsingin Sanomissa. Toivoin, että otsikko olisi harhaanjohtava, mutta ei se ollut.

”Eteen on noussut kysymys: pitäisikö niin kutsutun enemmistön vaieta silloin, kun kyse ei ole heitä itseään koskevista asioista?”, Sonja Saarikoski kirjoittaa. Ongelman ei kuitenkaan pitäisi olla se, että enemmistö voi olla joskus hiljaa, vaan se, että miksi enemmistö on saanut (ja saa kyllä edelleen, vaikka jutun perusteella voisi muuta ajatella) aina sanoa viimeisen sanan kaikesta, puhua päälle ja puolesta.

Muuttaisin siis kysymyksenasettelua: ”Voisiko tehdä tilaa muille kuin enemmistön edustajille, etenkin silloin, kun kyseessä ovat asiat jotka eivät heitä koske?” Jutussa olisi voinut vaikka käydä läpi niitä mekanismeja, jotka pitävät keskustelusta pois muut kuin valtaapitävän enemmistön äänet ja miettiä sitä, miten tilannetta voisi muuttaa. Aloittaa voi vaikka vuonna 1988 julkaistun Gayatri Chakravorty Spivakin ”Can the Subaltern Speak?” -esseen lukemalla. (Voi toki olla, että Saarikoski viittaa häneenkin mainitessaan ”feministiteoreetikot”, ensin Habermasia nimen kera siteerattuaan.)

Voisi olla kiinnostavaa pohtia myös sitä, miten ensinnäkin on rakentunut tilanne, jossa etuoikeutet (valkoiset mies)henkilöt vaikuttavat neutraaleilta puhujilta. Juuri se on mahdollistanut tilanteen, jossa heidän on koettu pystyvän määrittelemään, mikä lopulta on rasismia tai syrjitäänkö naisia vai ei. Ehkä kyseessä ei olekaan heidän sysääminen syrjään, vaan pitkään kestäneen vahingon korjaaminen.

On myös tärkeää muistaa se, että tilannetta ovat ylläpitäneet rakenteet, joiden ansiosta valtaapitävät eivät ole joutuneet vastaamaan suoraan heille, joista he kirjoittavat tai joista he puhuvat. Se, että tekemisistään joutuu vastaamaan ei ole vaientamista. Lähinnä se on tilaisuus laajentaa tai korjata omaa näkökulmaansa ja ottaa opiksi.

Artikkelissa nostetaan myös esiin kommentti siitä, miten etuoikeutettujen on nyt vaikeampia puhua kuin aiemmin, kun aggressiiviset huomautukset termistöstä pelottavat. Mitä jos tässä olisikin huomioitu se, miten kauan sortavaa kieltä on meilläkin yliopistoissa jouduttu kuuntelemaan ilman, että sille on tehty mitään? Ja miten maailma on rakennettu niin, että se suojelee pääosin etuoikeutettua väkeä?

Termistön kyllä oppii, jos haluaa. Vielä parempi, jos oppii havaitsemaan ajatusmallit, jotka saavat meidät möläyttelemään loukkaavia ilmaisuja. Ajatusmallien hahmottaminen myös auttaa näkemään liittoutumisen ja turvalliset tilat mahdollisuutena purkaa hierarkioita sekä keskustella tasa-arvoisesti ilman altavastaajan asemaa, eikä uhkana. Niin kauan kun marginalisoivat mekanismit ja asenteet ovat olemassa, liittoutuminen ja turvallisten tilojen luominen on paitsi luonnollista, myös tarpeellista. Ja harvat meistä identifioituvat vain yhteen ryhmään, joten dialogiakaan liittoutuminen ei tukahduta.

Jutussa tehtiin myös näennäinen etuoikeuksien avaaminen: ”Olen valkoinen etuoikeutettu ihminen, joka kirjoittaa Suomen suurimpaan päivittäin ilmestyvään sanomalehteen. Minun pitää siis tunnistaa positioni eli asemani ja omat privilegioni eli etuoikeuteni”. Siinä myös viitataan toisen kollegan vastaavaan huomioon – ”meidän valkoisten täytyy ravistella ja kyseenalaistaa omaa ajatteluamme.”

Bloggasin tästä Oneiron-keskustelun aikaan: ”Mikä se valkoisen kirjailijan vastuu sitten on? No ihan sama, kuin vaikka valkoisen toimittajan, tutkijan tai poliitikon. Tiedostaa oma asemansa ja pyrkiä aktiivisesti purkamaan rakenteita, jotka sitä ylläpitävät – jos siis tasa-arvo ja oikeudenmukaisuus kiinnostavat. ’Vaikka olen valkoinen ja cis-sukupuolinen’ -avaus ei sitä vielä ole, jos siihen ei sisälly aseman kerimistä auki.” Jos jutun lähtökohta on kauan odotettu, aluillaan oleva keskustelun monipuolistuminen enemmistön vaientamisen näkökulmasta, ei position tunnistamisesta ainakaan ole seurannut kovin pontevaa pyrkimystä sen purkamiseen.

Etuoikeuksien tiedostaminen ei ole mikään ”vähemmistöille” tehty myönnytys tai jalomielisyyden osoitus. Ainakaan minä en halua olla sellaisen median kuluttaja, jossa ääni on lähes poikkeuksetta etuoikeutetuilla. En halua olla sellaisen median kuluttaja, jossa muu kuin enemmistö esitetään useimmiten itseensä kohdistuvan syrjinnän asiantuntijoina, ripauksena ”erilaisuutta” tai näennäisen inklusiivisuuden edustajina. Se ei ravistele, se ei pura valtarakenteita eikä se auta mitenkään samastumaan ihmisiin, joilla on erilainen tausta kuin minulla. Oikeasti etuoikeutuksien havainnointi ja mielen dekolonisointi ovat tarpeen myös meille etuoikeutetuille itsellemme. Prosessi on jatkuva ja mokilta on vaikea välttyä. Mutta siitä ei tule mitään, jos siihen ei edes ryhdytä.

Laajemmalla tasolla muutos toki vaatii paljon muutakin kuin henkilökohtaista oman aseman tarkastelua. Se vaatii esimerkiksi sitä, että meillä olisi paljon enemmän rodullistettuja professoreita, toimittajia ja opettajia. Silloin totutaan siihen, että vakavasti otettava sana ja sille suotu tila eivät ole ainoastaan etuoikeutettujen auktoriteettien hallussa. Se puolestaan vaatii sitä, että puretaan rakenteita, jotka pitävät nämä asemat etuoikeutettujen hallussa.

Miksi valkoinen antirasismi menee pieleen?

Steve Biko* kertoo, miksi ja miten valkoinen antirasismi epäonnistuu. Sen lisäksi hän antaa valkoisille antirasisteille selkeän roolin ja tehtävän. Seuraa tiivistelmä ”Black Souls in White Skins?” -artikkelista:

Valkoiset puhuvat, mustat kuuntelevat

Bikon teksti käsittelee valkoisia liberaaleja, ”sitä hyväntekijöiden joukkoa, jolla on monenlaisia nimiä liberaaleista vasemmistolaisiin”. He pitävät itseään syyttöminä rasismiin ja ajattelevat tuntevansa rasismin vääryydet aivan yhtä akuutisti kuin mustat. Siksi he myös kokevat, että heillä on paikka rasisminvastaisessa taistelussa. ”Nämä ovat ihmisiä, jotka sanovat että heillä on musta sielu valkoisen ihonsa alla.”

Valkoiset antirasistit ajattelevat tietävänsä, mikä on parhaaksi mustille. He kertovat sen myös. ”Valkoiset puhuvat, mustat kuuntelevat”, Biko kuvaa asetelmaa. Valkoiset, tiedon ja moraalin haltijat, kokevat olevansa näin kaikista pätevimpiä määrittelemään mustan aktivismin muodon ja tahdin.

Valkoiset puhuvat myös mustien puolesta ja kertovat epäkohdista heidän puolestaan. He kuitenkin huomioivat vain ne epäkohdat, jotka eivät kyseenalaista heidän etuoikeuksiaan. ”Jos pyydät heitä kertomaan minkälaisella toiminnalla he aikovat päästä tasa-arvoon, näet kenen puolella he todella ovat”, Biko kirjoittaa.

Näennäinen mustien tukeminen vain vähentää tunnontuskaa. Valkoiset liberaalit näkevät mustien sorron ongelmana, joka täytyy ratkaista. Se näyttäytyy rumana roskana muuten kauniissa maisemassa. Sen voi kuitenkin tarvittaessa pyyhkäistä pois näkökentästä. Sorron vastustaminen ei estä etuoikeuksista nauttimista, eikä pyri todellisuudessa yhteiskunnan muuttamiseen. Valkoiset eivät halua luopua etuoikeuksistaan.

Valkoiset näkevä itsensä pelastajina

Sen sijaan, että valkoiset pyrkisivät radikaaliin rasismin poistamiseen omista valkoisista piireistään, he käyttävät aikaa todistaakseen mustille, miten liberaaleja he ovat. Sen taustalla on usko siitä, että rasismi on mustien ongelma, vaikka todellisuudessa ongelma on valkoinen rasismi, jota ylläpitävät valkoiset. ”Mitä nopeammin liberaalit tajuavat tämän, sen parempi mustille. Heidän läsnäolonsa joukossamme on uuvuttavaa ja ärsyttävää”, Biko kirjoittaa ja lisää, että se vie huomion pois olennaisista asioista.

Biko toivoo, että valkoiset jättäisivät mustat rauhaan ja olisivat huolissaan siitä, mikä todellisuudessa on pielessä – valkoisesta rasismista. Mutta jos mustat haluavat toimia yksin ja torjuvat valkoiset liberaalit, heitä syytetään rasismista. Se loukkaa valkoisia, jotka kokevat omistautuneensa mustien oikeustaistelulle, tehneensä töitä mustien eteen ja saavuttaneensa heidän luottamuksen.

Biko vielä torjuu käänteisen rasismin: ”Ne, jotka tietävät, määrittelevät rasismin yhden ryhmän toiseen ryhmään kohdistuvana alistamisena tai alistetun aseman ylläpitämisenä. Toisin sanoen, rasisti ei voi olla, jollei omaa valtaa alistaa. Mitä mustat tekevät, on vain vastaamista tilanteeseen, jossa he ovat valkoisen rasismin kohteita”.

Valkoiset eivät ymmärrä rooliaan

Bikoa ei kiinnosta integraatio, joka tarkoittaa mustien pääsyä valkoisten joukkoon heidän ehdoillaan. Se ei poista valkoisten valta-asemaa. Se kuitenkin on usein juuri valkoisen antirasismin usein ääneen lausumaton tavoite. Juuri siksi valkoiset torjuva mustien liike saa valkoiset huolestumaan.

”Liberaalien täytyy ymmärtää, että […] mustat eivät tarvitse välimiestä omassa emansipaatiotaistelussaan. Yhdenkään todellisen liberaalin ei tule pahastua mustan tietoisuuden kasvusta. Sen sijaan heidän tulisi tajuta, että heidän paikkansa taistelussa oikeudenmukaisuuden puolesta on valkoisten joukossa.”

Biko muistuttaa, että valkoisten täytyy ymmärtää, että he itsekään eivät ole vapaita, ja siksi teidän täytyy käydä omaa taisteluaan oman vapautensa eteen, eikä puolustaa ”heitä”, toisia. Hän osoittaa valkoisille selkeän tehtävän: heidän täytyy omistautua omiensa opettamiseen. Hän kuvailee roolia voiteluaineeksi, joka auttaa muutosta tapahtumaan ilman kirskuntaa ja kipinöitä.

*Steve Biko

Apartheidia vastaan taistellut Stephen Bantu Biko syntyi Etelä-Afrikassa vuonna 1946. Hän kuului ensin kaikille avoimeen opiskelijajärjestöön, mutta perusti vuonna 1968 vain mustille ja intialaistaustaisille opiskelijoille tarkoitetun järjestön. Biko kuoli 30-vuotiaana vankilassa poliisin kidutuksen seurauksena syntyneisiin vammoihin.

Apartheidia vastustaville eteläafrikkalaisille valkoisille suunnattu ”Black Souls in White Skins?” -artikkeli kuuluu I Write What I Want -kokoelmaan, joka julkaistiin vuosi Bikon kuoleman jälkeen. Teksti on kuitenkin kirjoitettu paljon aikaisemmin. Konteksti valaisee sitä, miksi siinä puhutaan vain mustista, mutta sen sisältöä voi hyvin soveltaa monenlaisiin tilanteisiin.

Teksti on myös ensimmäinen vastaus Veikka Lahtisen On aika keskustella valkoisuudesta” -bloggauksessa esittämään haasteeseen.

Käännökset ovat omiani.